Kuten viime tekstissä kerroin, olimme siis saavuttaneet alkusarjassa neljännen sijan. Tämä tarkotti sitä, että lähdimme taistelemaan Italian cupin voitosta lopputurnaukseen, joka järjestettiin sarjan ylivoimaisen ennakkosuosikin, Meranon, kotiluolassa. Cup toimi niin, että sijat yksi ja neljä pelasivat yksiosaisen välierän lauantaina, ja sen voittaja selviäisi sunnuntain finaaliin. Sama kaava tietysti kakkosen ja kolmosen kohdalla.
Joukkueessamme on siis pelaajavalmentaja ja pelaaja-GM. Kuinka ollakaan, jäähyt osuivat juuri heille.
Noin viikko ennen välierää joukkueemme vähälukuinen johto tivasi meiltä, jäisimmekö Meranoon yöksi joka tapauksessa, olisi ottelun lopputulos sitten mikä tahansa. Noh, äänestys jakautui niin, että EI-ääniä tuli tasan nolla. Aika moni siis haistoi mahdollisuuden päästä pois kodin velvotteista pariksi päiväksi. Pieniä hankaluuksia otteluun valmistautumisessa oli kokoonpanomme puolella. Harjoittelimme viikon niin, että perjantain harjoituksiin saimme kasaan tasan kolme kentällistä pelaajia. Alkuviikon harjoitukset mentiin yhdellä maalivahdilla ja 12−13 kenttäpelaajalla.
Pidimme perjantain harjoitusten ohessa kuitenkin hyvän palaverin, jonka aihe oli selvä: yhden kuusikymmenminuuttisen pystymme voittamaan vaikka kahdella kentällä. Ei siis selityksiä!
Lähdimme matkaan lauantaiaamuna kello 10.30. Sitten edessä oli ruokailu mukaan luettuna reilun seitsemän tunnin bussimatka, ja menimme suoraan hallille. Ei ehkä ihan optimaalinen valmistautuminen, mutta niin kuin sanoin, ei selityksiä! Ottelu alkoi kello 20.
Alku oli meidän, sillä olimme valmiita! Haistoin ison mahdollisuuden! Vastustaja vielä hölmöili itsellensä kaksi jäähyä samassa ajassa, joten pääsimme 5−3-ylivoimalle kahdeksi minuutiksi. Ja ei aikaakaan, kun virolais-italialainen Aleksander Petrov täräytti kiekon aivan yläpeltiin. Ensimmäisen erän jälkeen johdimme 0−1.
Toiseen erään vastustaja tuli kuin se kuuluisa höyryjuna. Tasoitus nähtiin heti erän alkuun, ja olimme muutenkin aivan lirissä. Tietenkin tuomarit hyvittelivät tuota ensimmäisen erän tuplajäähyä ja tuomitsivat meille samanlaisen toisessa erässä. Sitten sattui myös kohtalaisen hauska tilanne. Joukkueessamme on siis pelaajavalmentaja ja pelaaja-GM. Kuinka ollakaan, jäähyt osuivat juuri heille.
Luistelin kentälle jäähyaition pleksin välittömään läheisyyteen, ja valmentajan ohje oli selvä: Iiro, älä mene vaihtoon, pelaa koko kahden minuutin alivoima. Tein työtä käskettyä, pysyin kentällä koko alivoiman ja sen jälkeen seuranneen noin 30 sekunnin jatkopyörityksen. Selvisimme! Noh, vaihtoaitiossa oli hivenen hapokas tunnelma alivoiman jälkeen.
Ottelun jälkeen sanoin kopissa jätkille, että tämä ei ole maailmanloppu.
Erän lopussa vihollisen rummutus kuitenkin palkittiin, ja he siirtyivät 2−1-johtoon. Tämä oli siis tilanne 40 minuutin jälkeen. Pukukopissa teroitin kaikille, että tilanne on mitä mahtavin: yksi erävoitto, ja olemme todella lähellä finaalia. Nyt olisi keskityttävä!
Ja niin, no ei se sitten ihan putkeen mennyt. Ensimmäisessä vaihdossa karmea nukahdus joukkueeltamme, ja vastustaja siirsi ilman estelyitä pelin maalin edustalta pelin 3−-1-lukemiin. Tuo maali söi itseluottamustamme ja himmensi orastavaa toivonkipinää. Ei aikaakaan, kun lävähti 4−1 ja peli oli paketissa. Lopussa kolisi vielä kerran, ja loppulukemat olivat 5−1.
Olin kuitenkin ylpeä jengistämme, sillä mielestäni selityksiä ei hirveästi jäänyt. Ei vain riitänyt! Olimme siis kuitenkin päättäneet tappiosta huolimatta jäädä Meranoon yöksi. Ottelun jälkeen sanoin kopissa jätkille, että tämä ei ole maailmanloppu. Olemme joukkueen kesken hienossa kaupungissa, ja nyt meillä olisi ainutlaatuinen tilanne viettää mahtava kaksikymmentäneljätuntinen joukkueemme kesken ja hioa joukkuehenki timanttiin loppukauden koitoksia silmällä pitäen. Niin me todella teimme! Lopulta sunnuntaina välierävastustajamme ja turnausisäntä myös voitti turnauksen.
Pääsin ylivoimalla todellisen syöttökuvion päätteeksi puttaamaan kiekon takatolpalta tyhjään reppuun.
Sarja jatkui sitten viikkoa myöhemmin lauantaina. Pääsimme takaisin kotihalliimme kun Eppan matkusti vieraaksemme. Ottelu oli todella tärkeä. Kuten viimeksi kerroin, olimme aloittaneet jatkosarjan kahdella jatkoajalle venyneellä ottelulla, joista toisen voitimme ja toisen hävisimme. Tarvitsimme todella voiton, sillä ehdoton tavoitteemme on kotiedun saavuttaminen pudotuspeleihin. Kokoonpanohuolet jatkuivat, ja viikko harjoiteltiin taas niin sanotusti "yhteen päähän".
Matsiin saimme kuin saimmekin jälleen juniorien avustuksella raavittua kolme kentällistä kasaan. Ottelu alkoi mahtavasti. Käytännössä ensimmäiseen kymmeneen minuuttiin vastustaja ei käynyt kertaakaan puolustusalueellamme. Emme kuitenkaan onnistuneet kuin kertaalleen.
Maali oli muuten hieno. Pääsin ylivoimalla todellisen syöttökuvion päätteeksi puttaamaan kiekon takatolpalta tyhjään reppuun. Tämä jälkeen yksi jäähy, ja ottelun luonne muuttui täysin. Vastustaja tasoitti välittömästi ylivoimalla, ja vain hetki myöhemmin siirtyi jo johtoon. Olin kuitenkin luottavainen, sillä pelasimme mielestäni hyvin. No, lopulta ottelusta tuli todellinen taistelupeli, mutta onnistuimme kampeamaan voiton maalein 5−3.
Kun kuusi ottelua on jäljellä runkosarjaa, olemme hyvissä asemissa kolmantena. Kärkeen on matkaa vain viisi pistettä, mutta toisaalta viidentenä vaaniva Bressanone on ainoastaan kolmen pisteen päässä. Torstaina 30. tammikuuta matkaamme kyseisen Bressanonen vieraaksi. Iso matsi on siis tulossa!
Loppuun vielä pieni tarina ja otsikossa luvattu pyyntö.
Olen aina rakastanut pientä värittelyä. Haluan kuitenkin korostaa, että värittelyä ja valehtelua ei saa milloinkaan sekoittaa toisiinsa.
Kuten varmasti jokaisessa pukukopissa, myös meidän kopissamme soitetaan musiikkia ennen peliä. Soittolista on pääsääntöisesti rock'n roll -henkinen. No, päätin kauden alussa että kohotetaanpa vähän henkeä ja huudan aina Metallican kappaleiden soidessa "Yeah boys, what a fu**ing song!".
Viime ottelussa kerroin pojille, kuinka Porissa oli 105 000 ihmistä seuraamassa konserttia vuonna 2009.
Alkukaudesta näin tilaisuuteni koittaneen, kun Enter Sandman pamahti soimaan. Olin itse todistamassa Porissa, kun bändi soitti kyseistä biisiä yli 60 000 katsojan edessä vuonna 2009. Ajattelin, että katsotaas, kauanko menee, että jätkät huomaavat jotain. Aloin ennen joka peliä kertomaan tuon tarinan, että voitteko kuvitella, he soittivat Porissa!
Lisäsin väkilukuun aina muutaman tuhatta ihmistä lisää. Kun luku oli joskus ennen joulua 90 000, jäin kiinni. Syyttävä sormi osoitti minua, ja huuto kuului, että "Iiro, meistä tuntuu, että joka kerralla tuo väkiluku kasvaa". Noh, niinhän se oli kasvanut. Päätin kuitenkin.että hyvin alkanut väritys kiikutetaan kauden viimeiseen peliin saakka. Viime ottelussa kerroin pojille, kuinka Porissa oli 105 000 ihmistä seuraamassa konserttia vuonna 2009.
Ja vielä viimeiseksi pieni pyyntö lukijoille.
Vaikka kuinka taistelisimme vastaan, olemme ajautuneet siihen tilanteeseen, että sosiaalinen media on todella isossa asemassa elämässämme. Täällä varsinkin se tuntuu olevan vielä tuplasti isompaa kuin koto-Suomessa. Niinpä kun jaoin viimekertaisen tekstin Facebookissa, vähemmän yllättäen paikalliset olivat kääntäjien avulla lukeneet tekstin.
Meidän ehdottomasti isoimmat kanavat ovat Facebook ja Instagram. Seuraajamääriä tykkäyksiä tuijotetaan kuin pyhää kirjaa. Näin ajattelinkin, että voisimme järjestää pienen suomalaisyllätyksen seuraaja-aallon myötä. Mikäli asia kiinnostaa, käy nappaamassa joukkueemme tilit haltuun.
Instagram: @valpeagle
Facebook: HCV FILATOIO 2440
Palataan taas seuraavassa tekstissä! Mahtavaa kiekkokevättä!
Best regards: Iiro Vehmanen