Tammikuu oli jo kerinnyt vierähtämään lopuilleen. Mietiskelin itsekseni hiljalleen, miten nopeasti se aika on taas kulunut. Sarjaohjelmassa oli vuorossa vieraspeli Bressanonea vastaan, siis joukkuetta, joka kamppaili kanssamme kiivaasti tuosta himoitsemastamme kotiedusta pudotuspeleihin.
Vieraspelimatkamme ovat täällä hyvin pitkiä. Kaksi reissua on noin kolmen tunnin mittaisia, kun taas kaikkiin muihin paikkoihin matkaa tehdään viidestä kahdeksaan tuntia. Matkasta riippumatta matkaan lähdetään aina pelipäivän aamuna, niin tälläkin kertaa. Pitkä ja puuduttava bussimatka alle ja siitä nivuset kuumiksi, niin peli oli valmis alkamaan.
Ajatukset päässäni vaihtuivat Irwinin sulosointuihin.
Kokoonpanohuolet eivät suinkaan olleet hellittäneet, mutta tälläkin kertaa olimme saaneet hätäapuun sen verran junioreita, että saimme parsittua kolme kentällistä kasaan. Ottelu oli hyvin tasainen ja eteni tasalukemissa aina viimeisen erän puoliväliin asti. Sitten vastustaja iski kuin salama kirkkaalta taivaalta, ja vielä kahdesti. Olimme 5−3 häviöllä, ja lopun painostuksesta huolimatta nämä jäivät myös loppulukemiksi.
Parkumaan ei auttanut jäädä, sillä seuraava ottelu oli jo kahden päivän kuluttua. Tällä kertaa pääsimme kotihalliimme, kun sarjan toinen ennakkosuosikki ja cup-finalisti Varese asteli vieraaksemme. No, nyt se tapahtui, mitä olin hiljaa mielessäni pelännyt tapahtuvan. Ensimmäistä kertaa koko kaudella meillä ei ollut sitten mitään jakoa, ei sitten tippaakaan.
Maalivahtimme seisoi päällään koko ottelun, ja vaikka hävisimme 2−6, hänet palkittiin joukkueemme parhaana, eikä suotta. Rehellisyyden nimissä on todettava, että mikäli hänelle olisi osunut huonompi päivä, olisivat taululla olleet kaksinumeroiset lukemat. Ottelun lopussa mietiskelin, että onhan se sanomattakin selvää, että harjoittelu ja pelaaminen paikoin alle kolmella kentällisellä kostautuu jossakin vaiheessa, ja nyt niin oli ensimmäisen kerran käynyt.
Vielä kuin kruunuksi joukkueemme ylivoimainen ykköshyökkääjä, Viron maajoukkueessakin pelaava Aleksander Petrov keihästi itsensä suihkuun. Ajatukset päässäni vaihtuivat Irwinin sulosointuihin, kun edesmenneen mestaritaiteilijan hitti "Kusessa ollaan" soi herkeämättä päässäni. Voi hemmetti, tämäkin vielä!
Vielä anova katse minuun ja sanat, "eikö niin Iiro?"
Yritin, kuten monta kertaa aiemminkin tällä kaudella, keskustella seurajohdon kanssa, että eikö niitä junioreita voisi ottaa edes harjoituksiin sen verran, että pystyisimme harjoittelemaan kahteen päähän. Vastaus oli sama kuin ennenkin, ei onnistu. Tuntui kuin hakkaisin päätäni seinään.
Seuraavalla viikolla oli edessä kaksi ottelua. Ennen tätä kuitenkin itselleni koitti mahtava päivä, kun äitini ja mummuni tulivat lähelle vierailulle. Italian ihmeet tuntuivat miellyttävän leidejä. Ainakin viinin, juuston ja muunkin ruuan edullisuus tuntui hämmästyttävän. Lisäksi mummuni on aina ollut suuri pizzan ystävä, joten oli mahtavaa päästä viemään hänet kunnon italialaiselle pizzalle.
Vieraat ehtivät näkemään myös yhden ottelun.
Se oli edessä jälleen kotihallissa, kun sarjakolmonen Pergine luisteli vastaan. Petrov oli saanut tempustaan kaksi ottelua kakkua, joten jo muutenkin repaleisesta kokoonpanosta repäistiin vielä ykkössentteri pois. No niin kuin aina, mietin, että pulinat pois ja töitä, oli tilanne sitten kuinka toivoton tahansa.
Ottelun alussa hallimme kuuluttaja oli kertonut yleisölle, että äitini ja mummuni ovat paikan päällä. Yleisö osoitti suosiotaan, osa seisaalten. Itseäni hymyilytti, ja uskoakseni myös vieraani tykkäsivät huomionosoituksesta.
Itse ottelussa olimme hyvin mukana pelissä. Jälleen junioreita vilisi kokoonpanossa, mutta he suoriutuivat hyvin. Olimme tappiolla 0−2 ja 2−3, mutta kampesimme itsemme tasoihin aivan ottelun loppupuolella. Mutta sitten, jälleen kuin tyhjästä, vastustaja heitti kiekon miinuskulmasta maalille, ja jostakin kuin ihmeen kaupalla se pomppi sisään. Yksi vielä tyhjiin, ja peli päättyi 3−5-tappioomme. Ottelun jälkeen ainoa asia mikä oli hienoa, oli että sai kerrankin jotain muuta ajateltavaa vieraitteni johdosta. Suuntasimme siis edellä mainitsemaani paikkaan pizzalle.
Myös seurajohto oli samassa paikassa viereisessä pöydässä. Syötyämme johto vielä kiitteli äitiäni ja mummuani ja toisteli, että ensi kaudella uusiksi! Vielä anova katse minuun ja sanat, "eikö niin Iiro?" Kotiin päästyäni sanoin äidilleni, että siinä sinulla olisi ollut kultainen sauma neuvotella pojallesi todellinen miljoonadiili! Saa nähdä kuinka käy.
Edellisestä ottelusta kaksi päivää myöhemmin oli edessä vierasottelu sarjakärkeä ja cup-voittaja Meranoa vastaan. Peliä edeltävissä harjoituksissa suuni loksahti jälleen muutaman asteen enemmän auki. Lähtisimme reissuun 13 kenttäpelaajalla. Viisi puolustajaa, kaksi sentteriä ja kuusi laituria. Toki niin, että kolmannessa laituriparissa yksi puolustaja pelasi hyökkääjän tontilla.
Mieleni kiehui, mutta yritin hillitä itseni. Koko päivän reissaamisen jäljiltä olimme perillä, ja peli pääsi alkuun. No, juuri se pahin pelkokin vielä tietenkin toteutui. Yksi pakki loukkaantui ensimmäisessä erässä, ja noin 45 minuuttia kynsimme 12 kenttäpelaajalla. Pelasimme oikeastaan varsin mukiinmenevän esityksen, vaikka hävisimme maalein 6−1. Kun vastustaja pyöritti neljän kentän rulettia ammattilaisjoukkueella, voin todeta, että tällä kertaa tehtävä oli kutakuinkin mahdoton.
Ensimmäinen pidempi tappioputki on siis käsillä. Tilanne sarjassa on edelleen sellainen että sijat neljästä kuuteen ovat kaikki tasapisteissä. Runkosarjaa on jäljellä vielä kolme ottelua, joten tuo kotietu on edelleen saavutettavissa, mutta paljon pitää tapahtua. Onneksi sentään Petrov vapautuu pelikiellosta seuraavaan otteluun. Pudotuspelitkin ovat jo oven takana, kun ensimmäinen kamppailu käydään 27. helmikuuta.
Keli on täällä ollut kuin se kuuluisa morsian. Aurinko on paistanut lähes poikkeuksetta, ja yhtenä päivänä lukemat mittarissa kohosivat jo 25 asteeseen! Keskimäärin lämpötila on kuitenkin pyörinyt siinä 10−15 asteen välissä.
Ja ai niin, Metallican konsertin väkiluku on edelleen jatkanut paisumistaan! Viimeinen luku on tällä hetkellä 120 000 henkeä.
Kevät se tekee vahvaa tuloa jo siellä koto-Suomessakin! Ja kuten on tullut miljoona kertaa toitotettua, niin kevät se on kiekkoilijan ja kiekkojännäreiden parasta aikaa! Nyt ei muuta kuin nautintoa ihmiset!
Vielä loppuun pieni kevennys.
Äiti ja mummu toivat tuliaisiksi lentokentältä sixpackin Hartwallin lonkeroa. No tapanani on ollut aina antaa suomalaisia tuotteita, kuten Koskenkorvaa tai lonkeroa joukkuekavereitteni testiin. Annoin kahdelle eri pelaajalle tölkilliset harmaata mieheen, ja molemmat olivat myytyä miestä. Molemmat tivasivat, että saadaanko tätä tilattua jotenkin Italiaan? En osannut vastata.
Best regards: Iiro Vehmanen