Kaikkien aikojen suomalaispuolustaja?
’Reksan’ saavutukset ovat sitä luokkaa että ainakin Oulun korkeudella jätetään yllä olevasta otsikosta kysymysmerkki epäilemättä pois. Kaksi Stanley Cup – voittoa Edmontonissa (1987, 1990), kahdesti joukkueensa sisäisen pistepörssin voitto New York Rangersissa (temppu johon ei moni puolustaja ole pystynyt), voitetut mestaruudet Suomessa ja Sveitsissä (3 kpl), valinta NHL All Star-otteluun, ja mukana olo voittamassa Suomen ensimmäistä arvokisamitalia Calgaryn olympialaisissa 1988. Jos nyt ei kuitenkaan ketään julisteta absoluuttisesti parhaaksi, niin yksi suurimmista Reijo Ruotsalainen on Risto Siltasen ja Pekka Rautakallion rinnalla, tämä myönnetään varmasti ympäri Suomea paikkakunnasta riippumatta.
Jatkoajan avustajakaksikko otti asiakseen muistella hiukan menneitä Kärppien kakkosvalmentaja Ruotsalaisen kanssa tämän pelaajauran tiimoilta.
Kun pyytää Rexiä tekemään tavallisia luisteluharjoituksia, se on kuin pyytäisi Picassoa maalaamaan autotallia. Maailman paras luistelija. – valmentaja Herb Brooks
Uran alkutaipale
Suuri vaikutus Reksan uravalinnalla on luonnollisesti ollut isällään, oman tarinansa arvoisella menestyksekkäällä valmentajalla Reino ’Pappa’ Ruotsalaisella, joka on myös pelaajana edustanut Kärppiä seuran kiekkotaipaleen varhaisemmissa vaiheissa. Vai kuinka on?
RR: Kyllä tietenkin silleen, että isähän valmensi silloin, ja parhaimmillaan taisi olla jopa viisi juniorijoukkuetta vedettävänä kerrallaan silloin kun Kärpillä alkoi se toiminta ja sitä kautta se kiekkoilu tuli ihan luonnollisesti. Asuttiin silloin tässä Raksilassa ja täällä, kuten muissakin kaupunginosissa oli paljon junioreita jotka kiekkoa harrastettiin. Joten päivät menikin melkein siinä että sitä kiekkoa pelattiin tuolla jäällä, oli valoja tai ei.
JA: Nykyäänhän Oulun keskustan alueella ei noita ulkojäitä pahemmin enää ole?
RR: Ei niin, lähinnä tuolla ympäröivissä kaupunginosissa. Mutta silloin oli vielä, ja vaikka ulkojäitä olivatkin niin hyvät mahdollisuudet ne antoi harrastaa. Kärpätkin pelasi pelejään silloin keskuskentällä, ja se oli sitten meille aika idyllinen paikka pelata.
JA: Miten päädyit sitten puolustajaksi. Eikö luistelunopeus, raamit ja kiekollinen taito olisi enemmänkin viitanneet hyökkääjän suuntaan?
RR: No en mä oikein tiedä. Ensinhän mä olin maalissa silloin kun ei vielä osannut kunnolla luistella…kuuden ikäinen olin silloin, ei oikein enää muista mutta näin se taisi olla. Sitten aloin pelaamaan ja olikohan se sitten niin että meillä joukkueesta puuttui pakkeja. Ja jos nyt näytti siltä että oli hyvä luistelemaan niin olihan se avuksi siellä puolustuspäässäkin. Että ei siinä sinällään mitään valintoja suoranaisesti tehty, vaan se tuli vähän niin kuin luonnostaan.
JA: Pelasitko silloin jo itseäsi vanhempien kaverien porukoissa?
RR: Samanikäisten kanssa silloin aluksi. Sitten kun olin D-junnu niin pelasin jo B-junnujen pelejä…Kokkolassakin yhden matsin, ja pari muuta. Näitä karsintapelejä taisi olla, SM-karsintaa.
JA: Sitten 15-vuotiaana jo liittyminen edustusjoukkueeseen. Ja taisi olla niin että jo aiemminkin pyydettiin?
RR: Joo, Jylhän Olli lähti Helsinkiin lukemaan lakia silloin ja joukkueeseen tuli tarvetta pakille ja lähdin sitten ujona poikana kokeilemaan. Vuotta aiemmin oltiin jo kysytty mutta silloin ujosteli isoja poikia vielä vähän liikaa.
JA: Oliko silloisella valmentajalla (Kari Mäkinen) iso rooli joukkueeseen sopeutumisessa?
RR: Enemmän se ehkä pelaamisen kautta tuli. Tietenkin aikuiset, kun koulupoikahan silloin itse vielä oli, ohjasi ja neuvoi, mutta ei sitä silloin niin tiedostanut kun keskittyi siihen omaan pelaamiseen vaan.
JA: Miten se treenaaminen silloin sujui?
RR: Melkeinhän sitä asui täällä hallilla. Vaikka ei ollut omia treenejä, tai sitten oli jotain vapaa-aikaa niin täällä tuli oltua jäällä tai katsomassa kun muut treenaa.
JA: Kärpillä oli muutama kova ikäluokka silloin, ja näiden omien aikalaisiesi voimin sitten mentiin ihan mestaruuteen asti.
RR: Kyllä, melkein joka vuosi taidettiin silloin mestaruus ottaa. Paitsi muistan kun Raumalla oli silloinen SM-lopputurnaus jossa sitten tuli pettymys. Meiltä odotettiin kultaa mutta itse sotkettiin se homma. Olikohan se Tapiolan porukkaa vastaan kun johdettiin jo kuudella maalilla mutta päättyi sitten 6-6 se peli ja siinä valui tavallaan käsistä se juttu eikä päästy ihan loppupeleihin asti. Tavallaan se sitten opetti kuitenkin ja seuraavana vuonna oltiin valmiimpia ja voitettiin mestaruus. Eihän meillä kaikki olleet huippuja mutta joukkueen kemia oli hyvä, ja moni junnu kasvoi siinä joukkueen mukana. Esimerkiksi Huikarin Juha joka istui aluksi paljon penkillä ja Arbeliuksen Pekka samaten, ja näistä kasvoi sitten huippupelaajia aina maajoukkueeseen asti.
JA: Kärpät nousi sitten liigaan 1977, ja karsintasarjasta ei dramatiikkaa puuttunut. Kärpät hävisi kolme ensimmäistä peliä, mutta voitti kolme seuraavaa ja uusintaottelussa pudotti sitten Forssan täydessä Raksilan hallissa.
RR: Se on hyvä että sä kerrot tuon, kun mä en olisi muistanut, heh.
JA: Eikö edes tuosta uusintaottelusta Forssaa vastaan muistu mieleen mitään?
RR: Muistan kyllä että Forssaa vastaan pelattiin. Sama juttu kun näin noin vuosi sitten sen (1981) mestaruuden ratkaisseen ottelun Tapparaa vastaan niin en kyllä yhtään muistanut pelin kulkua. Ja aika dramaattinen käännös siinäkin pelissä oli, kun näytti jo että Tappara vie mutta tehtiin nopeasti pari maalia ja se kääntyikin sitten meille. Samaten tästä (karsinta)pelistä ei silleen juuri muista, mutta heillä oli kuitenkin liigakokemusta…tai olikos se liiga vielä silloin…ja hyviä pelaajia heillä oli. Ei meiltä hirveitä odotettu vaikka divarissa aika ylivoimaisia oltiinkin ja mennä Forssaa vastaan pieneen kaukaloon pelaamaan… ei se kovin ideaali paikka meille ollut. Pystyttiin kuitenkin vääntämään niitä pelejä meille ja tavallaan Forssa vähän avittikin meitä ns. pelaamalla meidän pussiin otteluita ristiin. Ehkä niissä alkupeleissä oli meiltä liikaa kunnioitusta vastustajaa kohtaan, ja sitten kun alettiin vaan pelaamaan omaa peliä niin se kääntyi sitten sillä tavalla.
JA: Samaten mestaruusvuonna 1981 pleijareissa Kärpät oli sekä välierissä TPS:iä että finaaleissa Tapparaa vastaan 2-1 tappioilla voitoissa mutta sai käännettyä ne voitoiksi.
RR: Sanotaan näin kun täältä pohjoisesta ollaan että jotenkin se sitoo joukkuetta paremmin yhteen näissä vaikeissa tilanteissa ehkä etelän seuroja paremmin. Kokisin sen sillain että täällä ollaan vähän tiiviimpiä kun ollaan kaukana muista. Kemia on joukkueessa aika vahva eikä haluta hävitä.
JA: Muistatko ketään joka olisi erityisesti noussut esille mestaruusvuoden pudotuspeleissä?
RR: Monen tekijän summahan se on. Ja eri pelisarjoissa kunnostautuivat vähän eri pelaajat. Välierissä Tepsiä vastaan meidän kenttä oli hyvin esillä, ja finaaleissa loisti sitten Jalosen kenttä. Tekivät aika ratkaisevia maaleja.
NHL
JA: Mestaruuden jälkeen olikin sitten vuorossa rapakon taa NHL:ään siirtyminen. Mm. internet on pienentänyt maailmaa niistä ajoista ja tietoa on helpompi hankkia. Kuinka suureen tuntemattomaan hyppy oli vuonna 1981?
RR: Olin maajoukkueen kanssa käynyt sielläpäin pelaamassa että jonkin verran siitä tiesin. Ja eihän niitä suomalaisia pelaajia siellä hirveästi silloin ollut, olisiko viidestä seitsemään silloin. Osa heistäkin oli pelannut WHA:ssa, ei NHL:ssä. Bobby Hull oli täällä käymässä mailoja esittelemässä niin hänen kanssa tuli juteltua siitä mihin paikkakunnalle kannattaisi lähteä jos tilaisuus siihen tulisi, että olisiko se idässä, lännessä tai keskellä Amerikkaa. Silloin tuli ajateltua että eihän sillä väliä ole, että pelihän sen näyttää viihdytkö siellä ja saatko peliaikaa. Toisaalta sitten myöhemmin kun siellä oli, niin huomasi että sillä on merkitystä sinänsä että minkä tyyppinen joukkue on ja millä tyylillä ne pelaa. Samaan aikaan ja vuotta myöhemmin sinne meni muitakin kavereita, (Mm. Kärpistä Mikko Leinonen, Kai Suikkanen ja Kari Suoraniemi, toim. huom. )ja jos ne meni väärään joukkueeseen ja niitä ei istutettu siihen tavallaan... itsehän se aina tietenkin osoitettava että on sen paikan arvoinen, mutta pelityyli merkkaa niin paljon siinä että pystytkö ajamaan itseäsi joukkueeseen sisälle.
JA: Herb Brooks oli silloin Rangersin valmentaja, ja ei vierastanut eurokiekkoa silloin, eli oli ilmeisesti sopivan tyylinen joukkue?
RR: Sitähän yritettiin silloin ajaa sitä eurooppalaista pelityyliä sinne, sellainen fifty-fifty sekoitus se oli. Enemmän kuitenkin ehkä vaikutti se että Rangersilla oli silloin training camp täällä Euroopassa. Pelattiin Ruotsissa (ja Helsingissä, toim. huom.) olikohan se nyt neljä peliä ja kolmessa minut valittiin ottelun parhaaksi. Se auttoi aika paljon ja seuran johdoltakin tuli sellaista noottia että tästä kaverista on pidettävä huoli. Muilta pelaajilta tuli sellaista informaatiota että näin oli sanottu.
JA: Niin mikäs tämä Bobby Hull juttu muuten on? Kuinkas se tänne eksyi?
RR: Hull oli esittelemässä uutta mailaa, jonka ei pitänyt mennä koskaan rikki. Ammuskeltiin niillä sitten tuossa hallissa, ja eihän ne menneet rikki mutta olivat aivan liian löysiä, sellaisia ruoskia suoraan sanoen. Suomessahan on ollut noita mailafirmoja, niin se yritti tuoda jotain erilaista. Bobby Hullhan yritti comebackia silloin, se oli tuolla Rangersin training campilla mukana ja pelasi pari harjoituspeliä Amerikan puolella mutta ei siitä mitään kuitenkaan tullut.
JA: Oliko liike jo sen verran kadoksissa?
RR: Pikkaisen oli jo. Laukaus lähti vielä hyvin, mutta ei kerjennyt tekemään enää asioita ja muut meni edelle.
JA: Liigojen pelityylit erosivat toisistaan silloin melkoisesti, ehkä enemmän kuin nykyisin, millaiset fiilikset ensimmäisellä kaudella oli eurooppalaisena NHL:ssä?
RR: Sanotaan näin että silloin ennen kuin sarja alkoi, niin puhuttiin että tällainen kaveri olisi tulossa ja se sitten loi tietysti vähän paineita. Ekassa pelissä kaksi ensimmäistä vaihtoa jalat oli niin että ne ei liikkuneet mihinkään, että jotenkin ne vaikutti mutta sen jälkeen se alkoi sitten meneen. Mä olen aina ollut sellainen että oikeastaan se on sama missä pelataan kunhan vaan pystyy itse lukemaan ja analysoimaan sitä peliä. Ja ensimmäinen kausi on yleensä aina helpompi kuin toinen. Sulla on aina odotuksia ja jos täytät ne niin niitä seuraa lisää. Sitten jos siinä epäonnistuu niin vaikeuksia tulee.
JA: Esimerkiksi siihen täytyy sopeutua että aikaa on kaukalossa vähemmän?
RR: Siinä voi mennä viikkoja, tai vaikka parikin kuukautta siinä että opit sitä pelityyliä, kuten se miten kiekko heitetään ränniin ja sitä aletaan hakemaan sieltä. Oppia ennakoimaan niitä tilanteita, mihin suunnata kun kiekkoa heitetään tuonne että saa sitä ekstra-aikaa pelata sitä eteenpäin. Toki hitaalla kaverilla se voi olla vaikeampaa, mulla oli nopeus tässä apuna että ehti ennakoimaan peliä ja vielä sitten pelaamaan sitä kiekkoa eteenpäin.
JA: Entä puolustuspään pelaaminen? Oliko isoja eroja?
RR: No ei silleen, täytyyhän sitä joka paikassa se oma tontti hoitaa. Tietysti, olihan siellä pelaajilla enemmän massaa. Muistan silloin Helsingissä kun piti alkaa teippaamaan nilkkoja että ne kesti. Aiemmin ei ollut tarvinnut, mulla oli kaksi reikää auki luistimissa, mutta jalat ei olisi sitä enää kestäneet. Siihenkin sitten tottui eikä sitä enää osannutkaan ilman teippejä pelata. Vaikka sitä teippiä piti laittaa niin kenkä antoi ihan hyvin periksi. Eihän nuo nykykengät anna, ne on tuommoisia hollannikkaita.
JA: Rangersista tie vei sitten viiden kauden jälkeen Sveitsiin 1986. Syynä kuuleman mukaan oli kymppitonnin suuruinen erimielisyys palkkapyynnössä mikä pelaajien nykyliksoja ajatellen tuntuu aina naurettavalta.
RR: Se oli vähän yllättävää, kuitenkin mut oli sillä kaudella valittu All Stars -otteluun ja olin juuri voittanut joukkueen pistepörssin olikos se sillä tai sitä edellisellä kaudella. Niin sillä lailla oli yllättävää että se jäi tuosta kiinni. Ja kun itse silloin ei halunnut pelata muualla kuin Rangersissa. Jälkikäteen vois tietysti ajatella, että olisihan sitä voinut jäädä sinne ja pelata jossain muussa joukkueessa.
JA: Esposito taisi astua silloin Rangersissa remmiin?
RR: Manageriksi tuli silloin. Ja taisi sen jälkeen kesken kauden sitten tulla valmentajaksi. Espo kun tuli manageriksi niin Rangers alkoi hakea toisen tyyppisiä pelaajia. Ja kommentaattorina ollessa Espo ei oikein pitänyt…no se vähän niin kuin mollasi yleensä mua. Muistan kun Islandersin pelaajat naureskeli aina kuinka se antoi niitä kommentteja mun suhteen. Mutta ehkä se vaan vaati vielä vähän enemmän. Se kuitenkin loppukaudesta kääntyi ja se löysi jo jotain positiivistakin, että oli sitäkin puolta vähän.
Reijo Ruotsalainen oli pelaaja, joka tuli meille kahdesti kesken kauden ja hän toi jotain sellaista, joka meiltä puuttui. Muistaakseni 1987 joukkueella ei mennyt kovin hyvin, kunnes Reijo ja Kent Nilsson liittyivät joukkueeseen keväällä. He toivat puuttuvat palaset ja emme muistaakseni hävinneet kuin kaksi ottelua heidän tultua mukaan ja voitimme Stanley Cupin. – Kevin Lowe, Edmontonin general manager, puolustajana 15 kautta Edmontonissa ja 4 NY Rangersissa
JA: Sveitsistä tie vei Edmontoniin, jossa Reksa sai nimensä The Kannun kylkeen kahteen otteeseen. Melko kovassa porukassa pääsit pelaamaan?
RR: Kyllä, varsinkin silloin eka kerralla kun sinne tultiin minä, Kent Nilsson ja Jaroslav Pouzar ja joku muu taisi vielä olla. Ei sitä silloin tarvinnut kuin laittaa kiekko hyökkääjille niin ne kyllä sai sen vietyä toiseen päätyyn, se oli niin kova ryhmä. Ei niin paljoa joutunut tekemään kuin sillä toisella kerralla, jolloin koki auttavansa sitä joukkuetta enemmän.
JA: Tuliko tämä ns. ’Lex Ruotsalainen’ voimaan jo silloin ensimmäisen Edmontonin visiitin jälkeen?
RR: Tuli. Jotkut koki sen vääräksi kun tultiin vahvistuksiksi loppukaudesta, että tämä sääntö tuli sitten voimaan.
Reksa oli siis yksi todennäköinen syy siihen , että pelaajaa ei saa enää tuoda Euroopasta kesken kauden ilman että tämä läpäisee waiver draftin. Oilers suojasi Reksan pitkään waiver draftissä joka pidetään joka vuosi aina ennen sarjakauden alkua, jopa niinkin myöhään kuin 1998 asti. Kevin Lowen mukaan syy oli se, että waiver draftissä nuoria pelaajia ei tarvitse suojata - Oilersilla on aina ollut niin paljon tällaisia nuoria prospekteja listoillaan ja organisaatiossaan, että seuralla ei usein ole ollut tarpeeksi varsinaisia nimiä suojattavaksi, jotta haluattaessa voitaisiin toimia toisinpäin ja ottaa jostain muun seuran listalta suojaamaton nimi Edmontoniin. Niinpä Glen Sather aloitti Reksan varaamisen aikoinaan - jossain vaiheessa traditiosta tuli aikamoinen
vitsi, muut GM:t jo pyysivät Satheriä ottamaan Ruotsalaisen pois listalta koska tämä oli jo lopettanut peliuransa huipulla. Vasta Lowe teki kuitenkin tämän.
JA: Mark Messier viilettää kaukalossa edelleen, ja on melkoinen liideri ja esimerkki kaukalossa ja sen ulkopuolella. Oliko asia näin jo silloin 80-luvun Edmontonissa?
RR: Kyllä se näin on. Tuolla kokemuksella ja olemuksellaankin hän ilman muuta liideri on. Kun ajatellaan silloisessa joukkueessa että kuinka Gretzky ja Messier käsitteli sitä kaikkea mitä siellä kiekon lisäksi on, ja sitä on paljon. Varsinkin Gretzky oli tässä huippu. Häntähän vietiin koko ajan joka puolelle, ja silti hän pystyi pelaamaan niin loistavasti koko ajan. Messier ei sitten ehkä ihan niin hyvin pystynyt käsittelemään määrättyjä asioita kaukalon ulkopuolella.
Rexy oli maailmanluokan jääkiekkoilija. Oilersin joukkue oli 80-luvulla todella hyvä, mutta Ruotsalainen sopi joukkueen pelityyliin täydellisesti luistelutaitonsa ansiosta. Hän oli hiljainen, mutta miellyttävä kaveri, joukkuekavereittensa seurassa rentoutunut. Hän pystyi tekemään 70 jalan avaussyöttöjä keskialueelle, a great player. – Legendaarinen radioselostaja Rod Phillips
JA: Oliko eroja medioiden suhteen Kanadan ja USA:n puolella? Entä kiekkokulttuuri noin yleensä?
RR: Median suhteen se oli samanlaista, missä vaan sitten pelasikin. Kovaa touhuahan se mediatouhu siellä on, aina kymmeniä miehiä tahi naisia. Kiekkokulttuuri oli luonnollisesti Kanadassa pidemmällä. Jos ajattelet New Yorkia, niin eihän siellä lähellekään kaikki kiekkoa seuraa. Kanadassa sen sijaan kaikki, mummoja ja vaareja myöten seuraa pelejä ja tunnistaa pelaajat.
Reijo Ruotsalainen oli paras luisteleva puolustaja, mitä koskaan olen NHL:ssä nähnyt Paul Coffeyn ja Bobby Orrin jälkeen - vain nuo kaksi olivat häntä parempia. Rexy näytti aina siltä kuin hän olisi 12-vuotias; lapsenkasvoinen, pienikokoinen, mutta uskomattoman taitava pelaaja. Hän oli yksi sellaisista pelaajista, jotka saavat pelin näyttämään helpolta. 2-3 potkua omasta päästä ja hän oli jo keskikentällä - niin hyvä luistelija Rexy oli.
Hän oli todella hiljainen mies pukukopissa, mutta tiedän muitten pelaajien kuten Messierin ja Gretzkyn kunnioittaneen häntä, koska hän oli niin taitava jäällä. Reijo lähti omasta tahdostaan Edmontonista ja NHL:stä pois, vaikka Oilers olisi halunnut hänet pitää. Glen Sather yritti puhua hänet jäämään, mutta ehkä hän ei pienikokoisena pelaajana pitänyt pohjoisamerikkalaisesta peliruljanssista 80:ne peleineen kaudessa. Siihen aikaa Euroopasta kesken kauden siirtyvien pelaajien ei tarvinnut läpäistä waivereita tullakseen NHL-peleihin, joten Sather sai tuotua Rexyn pari kertaa Edmontoniin ratkaisupeleihin kesken kauden kuitenkin. - Edmonton Journalin Jim Matheson, Hockey Hall of Famessa oleva jääkiekkokirjoittaja
JA: Siirryit Eurooppaan pelaamaan pysyvästi vuonna –90. Moni uskoi ja uskoo että edelleen olisit NHL:ssä pystynyt pelaamaan. Mikä vaikutti tähän siirtymiseen?
RR: Meille syntyi poika silloin ja sitä ajatteli että voisi antaa perheelleen enemmän aikaa. Olihan niitä pelejä huomattavasti vähemmän täällä. Se oli yksi syy, olisihan sitä ehkä voinut vielä jatkaa siellä ja yrittää löytää sitä aikaa, mutta en sillain sitä kadu, on ne ihan oikeita ratkaisuja olleet. Kuitenkin ihan hyviä aikoja ne oli silloin Sveitsissä. Tietenkin se aina on ollut niin että jos joukkue on menestynyt niin se on helpompaa olla.
JA: Olisiko NHL:n ajoilta jäänyt jotain erityisen inhottavaa vastustajaa mieleen noin pakin näkökulmasta?
RR: Olihan siellä tietysti paljonkin…sanotaan nyt näin että mun kokoiselle kaverille vaikeita oli sellaiset isot kaverit jotka koko ajan tulee ja tulee sieltä, vyöryy vaan vaikka ei pääsisikään mihinkään niin silti vaan yrittää. Sellaiset kaverit ja sitten jos vielä pystyivät pelaamaankin, niin vaikeitahan ne oli. Joitakin tiettyjä tyyppejä oli juuri tällaisia, ja sitten piti keksiä joku konsti miten sellaisen sai pysäytettyä, ei tietenkään väärin mutta estää se ettei toinen pääse tekemään sitä maalia.
JA: No keitä esimerkiksi oli tällaisia pelaajia
RR: Esimerkiksi Islanders joka oli meidän lohkossa ja joita vastaan pelattiin paljon, niillä oli tosi vahva porukka silloin. Oppihan niitäkin vastaan sitten pelaamaan, löytämään ne heikkoudet niistäkin, ettei se niin hirveän vaikeata ollut sitten pelata heitä vastaan kun tiesi heidän heikkoudet mihin itse pystyi vaikuttaa.
JA: Kovia joukkueita taisivat olla silloin myös perinteiset Philadelphia ja Boston?
RR: Joo, Flyersit kyllä…meitähän ne sanoi smurffeiksi, mua ja Pavelichia. Pieniä kavereita kun oltiin ja ne vielä hävisivät meille, useasti vielä meidän kentälliselle. (Kaudella 84-85 Reksa pelasi yli kolmekymmentä peliä laitahyökkääjänä Pavelichin ja Hedbergin ketjussa, toim. huom.) Ne kun oli monesti vaikeuksissa meitä vastaan niin usein sitten yrittivät jollain konstilla loukata, saada siis pelistä pois. Muistan semmoisenkin, se oli tämä…Cochrane taisi olla, sellainen iso pakki, niin se pillin vihellyksen jälkeen luisteli mun eteen ja vetäisi mailalla suoraan suuhun. Ei siitä mitään itselle tullut, se tietenkin jäähyn siitä sai. Tavat millä toinen koitettiin saada pois pelistä oli välillä aika likaisia, ehkä se on jollain tavalla kuitenkin nykypäivään muuttunut.
JA: Timo Blomqvist taisi joskus sanoa että hänen aikoinaan eurooppalaisetkin saattoivat tulla vähän koettelemaan, peleissä ja treeneissäkin.
RR: Sitähän se on. Etenkin ne jotka ei pääse pelaamaan saattoi tulla kokeileen, training campilla esim. tullaan vähän kokeilemaan että mitä sä olet ja pystytkö pelaamaan täällä. Muistan kun Winnipegissä oltiin niin yksi pelaaja, tuli vielä selän takaa ja alkoi yrittämään mun kanssa tappelua. No ei kai siinä kummempaa, mää selätin sen mutta en ole siihen kuitenkaan tottunut niin jos se olisi päässyt siinä päälle, niin köniin kai sitä olisi saanut. Itse jätin lyömättä, kun ei sitä sillä tavalla ole tullut harrastettua.
JA: Täällä Euroopassa voi oudoksuttaa tuo asia että treeneissä otetaan niin kovasti yhteen.
RR: Se on tietenkin eri asia siellä. Pelaajat tietää että jos et onnistu, sä joudut farmiin. Täällä sä et joudu farmiin.
JA: Panokset sekä kilpailu on rapakon takana tietysti kovempaa
RR: On. Mutta ne on tottuneet siihen siellä jo collegesta asti. Ensin täytyy taistella tie college-joukkueeseen, siellä täytyy sitten päästä listoille että tulisi valituksi johonkin NHL-organisaatioon, ja siellä vielä paineet kasvaa.
JA: Ja amerikkalaisessa kulttuurissa painotetaan voimakkaasti sitä voittamista
RR: Niin, siellähän ei mitään kakkosia tunneta. Vain voittajat muistetaan.
Takaisin Eurooppaan
JA: Sveitsin liigassa vierähti sitten monta kautta. Millaiset rajoitukset siellä silloin oli ulkomaalaisten suhteen
RR: Ensin sai silloin olla kaksi pelaajaa, se nostettiin sitten kolmeen.
JA: Minkä tasoinen se liiga silloin oli?
RR: Silloin eka visiitillä –86 se ei vielä korkeatasoinen mielestäni ollut. Mähän sanoin silloin lehdissäkin jotain siitä ja sain koko kansalta noottia sitten takaisin että ei se näin ole. Tai no en ihan täysin sillain sitä sanonut, mutta sillä lailla se oli käännetty. Sitä joutui sitten korjailemaan. Mutta silloin se oli siellä lähinnä harrastelua, jos sä puhuit siitä ammattinasi niin sille vähän niin kuin naureskeltiin. Pari, kolme vuotta kun meni niin se homma kuitenkin muuttui siellä ammattimaisemmaksi, aika nopeasti itse asiassa kävi tuo muutos.
JA: Missä kunnossa siellä seurat organisaatioina oli?
RR: Se riippui tietenkin seurasta. Mahtiseuroissa Bern, Lugano ja Zurich on aina ollut rahaa, vaikkakaan ei välttämättä menestystä niihin aikoihin. Sittemminhän ne on menestystäkin saavuttaneet. Mutta sikäläisiä ikoneja ne on olleet jo pitkään. Bernhän kävi konkurssissakin mutta nousi sieltä uudestaan. Rahaa satsataan paljon mutta siinä on sitten aina se riski että alaskin mennään lujaa. Bernillä oli vakaita yhteistyökumppaneita silloinkin kun itse olin siellä ja aika vakaata menoa. Yleisökeskiarvokin oli parhaimmillaan päälle 13 000.
JA: Kärpissä käväisit konkurssiin johtaneella kaudella 93-94 kauden alussa muutaman ottelun pelaamassa. Silloin satsaukset oli kovat, ykkösvitjana hääri Sinisalo-Jalonen-Arbelius. Rahat kuitenkin loppuivat kesken, pelaajien parhaimmisto kaikkosi ja Kärpät syöksyi alamäkeen.
RR: Mulla taisi olla neljän ottelun sopimus silloin kauden alusta. Ja tarkoitus oli tulla silloin vielä loppukaudeksi mukaan, mutta se sitten ei koskaan toteutunut. Kova joukkuehan se silloin oli ja divarin ehdottomia voittajasuosikkeja.
JA: Tuliko Kärppien konkurssi täysin yllätyksenä vai oliko siitä merkkejä näkyvillä jo alkukaudesta?
RR: Olin niin vähän aikaa joukkueessa silloin, niin enpä siitä tiennyt oikein mitään.
JA: Kärppien paidassa kävit vielä myöhemmin yrittämässä liiganousua pariin otteeseen mutta Kalpa osoittautui liian kovaksi palaksi.
RR: Pienestä se sekin oli kuitenkin kiinni. Silloin eka kerralla (96-97) joukkue oli tosi nuori eikä siltä edes odotettu niin pitkälle pääsemistä. Kahdesti kuitenkin jatkoajalla sitten hävittiin.
Maajoukkue
JA: Nuorten MM-kisoissa Reksa kävi peräti neljästi pelaamassa. Aikuisiän maajoukkuekomennuksista mieleenpainuvin oli varmasti Calgaryn Olympialaisissa jossa Suomi otti sen ensimmäisen kiekkomitalinsa. Mitalin ratkaissut voitto Neuvostoliitosta on varmasti hyvin muistoissa?
RR: Olihan se hieno voitto. Tietenkin venäläiset olivat varmistaneet jo sen kullan, mutta silti ottelun luonne ei ollut sellainen että he olisivat vain antaneet sen voiton meille. Että sinänsä se oli hienoa voittaa se ottelu ja ottelun jälkeen heidän valmentajansa kävi kättelemässä ja onnittelemassa meidät. Että kyllä ne täysillä painoi sen pelin vaikka kulta olikin jo varmistettu, olihan se kunniakysymys silti ettei Suomelle hävitty. Tai yleensä kenellekään. Ruotsihan olisi saanut sen hopean jos oltaisiin hävitty mutta se kääntyi sitten näin päin. Ja hyvä porukkahan meillä oli, jonkin verran NHL-kokemustakin. Silloin sai NHL:ssä pelanneet osallistua olympialaisiin, jos ei ollut sillä hetkellä sopimusta.
Hokkarit naulaan
JA: Kauden 97-98 jälkeen et enää sopimusta Kärppiin tehnyt ja ripustitkin hokkarit naulaan. Paljon liikkui puheita silloin että Junnon kanssa tuli jonkinasteisia erimielisyyksiä luvatuista asioista jotka ei sitten toteutuneetkaan.
RR: Äh, tämä on vanha juttu…en lähde sitä kummemmin kommentoimaan kuin että itse tiedän miten asiat meni ja miten niiden olisi pitäneet mennä.
JA: Eipäs udella sitten enempää. Ja mitä ilmeisemmin on erimielisyydet pystytty sopimaan.
RR: Aivan.
Elokuussa 1999 pelattiin sitten Reksan jäähyväisottelu jossa lähinnä vuoden 1981 mestarijoukkueen rungon ympärille koottu vanhojen Kärppien joukkue kohtasi Reksa All Starsin jossa pelasivat maestron itsensä ohella mm. Jari Kurri, Christian Ruuttu, Jere Lehtinen, Risto Siltanen ym. suomalaisia kiekkolegendoja. Halliin kattoon hilattiin Kärppien toistaiseksi ainoa jäädytetty numero 10 ja seisaaltaan suosiota osoittavan Raksilan yleisön edessä Reksa jätti kaukalossa jäähyväiset.
JA: Katsomosta käsin tuo tapahtuma oli erittäin tunnerikas tapahtuma. Nousiko itsellä pala kurkkuun kun ura pantiin pakettiin?
RR: Kyllä... kyllähän se tunnetta puseroon soi. Se laulukin oli aika hyvin siihen tilanteeseen sopiva, ja olihan se kuitenkin kun lopullisesti se mitä kiekkoilijan uralla oli tehnyt niin päättyi…olihan se herkkä hetki.
JA: Paljon vanhoja pelikavereita oli mukana.
RR: Siltanenkin puhelimessa sanoi vielä että ei hän jäälle uskalla enää lähteä, on niin paljon painoakin tullut, mutta hyvinhän tuo meni.
JA: Ja Aravirta kärkkyi viivalla snaipperina
RR: Aivan kuten ennenkin, heh.
JA: Kysyttiinkö tuohon otteluun muuten vanhaa pelikaveria Pavelichia?
RR: Ei Pavelichia, mutta tiettyjä tyyppejä rapakon takaa kuitenkin. Mutta ei ne sitten päässeet. Se oli sitä kiireisintä aikaa kiekkohommissa, kauteen valmistautumista niin eipä ne sieltä ehtineet sitten.
JA: Ja tämä on vielä pakko kysyä. Jäähyväisottelussa pelin viimeisen maalin, Reksan joukkueen kymmenennen maalin teki numero kymppi itse rangaistuslaukauksesta ja vielä kahden tolpan kautta maaliin. Oliko sovittu juttu?
RR: Sattuma se oli. Jännä sattuma toki sinänsä, kymmenes maali kun oli. Katsoin itsekin että minne se kiekko hukkui, mutta maaliinhan se meni.
Jännä juttu kyllä, mutta ei varmasti jännittävin taikka epätavallisin tämän miehen kiekkouralla.
Juttusarjan piakkoin julkaistavassa toisessa osassa käydään sitten lävitse Reksan uraa penkin takana ja ajatuksia nykyisestä Kärppäjoukkueesta ja liigakiekosta.
Lainaukset Kanadasta toimitti Jouni, lämpimät kiitokset niistä.
Haastattelun suoritti allekirjoittaneen lisäksi S. Takavainio.