Sitten koitti vihdoin ja viimein se aika, jota henkilökohtaisesti olin odottanut viimeiset kolme kautta. Pudotuspelit olivat täällä! Muistin itse kirkkaasti mielessäni edelliset pudotuspelini SaPKon paidassa, kun vastassa oli paikallisvastustaja Jokipojat. Lopulta Joensuun kiekkoylpeys lähetti meidät tuolloin lomalle, mutta väriä ei ainakaan tuosta sarjasta puuttunut.
Ensimmäisellä pudotuspelikierroksella vastaamme asettui siis Mullhouse. Tiesin, että edessä olisi todella kova sarja, sillä olivathan voitot menneet runkosarjassa tasan 1−1. Seurajohtomme oli hoitanut asiat hienosti niin, että pääsimme lähtemään matkaan jo torstaina, kun ottelu oli lauantai-iltana. Näin ollen 14 tunnin bussimatkan riskit pyrittiin minimoimaan.
Sitten jälleen allekirjoittaneen suu loksahti auki, noin sadannen kerran kauden aikana.
Joukkuekaverini kertoivat, että Mullhousen normaali jäähalli oli nyt koko kauden remontin jälkeen saatu pelikuntoon. Sitten oli matsin aika, ja livuimme pilkkopimeään jäähalliin yksien sarjan hyvällä tavalla hulluimpien fanien eteen. Tunne oli hieno, kun täyteen ahdetun silmämääräisesti noin 2500 henkeä vetävän hallin jokaikinen katsoja oli sytyttänyt kännykkänsä taskulamput palamaan.
Aloitimme ottelun todellisella ryminällä, ja mainion ensimmäisen erän jälkeen olimme johdossa lukemin 0−2. Toinen erä oli sitten joukkueeltamme malliesimerkki siitä, miten pudotuspelivaiheessa ei tule pelata. Ensin ylivoimamme jälkeen sakkasimme vaihtotilanteen ja pelasimme noin 15 sekuntia neljällä, vaikkemme edes olleet alivoimalla, ja peli oli 1−2. Seuraavassa vaihdossa kuittasimme pelin 1−3-lukemiin.
Tästä vain pieni hetki ja pääsimme ylivoimalle. No se ei mennyt ihan putkeen, ja vastustaja rokotti alivoimalla tilanteeksi 2−3. Tästä vielä hetki ja menimme jälleen kahden maalin johtoon. Saimme kuitenkin erän aikana täysin sen, mitä ansaitsimme, ja vastustaja vyöryi vielä erän loppupuolella tasoihin, ja päätöserään lähdettiin lukemista 4−4. Kolmannessa erässä peli muuttui täysin, eikä maalipaikkoja kummemmin nähty. Niinpä edessä oli jatkoaika.
Sitten jälleen allekirjoittaneen suu loksahti auki, noin sadannen kerran kauden aikana. Jatkoaika pelattiin neljä vastaan neljä -systeemillä, ja peliaikaa oli 10 minuuttia, jonka jälkeen lauottaisiin rankkareita. Jatkoaikaa hallitsimme toden teolla, ja meillä oli hyviä paikkoja ratkaista ottelu eduksemme, mutta emme saaneet kiekkoa sisään. Sitten meille vihellettiin todella, siis todella heppoinen jäähy, ja vastustaja pääsi pelaamaan kaksi minuuttia 4−3-ylivoimaa.
Noin minuutin ja 45 sekuntia kestimme, mutta sitten vastustajan tšekkihyökkääjä täräytti lämärin verkkoon. Kyseinen Pavel Mrna viimeisteli ottelussa tehot 3+1 ja kaatoi meidät käytännössä yksinään. Ottelun jälkeen kävimme tilannetta hivenen läpi, ja itse vakuuttelin kaikille, että voitamme sarjan takuuvarmasti, jollemme ole totaalisia idiootteja.
Seuraavana maanantaina, ennen harjoituksiamme, valmentajamme pyysi minut nopeasti henkilökohtaiseen palaveriin, joukkuekaverini tulkkauksen avustuksella tietenkin. Palaverin anti oli seuraava: valmentaja kertoi olleensa tyytyväinen siihen, miten pelasin ensimmäisessä pudotuspeliottelussa, mutta ei peluuttanut minua niin paljon kuin olisi halunnut, koska edelleen oli huolissaan pari viikkoa aikaisemmin vihlaisseesta nivusestani.
Vastasin hänelle aika lyhyesti. Ilmoitin hänelle muutaman voimasanan säestämänä, että "jos sä tämän sarjan haluat voittaa, niin ala nyt pe****e lyödä mua enemmän jäälle!" Tokaisin vielä, että vaikka minulta otettaisiin molemmat nivuset kokonaan pois, ei se luistelu siitä enää huonommaksi kuitenkaan voisi muuttua.
Viikko kului kohtalaisen hitaasti, sillä halu päästä pelaamaan oli aivan järkyttävän kova. Lopulta lauantai koitti, ja edessä oli pudotuspelikevään ensimmäinen kotiottelu. Olimme siis heti selkä seinää vasten. Johtuiko se sitten paineesta vai mistä, mutta olimme ensimmäisen erän totaalisen telineissä. Erän jälkeen tulostaululla olivat lukemat 1−1. Sitten erätauolla tapahtui jotakin sellaista, mikä sai alahuulen väpättämään, mutta myös samalla päälle sellaisen "yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta" -hengen.
Joukkueemme kokenein puolustaja Sebastian Rousselin nimittäin piti kopissa melko tunteelliseen puheen. Puheen viesti oli selvä: Hänen uransa loppuu tähän kauteen, mutta se ei lopu TÄNÄ ILTANA! Kun kyseinen Rousselin vielä pelasi koko pudotuspelit polvi täysin sökönä, sai se varmasti aikaan todellisen taisteluhengen. Jos olen välillä kirjoittanut, että "mahtoiko joku asia johtua siitä tai siitä" niin tällä kertaa en kirjoita, koska olen täysin varma, että toisen erän ryhtiliike johtui tuosta nimenomaisesta puheesta.
Ottelun jälkeen kävimme tilannetta hivenen läpi, ja itse vakuuttelin kaikille, että voitamme sarjan takuuvarmasti, jollemme ole totaalisia idiootteja.
Ensin heti erän alkuun 2−1. Vastustaja tuli vielä tasoihin, kun maalivahtimme arvioi kirikiekon väärin, ja jälleen kerran maalintekijänä kunnostautui vastustajan Mrna. Hyvä vireemme kuitenkin kantoi meitä, ja siirryimme vielä toisessa erässä 3−2-johtoon, ja kolmannessa erässä tilanne oli jo 4−2. Vastustaja kavensi vielä lopussa ja sai aikaan vielä kohtalaisen paineen.
Lopulta heidän kirinsä tyrehtyi lopullisesti vain sekuntia ennen loppua tulleeseen pitkään kiekkoon. Sitten tajusin, että nyt haetaan asetelmia heti seuraavana päivänä koittavaan ratkaisuotteluun. Kahdessa ottelussa neljä maalia viimeistellyt Mrna kyyristyi viimeiseen aloitukseen. Luistelin hänen viereensä, otin huomaamattomasti hänen paidastaan kiinni, enkä päästänyt irti.
Oma tšekkipelaajamme oli kertonut minulle kyseisen kaverin hölmöilyistä aikaisemmilta vuosilta, ja latasin totta kai kaiken, mitä englannin kielellä osasin hänelle sanoa, ja paikkasin loput vielä porilla. Hirveä torikokoushan siitä vielä saatiin aikaiseksi, mutta tiesin, että nyt momentum oli meillä! Fiilis oli huikea, olihan edellisestä pudotuspelivoitostani kulunut jo yli kolme vuotta! Kaava sunnuntain kolmanteen ja ratkaisevaan otteluun oli selvä, hyvät palauttelut, ruuat ja yöunet, ja sitten ei muuta kuin ROCK'N ROLL!
Ottelu pelattiin siis heti sunnuntaina, ja nyt runkosarjassa hankkimamme kotietu astui vasta todenteolla voimaan. Aloitimme ottelun todella hyvin ja siirryimme heti alussa 1−0-johtoon. Vastustaja tuli vielä tasoihin, mutta koko ajan minulla oli todella luottavainen olo. Sitten toisessa erässä alkoi vastustajan pinna pettää, ja he aloittivat jäähyilyn, joka huipentui kolmannessa erässä, kun vastustajan eittämättä paras pelaaja Mrna kävi kolaamassa maalivahtimme meidän maalin takana.
Lopulta hän vielä purnasi itselleen toisen ulosajon, joten hän sai kyseisestä tilanteesta kaksi 5+20 minuutin jäähyä! Pelasimme siis seuraavat kymmenen minuuttia ja käytännössä koko ottelun lopun ylivoimalla. Itselläni oli vaikeuksia pidätellä hymynkaretta pois naamalta, kun näin vastustajan parhaan pelaajan paiskomassa mailojaan ja rikkomassa paikkoja. Ilmeisesti siinä Porin murteessa on ihan oikeasti jotakin ärsyttävää. Ottelu vielä repesi loppuun, ja voitimme pelin lopulta maalein 7−2. Olimme siis neljän parhaan joukossa, mutta maha ei todellakaan ollut vielä täyttynyt.
Välieriin pääsyssä oli myös sellainen hyvä puoli, että ottelutahti tiivistyi jo lähes normaalia pudotuspelitahtia vastaavaksi. Edellisen matsin päätyttyä sunnuntai-iltana oli välieräavaus edessä seuraavana keskiviikkona, ja vastaan asettui Nizza. Tiesin, että sarjasta ei tule helppoa, sillä olimme hävinneet vierasottelun Nizzassa runkosarjassa maalein 5−1. Jälleen seurajohdolle propsit, sillä matkaan lähdettiin jälleen jo maanantai-iltana. Tiistaiaamuna oli edessä pysähdys ja aamujää Marseillen jäähallissa.
Tuo halli oli sitten todella hieno! Käsitykseni mukaan kyseinen halli toimii toisena näyttämönä parin vuoden päästä pelattavissa Ranskan MM-kilpailuissa. Tästä ei kuitenkaan nyt aivan täyttä faktatietoa ole. No treenien jälkeen ajeltiin sitten Nizzaan, ja illalla oli vielä edessä pieni hölköttely pitkin Nizzan rantaviivaa. Kyseessä oli sellainen paikka, että taisin itsekin olla ennätykselliset viisi minuuttia täysin hiljaa ja vain katsella näkymia.
Sitten oli matsin aika, ja fiilis oli jälleen mahtava. Kuten jo runkosarjassa kirjoitin, Nizzan "jalkapallohuligaanifanit" vastasivat siitä, että tunnelma hallissa oli jotakuinkin mahtava. Pelasimme tuossa välieräavauksessa lopulta ehkä kauden parhaan vieraspelimme, ja onnistuimme pitämään Nizzan joukkueen todella vähillä maalipaikoilla. Kun itse vielä onnistuimme paikoistamme hyvällä prosentilla, oli ottelun lopputulos lopulta 1−4 hyväksemme.
Ilmeisesti siinä Porin murteessa on ihan oikeasti jotakin ärsyttävää.
Ottelu näytti jo olevan menossa kohti loppua ilman suurempia tunteenkuohahduksia, kunnes vain 17 sekuntia ennen loppua vastustajan hyökkääjä ajoi maalivahtimme yli. Tästä käynnistyi sitten mielenkiintoinen tapahtumasarja, joka alkoi siitä, että joukkueemme kaksimetrinen puolustajakolossi kävi kyseisen kaverin kimppuun ja tappelu oli valmis. Lisäksi Nizzan fanijoukko sekosi tilanteesta täysin. Kahakka oli käynnissä maalin kulmalla, kun noin parikymmentä innokkainta fania pääsivät livahtamaan maalimme kohdalle pleksin taakse, ja sitten alkoi jäälle sataa tavaraa ja nestettä oluesta pahviläpyttimiin.
Maalivahtimme Sebastian Raibon ei sulattanut yhtään, että hänen päälleen heitettiin olutta ja sekosi totaalisesti. Itse katsoin, että nyt se molari on rauhoitettava keinolla millä hyvänsä tai pelikieltoa olisi luvassa myös hänelle. Lopulta sain hänet suurinpiirtein vanhalla kunnon "niskaperseotteella" taltutettua vaihtoaitioon. Kakkosmaalivahtimme pelasi ottelun viimeiset 17 sekuntia.
Eikä se suinkaan vielä tähän jäänyt, sillä kun olimme poistumassa jäältä, oli vastustajan faneja päässyt livahtamaan pukukoppikäytälle, ja käsimerkeistä päätellen he eivät olleet meille ainakaan kaljoja tarjoamassa. Tilanne oli aika koominen, kun lopulta istuskelimme vaihtoaitiossamme vielä 15 minuuttia pelin päättymisen jälkeen. No lopulta tilanne saatiin rauhoittumaan, ja pääsimme pukukoppiin. Fiilis kopissa oli hieno, mutta pientä jobinpostia toi uutinen, että puolustajakolossimme oli tappelun yhteydessä puskenut vastustajaa päällään, ja kakkua oli luvassa.
Seuraavaksi lauantaiksi välieräsirkus siirtyi sitten kotihalliimme Anglettiin, ja tunnelma oli odottava. Sitten tuli myös tietoa, että kaksimetrinen pakkimme Maxime Suzzarini sai lopulta kahden ottelun pelikiellon. Näin ollen jouduimme pelaamaan toisen välierän vain viidellä puolustajalla. Ottelu ei alkanut parhaalla mahdollisella tavalla, sillä 40 sekunnin pelin jälkeen jouduimme alivoimalle, ja vastustaja rankaisi välittömästi. Kuittasimme kuitenkin jo kolmen minuutin kohdalla omalla ylivoimallamme, ja siirryimme vielä erän viimeisellä minuutilla 2−1-johtoon.
Toisessa erässä alkoi sitten jälleen vastustajan kasetti pettää, ja he kuluttivat jäähypenkkiä oikein urakalla. Kolmanteen erään lähdettiin lopulta 4−1-johtolukemistamme. Kolmas erä oli sitten enää silkkaa kosmetiikkaa, veimme senkin nimiimme 3−1 ja näin ollen koko ottelun maalein 7−2. Oli mahtavaa tajuta, että vuosi Ranskassa huipentuisi finaaleihin! Vielä ottelun päätyttyä tarjosimme maalivahtimme Raibonin kanssa yleisölle hieman sirkushuveja. Vaihdoimme hanskoja ja mailoja, ja hän ampui minulle rankkarin. Längeistähän se verkkoon sujahti.
Kopissa fiilis oli käsinkosketeltava, ja oli hyvä, ettei katto lähtenyt lähtenyt ilmaan! Sitten avattiin nopeasti tulospalvelut. Iloksemme huomasimme, että paikallisvastustajamme ja koko sarjan ylivoimainen mestarisuosikki Bordeaux oli myös voittanut oman sarjansa, ja näin ollen finaaleissa oli edessä koko Ranskan suurin paikallistaisto.
Iiro Vehmasen kiekkokevät huipentuu koko juttusarjan viimeisessä osassa klo 14! Ole kuulolla, et pety tarinan tasoon.
