Mielipide

Jani Mesikämmen: ”Taikatemppuja areenalla”

MAAJOUKKUE / Kolumni
Jääkiekkoyhteiskunta olisi parempi paikka elää, jos pääosan esittäjät haluaisivat esiintyä yleisölleen – ei joukkuetovereille tai valmentajalle.

Eräänä iltana oli pakko pysähtyä tuumaustauolle kulttuurielämyksen parissa. Kyseessä ei valitettavasti ollut SM-liigan ottelu, jollaista olin todistanut tovia aiemmin, se ei aiheuttanut samansuuntaisia tuntemuksia.

Katselin tallennetta rock-konsertista, päällisin puolin melko tavanomaista sellaista. Meneillään oli illan viimeinen encore ja viimeisen kertosäen yhteislaulatus.

''

Kilpaurheilun olennaisimpia asioita on tietysti voittaminen keinoja kaihtamatta.

Yhteislaulu oli jatkunut koko illan, mutta nyt solistihahmo pisti homman jäihin pitääkseen puheen. Hän halusi suorittaa kertosäkeen aikana ”taikatempun”. Jos kaikki paikalla olijat – kutsuvieraat, hengaajat, lipunmyyjät ja vahtimestarit – yhtyisivät laulunpätkään, tapahtuisi ihmeitä. Kävisi niin, että muutaman miehen show muuttuisi yhteisölliseksi kokemukseksi, jossa kaikki ovat tasa-arvoisia, vailla raja-aitoja esiintyjän ja yleisön välillä.

Ja niin he lauloivat. Humalaisesti mylvien, ihokarvoja nostattaen. Myrskynsilmässä oli eittämättä sitä taikaa, jota urheilutapahtumiinkin toisinaan kaipaillaan.

Taikatemppu pysäytti miettimään, miksi tällaisia kemiallisia reaktioita kohtaa niin harvoin vaikkapa jääkiekko-ottelussa. Missä ovat kaukaloiden taikurit?

Osin taikuruuden kaipuusta voi syyttää itseään – paatumista ja toimittajille varattuja istumapaikkoja. Mutta en usko olevani yksin kaivatessani areenoiden valojen alle jotain poikkeuksellista hieman useammin. Vähissä ovat ne hetket, jotka kotimaisen kaamoksen syvetessä kutsuvat osallistumaan, taikatemput jotka liittävät urheilijat ja heidän vastaanottavaisen yleisönsä yhdeksi eläväksi kokonaisuudeksi.

Viihdebisneksessä ammattimaistuminen on tarkoittanut sitä, että arvaamattoman sekoilun sijaan maailmaa kiertävät artistit luovat ilta illan perään vähintäänkin illuusion siitä, että paikalla ollaan juuri sinun vuoksesi. We Love You Finland ja nyt hoidetaan tämä homma yhdessä. Yleisöllä on oikeus kokea jotain ainutlaatuista hittibiisin jokaisella soittokerralla.

Urheiluviihteen saralla ammattimaistuminen on tarkoittanut päinvastaista kehitystä. Koko urheilun ydin katoaa toisinaan, kun leikki ja kisailu vaihtuvat tekniseen suorittamiseen. Ammattilaisjääkiekko uhkaa hetkittäin tukehtua omaan vakavamielisyyteensä, kun oikein tosissaan toisinnetaan pelikirjan kuvioita.

Kilpaurheilun olennaisimpia asioita on tietysti voittaminen keinoja kaihtamatta. Ristiriita syntyy siitä, että kirkasotsainen kilpaurheilu on jotain 1900-luvun alkupuolelle kuuluvaa, nykyinen SM-liigan miljoonasirkuskin edustaa jo urheiluviihdettä. Ihmiset katsomossa kuittaavat ison osan laskusta, siksi ei luulisi olevan samantekevää, mitä heille tarjoillaan.

Tätä varten Suomessa on keksitty ”ottelutapahtuma”, joka käsittää kaikkea muuta kuin itse ottelun. Kun tarpeeksi heitetään katsojan silmille epäolennaista hälyä, ei ole enää väliä, että pääosan esittäjät käpertyvät omaan maailmaansa.

On ehkä naiivia haikailla lapsuuden tai menneiden vuosikymmenten jäähallien taikaa, vikaa lienee omassa aikuistumisessakin. Silti tuntuisi kohtuulliselta saada kokea vähän useammin sitä, että pelaajat (ja näytelmän ohjaajat penkin takana) esiintyisivät nimenomaan yleisölle, eivät vain palvoisi sarjataulukon pahaa silmää.

Kun toisinaan käy niin, että häkki on täynnä, peli huimaa ja villiintynyt yleisö sulautuu osaksi näytöstä, kokemus on unohtumaton. Sitä hehkuttavat aina myös pelaajat. On jokseenkin outoa, ettei areenan tasolla haluta kokea vastaavaa useammin. Yleisön vähyyttä ja tuen puutetta toki harmitellaan tasaisen varmasti.

Esiintymisten määrästä tai tahdista asia ei ole kiinni. Alussa kuvailtu artisti nousee lavalle pari sataa kertaa vuodessa, huomattavasti useammin kuin yksikään palloilutähti kauden aikana. Pohjimmiltaan kyseessä on asenne, lähestymistapa työksi kutsuttuun etuoikeuteen: hän ei halua olla ”artisti”, ei ”tähti”. Hänen ammattinsa on viihdyttäjä. Ja viihdyttäjä on ennen kaikkea yhtä yleisönsä kanssa.

Onko urheiluviihde luonteeltaan niin erilaista, ettei moinen olisi mahdollista kiekkokaukalossakin? Vai onko kyse vain vinoon kasvaneesta asenteesta, ylimielisyyttä lähentelevästä sisäänpäin kääntymisestä?

Mainittu artisti on lahjakas herra Frank Turner. Hän laulaa kuulijoilleen, ja heidän kanssaan, muun muassa viihdetaiteilija Balthazarista – ja ehkä vähän itsestäänkin.

”Once more to the boards, one more curtain call /
Give the crowd everything they’re asking for and more /
Always make them laugh, try to make them cry /
Always take the stage like it’s the last night of your life"





» Lähetä palautetta toimitukselle