Tomi Kalliota käy sääliksi. Hän palasi kolme vuotta sitten todella pitkältä maailmankierrokselta synnyinkaupunkiinsa Turkuun ja kasvattajaseuraansa TPS:ään. Missiona on ollut seuran kunnian ja suuruuden palauttaminen.
Vastaavia markkinointipuheita kuullaan urheiluväeltä tavan takaa. Moiset ovat kätevä tapa lietsoa ympäröivä yhteisö uurastamaan puhujan eteen. Mutta Kallio tuntuu olevan asiassaan rehellinen. Hän vaikuttaa todella yrittävän repiä pelaajana koko Palloseuraa uudelle tasolle.
Juuri siksi käykin sääliksi.
Koska hänestä ei ole siihen.
***
Jääkiekko-Suomi pulisi Kallion johtajuudesta koko kevään. Se on sikäli ymmärrettävää, että 41-vuotias laitahyökkääjä on kiistatta ollut tämän – ja kahden edellisen – kauden TPS:n kiistaton johtaja. Joukkue on rakennettu hänen ympärilleen.
Mutta johtajuuden ydin eivät ole mediaulostulot, haastatteluilmeet ja ikävuodet. Kun johtajuutta arvioidaan tuollaisin argumentein, ollaan lähempänä lapsenuskoa ja romantiikan henkeä kuin huippu-urheilun voittavia suoritteita.
Johtajuuden ydin on tekoja. Jääkiekosta puhuttaessa yksittäisiä onnistuneita ratkaisuja ja kaksinkamppailuvoittoja. Pelillinen esimerkki on parasta johtajuutta. Sellainen rooli on nyky-Kalliolle nyky-Liigassa TPS:n tavoin mestaruutta tavoittelevassa joukkueessa liian suuri.
Ei Kallio ole pelaajaprofiililtaankaan sellainen pelaaja. Hän on puoliopportunistinen pistenikkarilaitahyökkääjä, jonka tapa pelata peliä on perinteikkään vaistonvarainen. Kallio ratkaisee tilanteen kerrallaan, eikä suorita peliä niinkään jatkumona. Jos maalinteko tai vaarallinen kakkoskiekko tuntuvat mahdollisilta laukomalla ylivoimalla maskitta alimpana miehenä siniviivalta seisovin jaloin nopeasti pakkopelin rauhoittumisen jälkeen, Kallio saattaa hyvinkin tehdä niin. Vaikka todennäköisyydet ovat torjunnan sekä pakkopelin purkautumisen puolella. Kallion pelaamisessa korostuvat todennäköisyyksien sijaan mahdollisuudet.
Eikä tämä ole kritiikkiä hänestä yksilönä. Kallion yksilötaidot riittävät individualismiin nyky-Liigassa mainiosti. Hänhän on pelannut hienon kauden. Mutta hän ei missään tapauksessa ole pelitapajohtaja, jollaista TPS:n yhä murroksessa oleva joukkue kaipaisi. Koska hän ei ole pelitapapelaaja. Liigan viime vuosien parhaita joukkueita ovat johtaneet hyvin erilaiset yksilöt. Jukka Peltola, Lasse Kukkonen, Lennart Petrell, Eero Kilpeläinen.
Kallion kausi on todella ollut hieno. Hän sijoittui runkosarjan tehopistepörssissä toiseksi. 55 pistettä 58 ottelussa. Samalla kuitenkin tehotilasto jäi +7:ään. Pistepörssin kolmanneksi sijoittuneella JYPin Jani Tuppuraisella se oli +22, neljänneksi sijoittuneella Kärppien Julius Junttilalla +26, viidenneksi sijoittuneella Kärppien Charles Bertrandilla +31 ja niin edelleen. Kallio ei ole kummoinen puolustaja. Hän sijoittuu kiekottomana hatarasti, reagoi hitaasti ja vuotaa varsinkin puolustusalueen puolustuspelaamisen intensiteetissä.
Se johtaa siihen, että kaiken kiekollisen taistelunsa ja näyttävien kuljetustensa vastapainoksi hän on – eritoten johtavaksi pelaajaksi – aivan liian usein jäällä, kun vastustaja tekee maalin. Niin kävi pudotuspeleissäkin usein. Esimerkiksi Tappara-välieräottelusarjassa erittäin ratkaisevaksi muodostunut tamperelaisten kolmannen kohtaamisen 15 sekuntia ennen loppusummeria syntynyt voittomaali aiheutui pitkälti Kallion seisoskelusta puolustusalueella. Tuhdista rannelaukauksestaan tunnettu Sebastian Repo pääsi kävellen keskisektoriin.
***
Totta kai 41-vuotiaalla tähdellä alkavat fysiikan lait tulla vastaan. Ja ilman muuta puolikuntoisuus hidasti häntä näissä pudotuspeleissä. Kyse ei ole siitä, etteikö Kallio olisi loistava jääkiekkoilija. Hän on. Hänen osaamisensa vain edustaa enemmän individualismia, hetkessä elämistä ja perinteistä flow-jääkiekkoa kuin varmuutta ja jatkumoa. Jälkimmäiset ovat tavanomaisesti menestyskilvassa vahvoilla.
TPS on noussut viime vuosina nukuksista takaisin suurseuraksi. Kallio on ollut siinä isossa roolissa. Hän on luonut karismallaan ja läsnäolollaan uskoa turkulaiseen yhteisöön – vaikkakin tärkeimmät henkilöt TPS:n nousussa ovat osaomistajat Ilkka Paananen ja Mikko Kodisoja, joiden rahoilla nousu on toteutettu.
Ei ole Kallion vika, että seuran kokematon urheilutoimenjohtaja Antero Niittymäki on rakentanut muotopuolia joukkueita ikääntyneen ytimen ympärille, mutta ideaalitilanteessa ikoni olisi vaatinut jo kolme vuotta sitten, että "älkää rakentako tätä minun ympärilleni, älkää peluuttako minua 19 minuuttia per ottelu ja tehkää minusta kakkosketjun laita".
Nyt TPS:n kunnia on palautettu, mutta kolmessa vuodessa olisi ollut mahdollista saavuttaa enemmänkin kuin yksi pronssiottelu. Kallio on heittänyt sielunsa ja kolhiintuneen kehonsa peliin projektille, jonka hidasteista yksi on ollut hänen oma ylisuuri ja epäistuva roolinsa.
Sympatiat ovat Kallion puolella.
Päätoimittajan Pärnänen-palstaa julkaistaan viikoittain. Tekstit eivät ole pääkirjoituksia, mutta ne ovat päätoimittajan näkemyksiä.
