Media rummutti tuttuun tyyliin siirtojen takarajaa luoden treidihysteriaa NHL-fanien keskuuteen. Varmasti siirtyvien pelaajien lista kasvoi sitä mukaa, mitä lähemmäksi takarajaa edettiin. Joukkueet oli karskisti jaoteltu ostajiin ja myyjiin, keskustelupalstat pursusivat mitä ihmeellisimpiä ehdotelmia.
Kun maanantai-ilta vihdoin koitti, oli siirtorintamalla hiljaista kuin huopatossutehtaalla. Ei siirtynyt Rick Nash Manhattanille tai James Van Riemsdyk tusinaan joukkueista, joihin häntä oli huhuttu. Nähtiin ainoastaan muutamia niin sanottuja pienempiä kauppoja. Olikin huvittavaa, kun tähtianalyytikoita pursunneissa suorissa lähetyksissä analysoitiin toista tuntia putkeen Samuel Påhlssonin siirtoa ja erinomaisuutta. Ei vaan ollut mitään muuta keskusteltavaa. Studioissa oli enemmän entisiä NHL-vaikuttajia, mitä lopulta oli kaupattuja pelaajia. Tämä oli märkä rätti monen fanin kasvoille. Kansalle ei tarjottu viihdettä!
Siirtojen takarajan anti jäi vaisuksi paljolti sen vuoksi, että molempien konferenssien pudotuspeliviivan tuntumassa on äärimmäisen tasaista. NHL:ssä on toistakymmentä joukkuetta, joiden kohtalo kevään suhteen on vielä täysin auki. Eli selkeät ostajat ja myyjät olivat lopulta vähissä.
Ei kannattanut tehdä mitään, kun ei välttämättä ollut pakko.
On toimitusjohtajan järkevyyttä olla tekemättä siirtoja vain siirron tekemisen ilosta. Median ja fanien paineen alla ei ole helppo seistä siirtojen takarajalla kädet taskussa. Moni toimitusjohtaja, kuten esimerkiksi Philadelphian Paul Holmgren, teki kuitenkin niin. Hän ja muutama muu vastaavaan päätökseen päätynyt toimitusjohtaja perusteli valintaansa sillä, että ehdotetut kaupat eivät lopulta olisi hyödyttäneet joukkuetta pitkässä juoksussa. Ei kannattanut tehdä mitään, kun ei välttämättä ollut pakko.
Viisasta ajattelua vastuullisilta henkilöiltä.
Pelaajille, joiden siirtoa on rummutettu viikkoja, siirtojen takaraja on raskasta aikaa. Pelissä on usein myös koko perhe, kotitalo ja ystävyyssuhteet. Ei ainoastaan oma kiekkoura. Kun pelaaja lopulta saa varmuuden ettei häntä kaupata, on se varmasti tähtihetki epävarmuuden alla eläneelle ammattilaiselle. Näin kävi esimerkiksi Dallasin Steve Ottille, joka ilmoitti heti deadlinen jälkeen olevansa onnensa kukkuloilla ettei siirtoa tullut. Kanadalaishyökkääjä oli kenties koko siirtojen takarajan puhutuin ja huhutuin pelaaja.
Voisikin kuvitella, että tällainen tilanne on omiaan lisäämään yhteishenkeä etenkin joukkueelle, joka taistelee vielä pudotuspelipaikasta. Kun toimitusjohtaja viestittää, että uusia pelaajia ei tarvita ja nykyisiä ei mihinkään varausvuoroihin vaihdeta, saa pelaajisto tästä varmasti ylimääräisen positiivisen latauksen. Seurajohto uskoo heihin.
Vanha uskomus, että joukkue automaattisesti parantuu, kun siihen hankitaan uusia pelaajia, voidaankin heittää romukoppaan. Pahimmillaan uudet pelaajat rikkovat yli puoli vuotta yhdessä operoineen joukkueen koheesion ja kemian. Esimerkkejä löytyy historiasta ties kuinka monta.
Hyvä pelaajakauppa on parhaimmillaan loistava molemmille osapuolille. Usein myös pudotuspelien ulkopuolelle jäävien joukkueiden myyntitalkoot ovat fiksua valmistautumista tulevaisuuteen.
Mutta hetken mielijohteessa tehdyt, yleisen paineen alla syntyneet ”kun muutkin tekevät” -mentaliteettiin perustuvat kaupat onnistuvat lopulta aniharvoin. Tämän faktan usea NHL:n toimitusjohtaja tiesi jättäytyessään taka-alalle siirtorajan umpeutuessa. Ainoat, jotka lopulta joutuivat pettymään, olivat suuria kauppoja vesi kielellä odottaneet fanit.
Kirjoittaja on Jatkoajan entinen NHL-toimituspäällikkö.