Edellisestä tekstistä on ehtinyt vierähtää jo pitkälle reilut kaksi kuukautta. Korona päätti kauden, ja paletti on ollut varmasti enemmän tai vähemmän sekaisin aivan jokaisella ihmisellä. Tämän epidemian aikana jääkiekko on aika pieni murhe, mutta tässä kuitenkin loppukauden tapahtumia tiivistettynä.
Pleijarit saatiin kuin saatiinkin käyntiin, ja vastaamme asettui Bressanone, jonka kanssa olimme vääntäneet todella tasaisesti runkosarjassa. Kotietua emme siis onnistuneet saavuttamaan, joten aloitimme vieraissa. Jälleen kerran aamulla kamat pakattiin bussiin, ja edessä oli kuuden tunnin matka ennen kauden tärkeintä ottelua.
Ottelun alku oli tyypillinen pleijareiden avausottelu. Virheitä välteltiin, ja kumpikin joukkue pelasi passiivisesti. Molemmat joukkueet kilauttelivat tolppia pariin otteeseen, mutta kiekkoa ei saatu maaliin kummassakaan päässä, ei sitten millään. Lopulta 60 minuutin pelin jälkeen taululla komeilivat jalkapallolukemat 0−0.
Olen sitä mieltä, että lause "omat pisteet ei kiinnosta" on täyttä valetta.
Sen jälkeen alkoi arpominen. Mites tämä jatkoaika pelataan, kyselin joukkuekavereilta. Vastaukseksi tuli hartioiden kohauttelua. Noh, eihän se nyt niin tärkeää jälleen ollut. Lopulta selvisi, että jatkoaika pelattaisiin runkosarjan tapaan kolme vastaan kolme -menetelmällä ja jatkoajan kesto olisi sama viisi minuuttia.
Olimme saaneet neljä sekuntia ennen ottelun loppua kahden minuutin jäähyn, joten jatkot aloitettiin 4−3-alivoimalla. Kestimme! Ja normaaliin tapaan minulla oli kielto mennä vaihtoon alivoiman aikana. Lopulta jatkoajankin jälkeen oltiin 0−0-lukemissa. Edessä olisi pudotuspelin ratkaisu rankkareilla.
Olin ensimmäinen ampujamme. Peruskikkani, vetoharhautus, rystylle ja kiekko kattoon. Ehdin jo nostaa kädet puoliksi pystyyn, kun tajusin, että vastustajan maalivahti teki mitä uskomattomimman torjunnan mailan lavallaan aivan yläriman alapuolen tuntumasta. Viiden laukojan jälkeen olimme tasatilanteessa. Koutsi käskytti minut uudelleen äkkikuolemakierrokselle. Maali, niin ryöstäisimme kotiedun. Mokasin toisenkin kerran.
Seuraavalla kierroksella Bressanone laittoi pelin pakettiin. Sisälläni kiehui. Perkele, treeneissä olen laittanut noita sisään kerta toisensa jälkeen, ja nyt en onnistunut kahdella yrittämällä. Mutta yli oli päästävä. Mietin lempisanontaani: "Se ken leikkiin lähtee, se leikin kestäköön".
Kopissa jätkät lukivat uutisia, joissa kerrottiin että koronan seurauksena maata oli alettu osittain sulkea. Sitten välipäivinä tuli ilmoitus, että pleijareita jatkettaisiin tästä eteenpäin ilman yleisöä. Tässä kohtaa itselleni tuli ensimmäistä kertaa ajatus, että mitäköhän vielä tapahtuu. Ajattelin kuitenkin, että minä en pysty tekemään mitään muuta, kuin pelaamaan lätkää niin hyvin kuin osaan ja niin pitkään, kunnes toisin ilmoitetaan.
Ennen kotiotteluamme seisoskelimme vastustajien kanssa rivissä käytävällä ja kävimme yksi kerrallaan mittauttamassa kuumeen. Kenelläkään ei ollut kuumetta, joten huoli pois ja peli käyntiin! Pelattiin aivan hemmetin hyvin. Voitettiin 5−2, ja sarja oli tasoissa.
Olin sisuuntunut niistä rankkareista, ja olin liekeissä. Tehot 2+2! No, toinen maali meni polvareistani, ja syötöt olivat kakkossyöttöjä. Kopissa lietsoin tunnelmaa ja mietin, että nyt luodaan semmonen hurmos, millä tästä mennään jatkoon.
Lähdin hallilta ja kävin katsomassa ottelumme tilastot. Vehmasen pojalle oli merkattu tehot 1+0. 2+2 muuttui siis tehoihin 1+0. Olen sitä mieltä, että lause "omat pisteet ei kiinnosta" on täyttä valetta. Aivan jokaista urheilijaa ne kiinnostavat. Toisia enemmän ja toisia vähemmän.
Soitin Poriin Österlundin Samille ja purin tuntojani. Voitettiin ja sarja tasan, mutta sinulta viedään 1+2. Voi nyt helvetti! No, ei siinä auttanut muuta kuin miettiä, että mikä tässä kohdassa on järkevintä. Olla hiljaa ja mennä eteenpäin, vai alkaa ulkomaalaisena soittelemaan omien pisteitteni perään. Valitsin ensimmäisen vaihtoehdon. Tiesin, että emme tarvitse minkäänlaista draamaa. Niin paljon oli sattunut ja tapahtunut kauden aikana.
Kolmas ottelu oli edessä siis Bressanonessa ja sarja oli tasan 1−1. Jälleen mentiin jatkoajalle. Tällä kertaa hieman normaalimmissa lukemissa 3−3. Aloitin jatkoajan virolaishyökkääjä Petrovin ja italialaisen Cordinin kanssa. Puhuttiin poikien kanssa, että nyt ei paskota housuun.
Jos saadaan kiekko, niin pidetään vallan väline hallussamme ja haetaan vauhti päälle. Näin myös tapahtui. Sain kiekon maalin takana. Petrov kelasi vauhdit ja syötin hänelle vauhtiin oman siniviivalle tuntumaan. Siitä kaksi äijää vipuun, ja kiekko rystyltä tolpan kautta sisään. JES! Kotietu oli ryöstetty! Tästä mennään jatkoon. Olin täysin varma asiasta.
Seuraava ottelu olisi tiistaina, ja maanantaina piti olla harjoitukset. Sitten päivällä putosi uutispommi. Kausi loppuu tähän. Koronan vakavuutta ei vieläkään oltu ehkä tajuttu aivan täysin. Pakkasin virvelin ja ajoin vuorille. Kalastelin aikani ja tyhjensin päätäni.
Kotimatkalla hain kaupasta pari viinipulloa ja illalla mietiskelin, että miten tämä voi olla taas mahdollista. Mutta tosiasia oli hyväksyttävä. Kausi oli ohi.
Keskiviikkona seurajohto pyysi minut Skype-palaveriin. Viesti oli selkeä. Iiro, haluamme, että lähdet kotiin ja äkkiä. Heillä oli kova pelko että koko maa saatetaan sulkea nopeallakin aikataululla.
Lähellä siis oli, että Italian reissusta olisi tullut hieman odotettua pidempi.
No tässä kohtaa itsellekin iski paniikki. Nyt kamat kassiin ja kotiin täältä. Rahaakin jäi saamatta hieman, mutta mietin, että tässä tilanteessa on nyt otettava ne, mitä otettavissa on ja lähdettävä kotiin.
Perjantaina pääsin lentämään ja hyvä niin, sillä seuraavalla viikolla koko Italia lyötiin todelliseen lockdowniin. Vasta hiljattain maata on alettu availla pala kerrallaan. Lähellä siis oli, että Italian reissusta olisi tullut hieman odotettua pidempi.
Pääsin kotiin, ja Sami oli minua hakemassa. Vietimme yhdessä kaksi viikkoa kestäneen karantenin. Juoksenneltiin Samin asunnossa päin seiniä, ja kuvailtiin niitä Instagramiin.
Nyt elämä on jo normalisoitunut monellakin tavalla, vaikka vieläkään se ei täysin normaalia missään nimessä ole. Tulevaan kauteen valmistautumisen aloitin käytännössä välittömästi karanteenin loppumisen jälkeen.
Pelihaluja jäi aivan järkyttävästi. En halunnut päättää kauttani näin, niin kuin ei varmasti kukaan muukaan halunnut. Mutta samalla oli ajateltava järjellä. Nyt puhuttiin kuitenkin aika paljon vakavammista asioista kuin italialaisen jääkiekkosarjan puolivälieristä.
Tajusin myös, että tämä erikoinen jakso elämässä olisi mitä oivallisin paikka käyttää harjoittelemiseen mahdollisimman hyvin. Kaikesta huolimatta Italia kohteli minua hyvin. Mutta pakko se on vielä sanoa: OLIPAHAN TAAS REISSU!
Lopuksi vielä kaikille lukijoille oikein hyvää kesän alkua! Pysykää terveinä ja välittäkää toisistanne. Tämäkään tilanne ei ole loputon, ja kun tämä aikanaan loppuu, tulee jääkiekko niin kuin muukin elämä takaisin ryminällä.
Niin aion itsekin tehdä!
Kiitos.
Best regards: Iiro Vehmanen