Häpeän olla Tappara-fani.
Tämä Pelle Miljoonan ”Häpeän olla valkoinen” -kappaleesta vaikutteita saanut ajatus on pysynyt mielessäni jo useita viikkoja. Vaikka pystynkin samaistumaan punk-laulajan viestiin kolonialismin ja rasismin kollektiivisesta häpeästä, on henkilökohtaisen häpeäni kantava voima ajatus siitä, että olen uhrannut merkittävän osan elämästäni jääkiekkoseuraan, jonka arvot eivät vastaa omiani.
Pyrin luopumaan sinioransseista värilaseista liittyessäni Jatkoaikaan, koska journalismin hyveisiin kuuluu objektiivisuus, omista ennakkoluuloista irtautuminen ja kriittinen ajattelu. Fanittamisesta huolimatta olenkin aina suhtautunut Tapparaan kriittisesti, mistä olen Jatkoajan toimittajana saanut palautettakin, että miksi aina pitää hakea negatiivista.
Omasta mielestäni olen pyrkinyt löytämään objektiivisia näkökulmia kiinnostavaan kiekkoseuraan. Kriittisyys sekä fanina että toimittajana on ollut myös toiveikkuutta rakasta seuraa kohtaan: nämä asiat korjaamalla tilanne olisi parempi.
Kannattamisen vastakohta voi olla objektiivisuuden sijaan antipatia, mikä on yhtä asenteellista kuin fanittaminenkin. Yhden näkökulman mukaan fanittamisesta voi olla jopa hyötyä toimittajalle. Perehtyminen on kuitenkin eri asia kuin fanittaminen. Itse olen esimerkiksi kiinnostunut Vancouver Canucksista keskiverto-NHL-seuraa enemmän joukkueen nuorten tähtien − Elias Petterssonin, Brock Boeserin, Quinn Hughesin ja Thatcher Demkon − vuoksi.
Canucksin menestyminen tai nykyinen menestymättömyys ei kuitenkaan herätä tunteita eikä kiinnosta muuten kuin juttuaiheiden näkökulmasta.
Urheilujournalismilla onkin fanittamiseen aivan erityisen kipeä suhde. Musiikkitoimittaja voi huoletta julistautua artistin faniksi tai saada maineen tietyn bändin vihaajana. Sama pätee myös kirjallisuuteen ja elokuviin. Jostain syystä urheilutoimittajan avoin tai kätketty fanitus nähdään osaamista heikentävänä tekijänä, vaikka hän käsittelisi kannattamaansa seuraa kriittisesti tai jotain aivan muuta aihetta.
Fanittamisen vaimentaminen ei vähentänyt mielenkiintoa Tapparaan, mutta Jatkoajassa näkökulma jääkiekkoon laajentuu luontevasti. Suosikkiseurani ohella aloin saman tien ottaa vastuuta Ilveksestä, pikkuhiljaa kirja-arvioista ja lopulta NHL:stä. Toimiessani kaksi kautta Jatkoajan NHL-toimituspäällikkönä Liigan ja Tapparan seuraaminen jäikin merkittävästi vähemmälle − fanittamiselle ei ollut aikaa, kun piti olla toimittaja.
Urheiluseuran kannattamiseen kuuluu voittoja ja tappioita. On siedettävä huonoja hetkiä ja jaksettava odottaa palkitsevia kokemuksia.
Olen nähnyt Tapparan voittavan monet mestaruudet, samoin Janne Ojasen nousun Liigan kaikkien aikojen pistepörssiykköseksi. Tulevat NHL-tähdet Aleksander Barkov ja Patrik Laine jättivät myös Tappara-kausillaan upeita muistoja.
Toisaalta olen joutunut seuraamaan epäonnistunutta pelaajapolitiikkaa − omia junioreita on päästetty muualle ja samaan aikaan on tehty kyseenalaisia pelaajahankintoja. Olen sietänyt tylsää kahvakiekkoa ja liian pitkälle vietyä ”namuttelua”, jolla on haaskattu potentiaalisia maalipaikkoja. Vaikeimpinakin hetkinä on riittänyt uskoa valoisampaan tulevaisuuteen. Uusi kausi on aina ollut uusi mahdollisuus.
Urheilulliset näkemyserot on pitänyt hyväksyä ja nöyrtyä viimeistään siinä vaiheessa, kun Tappara-kapteeni on nostanut Kanada-maljan ilmaan. Yhteisen tulevaisuuden näkeminen muuttuu vaikeammaksi, kun näkemyserot koskevat elämän tärkeimpiä asioita, kuten terveyttä ja suoraselkäisyyttä.
Pelle Miljoonan tulkitsemasta häpeästään välittyy viha, ja siihen on helppo samaistua.
Olen vihainen Jukka Rautakorvelle koronarajoitusten rikkomisesta ja kahden − tai mahdollisesti kuuden − pelaajan terveyden vaarantamisesta. Olen raivoissani Mika Arolle, koska tämä ei kahdellakaan yrityksellä kyennyt pyytämään anteeksi virheitä, vaan sortui epäanteeksipyyntöihin mielenpahoittamisesta.
Olen vihainen Heikki Penttilälle valehtelusta − tai aiemmin peiteltyjen valheiden paljastamisesta. Olen pettynyt Jussi Tapolan ylimielisestä retoriikasta. En varmastikaan täytä kriteereitä ”oikeasta Tappara-sydämestä”, mutta en enää haluakaan.
En halua olla Tappara-fani ja häpeän, että olen joskus ollut.
Jos totta puhutaan, olen hävennyt koko jääkiekon kannattajakulttuuria. En siksi, että olisi pitänyt suunnata aika johonkin hyödyllisempään, vaikka sekin on varmaan totta. Jääkiekon ja erityisesti jääkiekkoseuran kannattamisessa hävettää ehdottomuus ja fanaattisuus.
Vuosi sitten palasin vanhaan työpaikkaani parin vuoden poissaolon jälkeen, mikä tulkittiin "maitojunalla palaamiseksi". Koska työryhmässä on Ilves-faneja, ja koska olen tullut tunnetuksi Tappara-fanina, sain tervetulotoivotuksena oheisen teoksen. Tarkoituksena oli luultavasti provosoida, mutta vaikka vielä tuolloin olin moninkertaisesti enemmän fani kuin tällä hetkellä, otin eleen pelkästään positiivisena huomionosoituksena.
Juuri tällaista paikallisvastustajien välistä piikittelyä olen ihmetellyt jo kauan, mutta "junantuomana" en kuulemma saisi ottaa asiaan kantaa. Syntymäpaikkaansa on kuitenkin vaikea valita.
Ihmiset kääntyvät eri uskontoihin, vaihtavat puoluekantaa ja ylipäänsä kehittävät ajatuksiaan ja asenteitaan elämänsä aikana. Nuorena ja todennäköisesti vanhempien painostuksesta valittua suosikkiurheiluseuraa ei yleisen käsityksen mukaan sen sijaan saisi vaihtaa − toisin sanoen omat ajatukset on kielletty.
Kultti voi kuulostaa sanana hurjalta, mutta lajissa esiintyvää henkilöpalvontaa tuskin kukaan kiistää − eikä kiekkoseuran ympärille kerääntynyt seuraajajoukko juuri ilmiönä poikkea. Jääkiekko-ottelua on myös verrattu kirkonmenoihin, ja maineikas kirjailija David Foster Wallace puolestaan on kirjoittanut tennistähti Roger Federerin pelistä uskonnollisena kokemuksena.
Kun nyt yltiöavoimeksi ryhdyin, niin kerrotaan sekin, että Tappara on vasta toinen joukkue, jota olen kannattanut. Penkkiurheilu-urani alkuaskelilla eli hädin tuskin kouluikäisenä hyppäsin TPS:n menestysjunan kyytiin. Kun tuo menestyskupla sitten puhkesi, elin herkkiä teinivuosiani, ja Tapparan valmentajaksi palannut Rauno Korpi oli kuin karismaattinen saarnamies, joka imaisi puolelleen.
Sekä kärppäfaneista kertova kirja että Jyväskylän yliopistossa tehdyt tutkimukset jalkapallomaajoukkueen tai jalkapallon pääsarjan seurajoukkueen kannattamisesta korostavat fanikulttuurin yhteisöllisyyttä. Itse en tällaista käytännössä ole kokenut, vaan olen useimmiten aikuisiällä käynyt (edesmennyt) fanipaita päällä peleissä yksin.
Vierastan myös isoja ihmismassoja paitsi oman ujouteni myös ihmisjoukkoihin liittyvien lieveilmiöiden vuoksi.
Huliganismi on jääkiekossa onneksi marginaalinen ilmiö verrattuna jalkapalloon, mutta todellinen ilmiö yhtä kaikki. Katsomoväkivalta, vandalismi vierasjoukkuetta tai sen kannattajia kohtaan, poliiseja ja kyynelkaasua vaativa rähinöinti − muun muassa tällaisia tapahtumia on jääkiekon saralla tullut vastaan.
Urheilun pitäisi olla tervehenkistä kilvoittelua ja urheilun seuraamisen nautinnollista sekä leikkimielistä. Leikki on niin kaukana, että hävettää.
Enkä yritä tässä esiintyä muita hyveellisempänä. Olen itsekin kannattamisen kiihkossa sortunut huutamaan rivouksia niin, että lähistöllä olleet lapsiperheiden vanhemmat joutuivat puuttumaan tilanteeseen. Ei hävettänyt silloin, mutta vuosia myöhemmin hävettää.
Häpeän tunnetila pukeutuu sellaisiin ilmaisuihin kuin "kunpa maa minut nielisi", "minä kuolen häpeästä", "mikä typerys olenkaan", "tätä en ikinä anna itselleni anteeksi". Seurauksena voi olla myös raivo itseä tai toista kohtaan. Häpeää voidaan myös luonnehtia eräänlaiseksi sisäsyntyiseksi opettajaksi. Se sanoo: "lopeta tämä, se on tuloksetonta", "vältä tätä", "älä tee tätä toiste".
En voi valita, tunnenko häpeää, mutta voin valita lopettaa häpeää aiheuttavan käytöksen − eli Tapparan fanittamisen. Se päätös ei hävetä yhtään.