Kun edellisen kerran Jatkoajan Venla Pitkänen minua haastatteli, elettiin noin marraskuun alkupuolta. Vaikka tuosta ei olekaan aikaa kuin noin kaksi kuukautta, on Italiassa vähemmän yllättäen ehtinyt sattua ja tapahtua kaikennäköistä.
Oli varsin selvää, minkälaista palautetta sieltä suuvärkistä koppiin virtasi.
Pelit ovat kulkeneet hienosti. Seura oli ennen kauden alkua asettanut tavoitteeksi ylemmän jatkosarjan, mikä tarkottaisi, että kahden pelatun kierroksen jälkeen olisi oltava sijoittuneena kuuden parhaan joukkoon. Tavoitetta kuitenkin rukattiin, kun seuraan hankittiin ulkomaalainen, eli minut. Uusi tavoite oli tällöin, että olisimme noiden kahden kierroksen jälkeen neljän parhaan joukossa, ja näin ollen pääsisimme mukaan 18−19. helmikuuta pelattavaan Italian cupiin.
Noh, kun tuota tavoitetta jahdattiin, mahtui matkaan vaikka minkälaista tarinaa.
Ensin olimme tukevasti kiinni neljännessä sijassa, mutta kolmen peräkkäisen tappion myötä homma alkoi näyttää vaikealta. Neljä peliä ennen alkusarjan loppua olimme viiden pisteen päässä neljännestä sijasta, eikä edes sijoitus kuuden joukossa ollut vielä varma. Tietenkin tuon viimeisen tappio-ottelun jälkeen seuran presidentti kävi pukukopissa pitämässä oman palopuheensa.
Mainittakoon nyt sen verran, että hiukan minäkin olen jo kieltä oppinut, ja oli varsin selvää, minkälaista palautetta sieltä suuvärkistä koppiin virtasi. Viesti oli varsin selvä. Neljä peliä jäljellä, ja näistä olisi parasta raapia yhtä monta voittoa. Näistä otteluista kolme ensimmäistä hoitelimme lähes näytöstyyliin. Ensin kaatui Fiemme vieraissa maalein 1−5. Tämän jälkeen Unterland oli täysi vastaantulija, ja voitimme kotona maalein 10−3.
Seuraava ottelu oli kotona Comoa vastaan. Siis juuri sitä Como-järven ylpeyttä, missä muuan George Clooney pitää kesäasuntoaan. Ennen kuin mennään tuohon Como-otteluun, on pakko kertoa heidän kotihallistaan, missä myös olemme ehtineet vierailla.
Halli meni kyllä heittämällä omiin top3-huonoimpien hallien joukkoon. Ja sen verran on jo kilometrejä takana, että tuohon listaan ei hevillä pääse. "Halli" oli käytännössä kuin ulkojääkaukalo, jonka toisella laidalla oli betonista valettu seisomakatsomo. Katsomorakenteista lähti sellainen läppäkatos viistosti kohti hallin toista laitaa. No, katoksella oli ilmeisesti jo sen verran ikää, että välillä tuli mieleen vuosituhannen alkupuolisko, jolloin painettiin Porin tekojääradalla kymmenen tunnin päiviä kaatosateessa.
Mutta nyt siihen Como-kotiotteluun. Ottelu pelattiin 2. tammikuuta, siis heti uudenvuoden jälkeen. Pienet kekkeritkin luonnollisesti uutenavuotena oli, mutta ottelun ajankohdan takia niitä vietettiin hyvinkin rauhallisissa merkeissä. Ottelu oli ehdottomasti voitettava. Ennen peliä mietiskelin, että uusi vuosi ja uudet kujeet. Kautta ei ole enää jäljellä kuin yksi hujaus, joten nyt aletaan rokata oikein toden teolla. Noh, se todella toteutui, tällä kertaa vähän liiankin kirjaimellisesti.
Ensimmäisessä vaihdossa maila kolahti nenään, ja punainen yksitoista valui rööreistä. Vähän tuppoja nenään, ja toisessa vaihdossa täräytin kiekon verkkoon. Toisessa erässä ehdin pamauttaa toisenkin maalin, mutta sitten pamahti minua päin.
Välillä tuli mieleen vuosituhannen alkupuolisko, jolloin painettiin Porin tekojääradalla kymmenen tunnin päiviä kaatosateessa.
Vastustaja sai paineen maalillemme, josta saimme kiekon purettua puolittain kohti vihollisen hyökkäyssiniviivaa. Kiekko pyöri hiljalleen ja huomasin, että Comon pakki lähti virittämään täyttä lämäriä tuohon pyörivän kiekon vastapalloon. Ei muuta kuin hivenen itse vastaan ja polvi jäähän. Käänsin vaistomaisesti päätäni hieman, ja sitten jysähti.
Tärähdys oli melkoinen, putosin jäähän ja hetken mietiskelin, että mitä oikein tapahtui. Tajusin kuitenkin heti olevani kunnossa. Kiekko lähti vastustajan lavasta suoraan kohti päätäni ja pamahti täydellä voimalla takaraivooni. Niskat vähän jomottivat, mutta mitään muuta ei sattunut. Voitimme lopulta 8−0 ja otimme myös neljännen sijan haltuumme.
Seuraavana päivän saavuin hallille ja ajattelin, että tarkastetaanpa, jäikö kypärään jotain jälkeä. Pelin tuoksinassa en tajunnut mitään, mutta siinä hetkessä ymmärsin, että nyt olisi voinut sattua todella pahasti. Veto kaksi senttimetriä alemmaksi, ja vain Luoja tietää, minkälaista jälkeä tuo kohtalaisen kova kumiesine olisikaan tehnyt. Suojelusenkelit olivat todellakin matkassa.
Ennen alkusarjan viimeistä kierrosta olimme siis neljäntenä, kaksi pistettä edellä viidentenä majailevaa Appianoa. Voitolla olisimme varmasti cupissa.
Tietenkään ilman draamaa emme päässeet lähtemään tuohonkaan peliin. Joukkueeseemme ehti saapua jo toinenkin ulkomaalainen, mutta hänen visiittinsä jäi jostakin syystä vain kolmen ottelun mittaiseksi. Lisäksi kaksi paikallistakin pelaajaa päättivät ennen ottelua, että he eivät halua enää edustaa joukkuetta.
Olin ihmeissäni, mutta ajattelin, että keskityn vain omaan tekemiseeni, sillä tiesin, että olen Italiassa, ja täällä oli kaikki mahdollista.
Veto kaksi senttimetriä alemmaksi, ja vain Luoja tietää, minkälaista jälkeä tuo kohtalaisen kova kumiesine olisikaan tehnyt.
Lähdimme tuohon kohtalonotteluun kolmellatoista omalla kenttäpelaajallamme, ja junioreista saimme kaksi lisää, joten saimme kuin saimmekin kasaan täydet kolme kentällistä. Ottelusta tuli todellinen taisteluvääntö. Loppu meni täydelliseksi puolustustaisteluksi, mutta selvisimme kuin selvisimmekin!
Bressanone oli lyöty 2−0, ja välitavoite oli saavutettu. Lähtisimme siis taistelemaan Italian cupin voitosta. Tuosta cup-viikonlopusta kerron lisää seuraavassa tekstissä.
Kuuden joukkueen jatkosarjakin ehti jo pyörähtää käyntiin, ja aloitimme mainiosti. Ensin kaadoimme sarjakolmosen Perginen vieraissa jatkoajan jälkeen maalein 2−3. Pääsin itse laukomaan voittomaalin jatkoajalla tyylikkäästi, entiseltä ässäjuniorilta Veli-Matti Myllymaalta opitulla kikalla: maalin takaa maalivahdin selän kautta kiekko pömpeliin.
Toisessa ottelussa pelasimme kotona sarjan ylivoimaista ennakkosuosikkia Meranoa vastaan. Ehdimme olla jo 0−3-tappiolla. Viisi minuuttia ennen loppua olimme häviöllä 2−4, mutta niin vain väänsimme väkisin pelin tasoihin. Lopulta Merano voitti jatkoajalla, mutta iso piste saatiin plakkariin. Tärkeintä oli, että vajavaiseen kokoonpanoon ropisi kosolti uskoa.
Kokoonpanon määrällisestä rajallisuudesta johtuen on oma peliaikani kohonnut välillä hurjiin lukemiin. Eihän niitä täällä kelloteta, mutta arvioisin, että 35 minuuttia on rikkoutunut varmuudella joissakin otteluissa. Mutta toisaalta, mikä kiekkoilijalle voisi olla parempaa, kun olla jäällä aina, kun otteluita ratkotaan? Niin, en keksi minäkään!
Kaikille lukijoille haluaisin vielä toivottaa mahtavaa alkavaa kevättä. Ei mene enää kauan, kun päivä alkaa pidetä, ja otteluiden panokset alkavat nousta. Kiekkoihmisten kulta-aika alkaa olla siis aivan oven takana.
NYT PITÄÄ IHMISET NAUTTIA!
Best regards: Iiro Vehmanen