Rotan lailla syöneen paikallispelitappion jälkeisellä viikolla oli sitten edessä vuoden vaihtuminen. Mitään Kaamea kankkunen -elokuvien tapaisia kekkereitä emme kuitenkaan pystyneet järjestämään, sillä kun vuosi vaihtui keskiviikkona, niin jo lauantaina oli seuraava ottelu.
Vuoden vaihtumista vietettiin aika perinteisin keinoin, jokunen rakettikin ammuttiin ja 01.01.2015 Klo 00.00 ammuttiin myös shampanjapullon korkki kohti Biarrizzin mustaa taivasta.
Yhtä asiaa jäin uudenvuodenvietossa toden teolla kaipaamaan, ja se oli tietenkin Savonlinnassa vuosittaiseksi perinteeksi muodostunutta "tankkisotaa". Siinä jokainen osallistuja sai tuunata oman pahvisin panssarivaunukuorin koristellun uudenvuodenpaukkunsa haluamallaan tavalla.
Hieman pisti hymyilyttämään, kun Arttu tuli kyselemään alkulämmössä, voisinko laukoa häntä pelissä pari kertaa polvisuojiin.
Lopuksi tankit pantiin sotimaan keskenään, ja vähiten vaurioita keränneen tankin omistaja oli tietenkin mestari.
Mutta kuten sanoin, paluu arkeen oli jälleen nopea, sillä jo lauantaina miteltiin sarjapisteistä. Tällä kertaa edessä oli matka Pariisiin Courbevoin vieraaksi. Joukkueessamme oli myös tapahtunut pientä turbulenssia, kun joukkueemme ruotsalaispuolustaja päätti lähteä jatkamaan kauttaan takaisin Ruotsiin.
Jäljellä joukkueessamme oli siis kuusi puolustajaa, ja siirtorajan ollessa jo ummessa uusien pelaajien hankkimiseen ei enää ollut mahdollisuutta.
Yön matkaamisen jälkeen saavuimme Courbevoin hallin läheisyyteen. Kun jo hyvin tutuksi tullut ja ah, niin ihana aamupala (patonki+vadelmahillo) oli saatu syötyä, lähdimme viemään varusteita kohti hallia. Katselin jälleen silmät pyöreinä, että mihinkäs sitä nyt mahdetaan olla menossa.
Ensinnäkin kun kävelit noin 50 metrin matkan poispäin hallilta, oli näky aika hieno, kun koko komeudessa loistava Eiffel-torni loisti jokusen kilometrin päässä koko komeudessaan. Itse halli oli sitten taas melkoinen kokemus. Ensin käveltiin jälleen ostoskeskuksen ovista sisään, ja kun oltiin kiemurreltu ohi muutamien kahviloiden ja erilaisten kauppojen, edessä näkyi paikallisen ruokakaupan kassat.
Kassojen vieressä oli pienehkö ovi, josta lähti portaat maan alle, ja siellä se halli sitten sijaitsi. Jos olisin yksin ollut liikkeellä, enkä olisi tiennyt, että jäähallia ollaan etsimässä, tuskin olisin ilman haarniskaa noilla käytävillä liikkunut.
Hallin toinen pääty oli lasiseinää, jonka takana avautui uimahalli. Jää oli myöskin varmasti yksi huonoimmista, missä olen koskaan luistellut. Ottelu alkoi sitten karmealla tavalla, sillä kuudesta jäljellä olevasta puolustajastamme yksi väänsi polvensa pahannäköisesti, kun ottelua oli pelattu kymmenen minuuttia.
Peli oli kuitenkin melko yksipuolinen näytös, sillä ratkaisimme ottelun jo hyvin aikaisessa vaiheessa, ja loppujen lopuksi lukemat olivat 3−8 eduksemme.
Seuraavalla viikolla oli edessä paluu jälleen mielekkääseen kotiluolaan, ja vastaan asettui toinen Pariisin seudun joukkue Neuilly. Heidän kokonpanossaan viiletti myös suomalaisille Mestiksen seuraajille hyvinkin tuttu maalitykki Arttu Niskakangas.
Hieman pisti hymyilyttämään, kun Arttu tuli kyselemään alkulämmössä, voisinko laukoa häntä pelissä pari kertaa polvisuojiin, koska koutsi vaatii että täytyy blokata laukauksia enemmän.
Muistaakseni en päässyt Arttua päin laukomaan, mutta muuten hän pelasi kyllä pirteän ottelun. Edellisellä kaudella juuri Neuilly oli pudottanut joukkueemme pudotuspelien avauskierroksen ratkaisuottelussa rangaistuslaukauksilla, joten valmentajamme tietysti käytti sitä motivaattorina otteluun. Neuillyllä on kasassa hyvä joukkue, ja ottelu oli todella tiukka.
Jos olisin yksin ollut liikkeellä, enkä olisi tiennyt, että jäähallia ollaan etsimässä, tuskin olisin ilman haarniskaa noilla käytävillä liikkunut.
Loppujen lopuksi 2−2-tilanteessa jatkoajalle venyneen ottelun sankariksi nousi jälleen kerran joukkueemme kapteeni Xavier Daramy. Voitimme ottelun lopulta siis 3−2. Mielenkiintoista oli myös se, että kun joukkueessaamme oli enää viisi puolustajaa jäljellä, niin tuota siirtopykälää ilmeisesti pystyi kiertämään.
Jos jonkun pelaajan pelipassi oli joukkueella, niin kyseisen pelaajan pystyi joukkueeseen kesken kauden lisäämään. Niinpä edellisen kerran joukkueessa vuonna 2012-2013 pelannut Mickaël Wiart liittyi joukkueemme vahvuuteen.
Neuilly-ottelussa hän ei vielä vaihtoakaan pelannut, mutta kokoonpanossa hän oli, koska pudotuspeleihin peliluvan saavat ainoastaan pelaajat, jotka ovat olleet merkittynä pöytäkirjaan vähintään kuudessa ottelussa runkosarjan aikana.
Tästä viikko eteenpäin oli edessä vierailu täksi kaudeksi sarjaan nousseen Toursin kotiluolaan. Minkäänlaista tietoa paikkakunnasta tai hallista ei etukäteen ollut, mutta puskaradiosta kuultujen huhujen perusteella olisi edessä vierailu sarjan kovaäänisimpien fanien vieraaksi. Tällä kerralla aina niin luotettava puskaradio osuikin sitten naulan kantaan.
Suhteellisen hieno halli oli pakattu niin täyteen ihmisiä kuin olla ja saattaa, arviolta paikalla oli reilut 2000 katsojaa ja meteli oli todellakin käsin kosketeltavaa. Ei toivoakaan, että olisit kuullut jotakin joukkuekavereidesi puheita tai ohjeita.
Tosin minulle siitä ei suurta haittaa ollut, sillä muistinhan minä ne avainkohdat, PLAY SIMPLE ja NO PIZZA. Vastustaja Tours tuli ottelun alkuun faniensa siivittämänä todella lujaa ja onnistuikin siirtymään heti alussa 1−0-johtoon.
Kun alkuhuuma oli saatu taltutettua, otimme kuitenkin ohjat käsiimme ja ottelun puolivälissä johdimme ottelua maalein 4−1. Sitten aloitimme jäähyilyn, mutta tällä kerralla alivoimamme toimi kuin se kuuluisa junan vessa. Yhden kavennusmaalin Tours onnistui vielä tekemään, ja näin ollen loppulukemat olivat 4−2 eduksemme.
Täytyy kyllä vielä erikseen jälleen kerran kehua koko ottelutapahtumaa. Aivan täyteen ahdettu halli ja todellinen karnevaalimeininki alkulämmöstä aina summerin soittoon asti. Lisäksi paikalla oli tietenkin myös uskollinen ja mahtava noin 30 hengen faniryhmämme.
