Oli heinäkuinen sunnuntaiaamu, heräsin puhelimen pirinään, ja päätäni särki aika tavalla. Päänsäryn syykin oli selvä. Edellisenä päivänä olimme voittaneet maailmaturnauksen. Se on huikea amatöörijalkapalloturnaus, ja meidän joukkueemme voitti koko roskan. Luonnollisesti juhlat olivat myös aika railakkaat, joten siinä päänsärkyni syy.
Vastasin puhelimeeni ja joukkueemme sekä koko turnauksen MVP Niklas Lehtihän se siellä pölisi iloisella äänellä. Puhelun anti oli kutakuinkin, että nyt pidät turpasi kiinni, etkä kysele mitään. Lähdet pelaamaan kiekkoa Ranskaan.
Myöhemmin päivällä soitin Niklakselle uudelleen ja edelleen hän vakuutti, että Ranskaan lähdetään. Joukkue olisi kuulemma Bordeaux, joka pelaa Ranskan ykkösdivisioonaa. Asia oli valmentajan hyväksyntää vaille selvä. Mietiskelin, että mikäpä siinä, ulkomaillahan mä halusin kuitenkin pelata.
Muutaman päivän kuluttua Niklas soitti uudelleen kertoen, että Bordeaux oli sittenkin ottanut jonkun KHL:ssä pelanneen venäläisen. Hän ilmoitti kuitenkin Bordeaux'n koutsin kaverin valmentavan Angletia samassa sarjassa, ja he olivat kiinnostuneita. Ajattelin että, sama maa ja sama sarja eli antaa mennä vain. Googletin Angletin ja soitin heti Niklakselle, että hoitaa ne paperit mulle äkkiä. Netistä katsottuna sellainen paikka, että avot!
Niklas hoiti homman ja sopimuspaperi oli edessäni jo saman illan aikana. Soitin vielä pari puhelua parhaille kavereilleni ja he olivat kanssani samoilla linjoilla, sinne vain. Ainoa asia mikä mietitytti oli kielitaitoni. Muistin kuitenkin mun ja Sakari Salmisen fysiikkavalmentajan Lasse Sammaliston sanat.
Kielestä ei hänen mukaansa tarvitse stressata. Riittää, että osaa yes, no ja Marlboro. Itse en tupakkamiehiä ole, joten ajattelin että tuon verran mä kyllä osaan, ja sillähän mä pärjään, koska Lasse niin sanoi. Seuraavana päivänä löin nimen paperiin ja homma oli sillä selvä.
Päätös ulkomailla pelaamisesta alkoi kyteä kaksi päivää ennen kauden 2013-2014 loppua. Olin valmistautumassa urani kovimpaan paikkaan, pelaamaan syvästi rakastamani seuran SaPKon sarjapaikasta. Mielessäni pyöri ajatus, että nyt on tosi kyseessä. Kohta pelattaisiin paitsi omasta, niin ennen kaikkea rakastamani seuran tulevaisuudesta. Unohtamatta mahdollisesti monia työpaikkoja.
Muistin myös, kun ystäväni Ässät-hyökkääjä Tuomas Huhtanen kertoi ensitapaamisesta HIFK:n kopissa Ville Peltosen kanssa. Tuomas oli mennyt ensimmäistä kertaa HIFK:n koppiin ja istui Peltosen vieressä. Peltonen oli esitellyt itsensä ja tokaissut heti tienneensä Tuomaksen pelanneen Ässien kanssa karsinnassa Sportia vastaan. Hän sanoi, ettei ole itse urallaan ollut yhtä kovassa paikassa. Näin sanoi siis Ville Peltonen, jolla on vyöllään MM-kulta sekä monia muita MM- sekä olympiamitaleja vaikka muille jakaa. Tunne voimistui koko ajan, nyt oli tosi kyseessä.
Valitettavasti se oli turhaa. Samana päivänä eli kaksi päivää ennen runkosarjan loppua ilmoitettiin, että karsintoja ei pelata tällä kaudella lainkaan. Löytyi siitä myös hyvä puoli. Rakastamani seura säilyi edelleen Mestis-kartalla, mutta tyyli jolla sarjapaikka varmistui oksetti. Itse asiassa oksettaa edelleen. Urani kovin paikka, jossa jokainen pelaaja olisi todenteolla punnittu vaihtui siihen, että kelkkailimme kaksi päivää jäällä, ostimme kaapit täyteen kaljaa, ja läpsyttelimme viimeisen pelin HCK:ta vastaan alta pois.
Kuluneena kesänä joku valmentaja taisi heittää ilmoille kommentin, että suljettu sarja on hyvä asia nuorille pelaajille. Mielestäni tuntuu ihmeelliseltä, miten suljettu sarja voi olla kenellekkään pelaajalle parempi vaihtoehto kuin avoin. Omassa ajatusmaailmassani pelit kehittävät pelaajaa kaikkein eniten. Kovat pelit kehittävät vielä enemmän ja pelit, joissa paineensietokyky todella punnitaan, vievät eteenpäin ylivoimaisesti eniten.
En ymmärrä, miten kukaan voi nähdä mitään positiivista siinä, että esimerkiksi seura, joka menettää mahdollisuutensa pudotuspeleihin, voi halutessaan kaupata vaikka koko joukkueensa ja pelata kauden loppuun omilla A-junioreilla vailla huolenhäivää tai pelkoa putoamisesta.
Rehellisesti sanoen olen sitä mieltä, että eniten tässä viilataan linssiin niitä kaikkein tärkeimpiä, eli katsojia. He ovat kuitenkin ne, jotka sen rahan seuran kassaan kiikuttavat. Ehkä minä olen ottanut siihen asiaan nyt tarpeeksi kantaa. Totaaliset väärinkäsitykset estääkseni on todettava, että sarja on joka tapauksessa täynnä hienoja pelaajia, valmentajia ja seuroja. Siitä ei ole epäilystäkään.
