Haastattelupäivänä Lahti ei esiinny edukseen – kaupunki on niin harmaa kuin vain voi olla, ja peilijäähän peittyneet tiet saavat jalankulkijat liukastelemaan sydän kurkussa. Eetu Sopanen saapuu paikalle räntää pipostaan puistellen ja leveä hymy kasvoillaan.
− Tulin pyörällä – hiukan siellä on liukasta, kun yleensä menee tuohon välimatkaan viisi minuuttia, mutta nyt meni kuusi, lahtelaispuolustaja toteaa nauraen ja kättelee reippaasti.
19-vuotias kiekkoilija on syntynyt ja kasvanut Lahdessa ja siellä asunut myös koko ikänsä. Jääkiekko lajivalintana ei ollut mikään suuri yllätys, sillä Eetun isä Jarmo pelasi aikanaan sekä I- että II-divisioonassa, 28-vuotias isoveli Vili pelaa Pelicansin liigajoukkueessa ja 26-vuotias isoveli Iiro puolestaan pelaa II-divisioonaan nousseen HC Giantsin paidassa. Vaikkei perheen nuorimmaista kiekon pariin potkittukaan, oma palo lajiin syttyi jo varhain isoveljien tekemisiä seuratessa ja näiden pihapeleissä kuokkiessa.
Tällä kaudella Sopanen on pelannut Mestistä Heinolan Peliitoissa, missä hän on viihtynyt erinomaisesti.
Jos mä haluan tuonne rapakonkin taakse jonain päivänä päästä, niin sillä pelkällä näpräilyllä mulla ei ole sinne mitään asiaa.
− Joukkuehenki on loistava! Jokainen uskaltaa olla täysin oma itsensä. Tietenkin pientä vittuilua on puolin ja toisin, mutta sehän kuuluu joukkueurheiluun ja meillä se pysyy hyvän maun rajoissa – ei siellä henkilökohtaisuuksiin mennä. Pelejä on sopivasti ja saan peliaikaa ja vastuuta. Ei mitään valittamista!
Viime kaudella Sopanen sahasikin Pelicansin A-junnujen, Liiga-joukkueen ja Peliittojen välillä, mistä nuori puolustaja sai lopulta tarpeekseen. Jatkuva joukkueen ja pelikavereiden vaihtuminen häiritsi keskittymistä, eikä peli lähtenyt kulkemaan missään.
− Siinä kolmen seuran välillä pomppiessa hukkui punainen lanka pelaamisesta kokonaan. Vaikka sarjataso ja vaatimustaso oli kaikissa eri, mulla meni aivan yhtä vihkoon joukkueessa kuin joukkueessa. Sitten juttelin Niemelän Tommin kanssa ja A-junnujen kautta pääsin edustuksen mukaan ja siellä menikin loppukausi – ja hyvin menikin! Koin, että pelasin elämäni kiekkoa sinä keväänä, Sopanen tuumailee.
Lahjakas kiekkoilija nousi Tommi Niemelän valmentamiin C-junioreihin vuotta nuorempana vuonna 2009 ja oli nykyisen U16-maajoukkueluotsin valmennettavana yli kolme vuotta. Niemelällä onkin rutkasti sanottavaa Sopasesta, jonka hän tuntee lähes kuin oman poikansa.
− Eetuhan oli silloin vielä lapsi, mutta helkkarin iso lapsi! Se oli kuitenkin jo silloin liki tuon mittainen, Niemelä nauraa ja jatkaa:
− Pelaajana Eetu oli poikkeuksellisen taitava kiekon kanssa silloin, sellainen lapsimainen näprääjä. Sen molemmat isoveljet pelaavat hyökkääjinä ja ovat erittäin kiekollisesti taitavia pelaajia - se Eetussa oli samaa kuin heissä. Heikko se oli luistelemaan, iso äijä kun oli, mutta paikkasi kiekollisilla taidoillaan sitä, entinen Pelicansin juniorivalmentaja muistelee.
Vuosien kuluessa kiekollisuus on kuitenkin hälvennyt Sopasen pelaamisesta, kun fyysistä peliä on alettu korostaa enemmän ja enemmän. Esimerkiksi alle 20-vuotiaiden maajoukkueessa puolustajan rooli oli selkeästi olla puolustavampi puolustaja.
− Ehkä mun oli vähän pakkokin muuttua. Aika iso äijä kun on, niin ei voinut vaan näpräillä siellä kentällä, vaan oli pakko alkaa käyttää sitä kokoa hyödyksi. Silloin junnuissa pelasin aika uhkarohkeaakin peliä, mutta sitten piti alkaa karsia siitä näpräilystä ja alkaa pelata kovempaa peliä, Sopasen veljeskatraan pisimmäksi kasvanut 196-senttinen Eetu pohtii ja lisää naurahtaen:
− Sitä en kyllä tiedä, että onko se ollut erityisen onnistunut muutos, mutta tehty mikä tehty!
Muutoksen tiellä
Heillä se koordinaatio ei häviä samalla tavalla, kun taas jollain pidemmillä pelaajilla tulee usein se bambi-vaihe.
Niemelä on seurannut Sopasen kasvua pelaajana lähietäisyydeltä. Kaksikko on ollut tekemisissä valmentaja-pelaaja –suhteen päätyttyäkin ja jääkiekkoaiheisia keskusteluja heidän välillään käydään yhä. Sopasen muuttuminen kiekollisesta pakista puolustavammaksi pakiksi saa valmentajankin mietteliääksi.
− En tiedä, onko Eetu itse täysin tyytyväinen siihen muutokseen. Varmasti hän haluaisi olla tehokkaampi ja tavallaan pystyvämpi, mutta toisaalta hän on realisti ja tuntee itsensä ja tietää, että tällä hetkellä hän on tällainen pelaaja. Uskon, että Eetu kuitenkin pyrkii koko ajan kehittämään niitä ominaisuuksiaan, eikä suostu jäämään tuollaiseksi.
Sopanen nyökyttelee omien ajatustensa olevan varsin samoilla raiteilla. Puolustaja myöntää kaipaavansa junnuaikojen pelityyliään, mutta ymmärtää, että 196-senttistä ja 100-kiloista kroppaa on askissa käytettävä hyödyksi.
− Mä henkilökohtaisesti haluaisin harhautella ja tehdä sitä mun vanhaa pelaamista, joka oli kuitenkin mun aivan ylivoimainen vahvuus vielä B-junnuissakin - eihän mulla silloin juuri muita vahvuuksia ollutkaan niin jotenkin piti siellä kentällä pärjätä, Sopanen hymähtää.
− Mielellänihän mä olisin yhä sellainen näprääjä ja alimpana miehenä heittäisin vähän kärkikynää ja vettä korvasta, mutta sellaista peliä ei kuitenkaan tämän kokoiselta äijältä odoteta. Jos mä haluan tuonne rapakonkin taakse jonain päivänä päästä, niin sillä pelkällä näpräilyllä mulla ei ole sinne mitään asiaa – kyllä mun on oltava kovempi ja ilkeämpi, ja se tässä nyt sitten on työn alla.
Sopanen luonnehtii olleensa junnumpana taiteilija, joka kaihtoi taklaamista ja kamppailupelaamista. Nykyään puolustamisesta on löytynyt kuitenkin myös ihan uusia aspekteja, joista lahtelainen on oppinut nauttimaan.
− Taklaamisesta ja röyhimisestä mä saan nyt enemmän mielihyvää kuin ennen. Jos nyt NHL-pleikkapeleistä noita nimityksiä käyttää, niin ollaan tultu pari pykälää alas siinä kiekollisessa pelaamisessa, mutta puolustamisessa menty monta pykälää ylöspäin, Sopanen sanailee.
Pohjaton työmoraali
Läpi Sopasen pelivuosien aina pikkujunnuista tähän päivään yksi suurimpia työsarkoja on ollut luistelu. 196-senttisen varren hallinta vaatii huomattavasti enemmän kuin vaikkapa 180-senttisen, ja nopea pituuskasvu myös horjuttaa usein koordinaatiokykyä.
− Eetu on aina joutunut tekemään todella paljon töitä sen vartalonhallinnan ja luistelun kanssa, koska on niin pitkä pelaaja. Toisaalta, kun pitkät pelaajat tekee sen ylimääräisen työn, heillä on sellainen etu mitä muilla ei ole – he ovat pitkiä ja ulottuvia. Mutta onhan se reitti saakelisti vaikeampi, että pienet sitä ei aina tajuakaan. Heillä se koordinaatio ei häviä samalla tavalla, kun taas jollain pidemmillä pelaajilla tulee usein se bambi-vaihe, Niemelä miettii.
Sopanen ei itse muista, että koordinaatiokyvyn heikkeneminen olisi hänestä aivan norsunpoikasta balettitunnilla tehnyt, mutta myöntää, että luistelun eteen hänen on täytynyt huhkia paljon.
− Me alettiin C-junnuissa määrätietoisesti kehittämään sitä luistelua, joten toivottavasti nyt on jotain kehitystäkin havaittavissa! Mutta mitä tulee siihen vartalonhallintaan ja liikkuvuuteen niin itse asiassa tällä kaudella, kun on lisääntynyt puntin määrä, tuntuu, että yläkroppa on alkanut jäykistyä, eikä liiku samalla tavalla, puolustaja pähkäilee ja demonstroi sanojaan twistaamalla yläkroppaansa puolelta toiselle.
Puolustaja kertoo myös haluavansa kehittää kaikonneita kiekollisia taitojaan, sillä vaikka hän onkin kyennyt hyväksymään sen, että hänen on kokonsa puolesta pelattava fyysisesti, hän kaipaa sitä.
− Mä kaipaan pelaamiseni sitä juonikkuutta – en enää kykene niin monipuolisiin ratkaisuihin kiekollisena. En tiedä, että onko mun ajatusmaailmani sitten muuttunut puolustavan puolustajan ajatusmaailmaksi. Olisihan se aika surullista, jos olisi niin päässyt käymään. En itse todellakaan halua sellaista.
Ei kuitenkaan ole epäilystäkään, etteikö Sopanen olisi valmis tekemään kaikkensa kehittymisensä eteen. Läpi uransa valtavasti töitä tehnyt, kurinalaisesti urheilijan lailla jo pitkään toiminut, ihailtavan harjoittelumotivaation omistava ja loukkaantuneiden osastolta itsensä aina takaisin pelikuntoon uurastanut Sopanen on sillä saralla tehnyt timanttista työtä, mistä kertoo myös se, että vastoinkäymisistään huolimatta Sopanen kuuluu ikäluokkansa kärkeen ja oli yksi Suomen alle 20-vuotiaiden maailmanmestaruuden voittaneista viidestä "ysikutos"-pakista. Sopanen kuitenkin uskoo, että päästäkseen maailman huipulle, urheilijan on oltava myös lahjakas.
− Joskus on kuullut sanottavan, että kovalla harjoittelulla voi saavuttaa mitä vaan, mutta kyllä mä näen, että sillä voi saavuttaa hyvän tason, mutta jos sulta puuttuu tietynlaista lahjakkuutta, kuten vaikkapa pelinlukutaitoa tai silmä-käsi-koordinaatiota, niin kyllä siellä tulee lopulta raja vastaan eikä ihan maailman huipulle vain tule pääsemään vaikka hyväksi liigapelaajaksi voikin yltää.
Pidetty persoona joukkueessa kuin joukkueessa
Joukkuetoverina sosiaalinen ja aito Sopanen on aina ollut pidetty niin seura- kuin maajoukkueissa sekä koulussa.
− Eetu tuo hyvää oloa ja positiivisuutta ympärilleen. Se on lämmin persoona sekä vitsikäs ja huumorintajuinen kaveri - ihmiset vain tykkäävät olla sen ympärillä, vaikka sellainen vähän hönö se onkin! Ei vaan, pirun fiksu nuori mieshän se on, erittäin pohtiva, Niemelä kuvailee nuorta kiekkoilijaa.
Valmentajan sanomisia on helppo uskoa jo sen perusteella, miten nuori urheilija käyttäytyy pitkän haastattelun aikana. Sopanen on kaukana tuppisuisesta taikka jääkiekkojargonia latelevasta suomalaiskiekkoilijasta. Välitön lahtelainen on läsnä tilanteessa ja vastaa jokaiseen kysymykseen ajatuksella ja avoimesti huumorilla luontevasti vastauksiaan maustaen. Hänestä välittyy kyky ottaa ihmiset huomioon ja arvostaa arjen pieniäkin asioita.
− Mä olen ennen kaikkea luotettava, ystävällinen ja avoin tyyppi. Mä kerron asiat aika suoraan, mutta se lisää sitä luottamusta, koska kaverit tietää, etten mä jauha selän takana tai muuta. Ja sitten kun oon luonteeltani ystävällinen ja helposti lähestyttävä ihminen niin se on tehnyt musta pidetyn joukkuekaverin – ja hyvä niin, mieluummin pidetty kuin vihattu, Sopanen itse kuvailee itseään joukkuekaverina.
Luonteenpiirteidensä ja henkisen vahvuutensa ansiosta Sopanen on aina ollut yksi joukkueensa tukipilareista ja henkisistä johtajista, joka pystyy tsemppaamaan muita ja tartuttamaan positiivista asennettaan joukkuetovereihinsa.
− Jos joukkueella on vaikeaa, esimerkiksi viime kaudella, kun hävittiin ekat 10 ottelua, olihan se vaikea paikka, Eetu oli yksi niistä, jotka yritti nostaa muita, jaksoi tehdä sitä hommaa ja uskoi, että saadaan kelkka käännettyä. Lisäksi koska Eetun oma työmoraali on niin kova, hän vaatii paljon myös muilta, Niemelä muotoilee.
− Toisaalta, niin kuin monella muullakin pelaajalla; jos Eetun oma peli ei kulje, hän helposti vajoaa siihen synkkyyteen hetkellisesti. Ja hänestä sen myös näkee selkeästi, että kun peli takkuaa ja on vaikeeta, niin se on sitten helkkarin vaikeeta.
Eetu vahvistaa valmentajansa kuvauksen, mutta lisää, että on vuosien myötä oppinut käsittelemään myös henkilökohtaisia epäonnistumisiaan paremmin ja nopeammin.
− Kun joukkue häviää paljon, tietysti siinä on paljon negatiivisia ajatuksia ja se näkyy ilmapiirissä, mutta mä pyrin omalla tekemisilläni, puheillani, elekielellä ja positiivisilla jutuilla saada sitä ilmapiiriä paremmaksi ja joukkueen ajattelemaan, että vaikka ollaan hävitty neljä peliä putkeen niin sitten mennään ja voitetaan seuraavat, eikä sorruta siihen, että hitto ollaan hävitty neljä peliä ja hävitäänpä varmaan muuten ne seuraavatkin neljä peliä, Sopanen toteaa virnistäen viimeisen tokaisunsa kohdalla.
− Mä haen lohtua siitä, että jos joukkue voittaa, ei haittaa vaikka itsellä menisikin heikommin. Tietenkin se itseluottamusta syö, mutta pyrin sitten treeneissä tekemään sellaisia asioita, mitkä saa mut hyvälle tuulelle ja nostaa itseluottamusta, mikä yleensä sitten siirtyy sinne peleihinkin. Toki huonoja pelejä tulee toisinaan, mutta olen oppinut ne nopeasti käsittelemään, eikä enää tule montaa huonoa peliä putkeen.
Puolustaja korostaakin tuttua sanontaa siitä, että ero hyvän ja huippupelaajan välillä on siinä, että ero huonon ja hyvän päivän välillä on mahdollisimman pieni.
− Mä pyrin tasaiseen suorittamiseen, ettei tulisi hyviä pelejä, kaksi huonoa, sitten kolme hyvää, minkä perään viisi huonoa ja näin poispäin.
Henkistä vahvuutta...
Tammikuun 5.päivänä nuorten MM-kultaa voittanut Suomen joukkue osoitti läpi turnauksen hämmästyttävää henkistä vahvuutta nousemalla kerta toisensa jälkeen tappiolta tasoihin ja kykenemällä kääntämään tiukat ottelut voitoiksi. Sopanen kehuu joukkueen johtavien persoonien olleen merkittäviä esimerkkejä muille.
− Meillä oli joukkueessa pelaajia, jotka kykeni tartuttamaan sen oman henkisen vahvuutensa muihin. Esimerkiksi meidän kapteeni Rane (Mikko Rantanen) oli sellainen, että siinä riitti, että se avasi suunsa ja yhtäkkiä kaikki muutkin oli täynnä sitä uskoa, että "hitto kyllä me tää hoidetaan!"
Siinä kun se lumpio meni sijoiltaan, en muista edes mitä ajattelin tai mitä siinä oikeastaan tapahtui.
Rantasen lisäksi kapteenistoon kuuluivat Kärppien Sebastian Aho ja HIFK:n Roope Hintz.
− Pojat otti roolia kopissa ja penkillä oltiin sitten tappiolla tai voitolla. Etenkin jos kaveri pääsi johtoon, jätkät nousivat esiin, avasivat suunsa ja olivat äänessä sekä näyttivät omalla tekemisellään esimerkkiä myös kentällä. Olivat kyllä juuri sitä mitä johtajilta joukkueen sisällä vaaditaan.
Turnauksen kolmannessa ottelussa Suomi kohtasi Slovakian. Suomi voitti ottelun maalein 8-3, mutta Sopasen voitonriemua varjosti tumma pilvi. Puolustaja joutui jättämään ottelun kesken avauserässä, kun hänen luistimensa terä jäi kiinni railoon ja polvi vääntyi ilkeän näköisesti. Katsomossa ihmiset katsoivat kauhuissaan, kun tuskissaan vääntelehtivä Nuori Leijona viittoi vaihtopenkiltä apua.
− Siinä kun se lumpio meni sijoiltaan, en muista edes mitä ajattelin tai mitä siinä oikeastaan tapahtui. Kipu oli niin järkyttävän kova, että kaikki muu jäi ulkopuolelle. Kun lääkäri Paakin Pete muljautti sen takaisin paikoilleen niin ajatus selvisi ja kattelin että jaahas, ketäs tässä on ympärillä ja mikä on meininki, Sopanen muistelee ja kertoo, että vielä fysiohuoneeseen mennessään hän uskoi vielä palaavansa kaukaloon, kunhan polvi vain teipattaisiin jämäkästi.
Sopanen ei kuitenkaan palannut kaukaloon kuin vasta finaalin jälkeen ja tuolloinkin kyynärsauvojen tukemana. Lopputurnaus meni katsomosta pelejä seuratessa, vaikkei ennuste ollutkaan pahin mahdollinen – puolustaja pääsi palaamaan Mestis-kamppailuihin helmikuun alussa.
Vaikkei Sopanen voinutkaan enää harjoitella joukkueen mukana ja pelipäivinä hän antoi muille rauhan ja kulki yksinään, hän ei kokenut jäävänsä joukkueen ulkopuolelle. Antamalla joukkueelle kaiken mitä kykeni loukkaantumisestaan huolimatta, Sopanen osoitti taas, kuinka kova henkinen kantti hänellä itsellään on.
− Kyllä mä tiesin ja tunsin, että mä kuulun joukkueeseen ihan yhtälailla, vaikka olin loukkaantuneena, ja elin niitä pelejä mukana, vaikka täytyy sanoa, että katsomossa jännitti niin helkkaristi enemmän kuin kentällä, puolustaja naurahtaa.
− Mä yritin viljellä hyvää huumoria ja luoda positiivista energiaa joukkueen sisällä. Vaikken enää reenannut tai pelannutkaan joukkueen mukana, olin jätkien kanssa aina kun mahdollista. Siinä se mun roolihan olikin sit loukkaantumisen jälkeen, Sopanen tokaisee ja virnistää osoittaen, kuinka itseironisesti ja huumorinkin kautta hän on oppinut suhtautumaan huonoon onneensa.
...ja ikimuistoisia hetkiä
Suomen joukkue kasvoi valtavasti jo turnauksen aikana niin kuin suuri yleisö pääsi todistamaan katsomoista käsin, mutta Sopanen tietää kertoa, että kasvu alkoi jo kuukausia aiemmin kesän Lake Placid –turnauksesta, mistä alkoi viimeinen pätkä kohti kisoja – joka pelaajan junioriuran kohokohtaa. Kun Suomi vielä turnauksen alla hävisi molemmat harjoitusottelunsa ja hävisi toisen alkusarjaottelunsa Venäjälle, nuorten henkistä vahvuutta testattiin.
Se osoittautui kuitenkin kovemmaksi kuin mitä suomalaisjoukkueilta on edes totuttu näkemään. Suomella on tunnetusti taisteleva ja sisukas joukkue, mutta tiukkojen kamppailuiden kääntäminen voitoiksi on osoittautunut vaikeaksi. Maailmanmestaruuteen jyrännyt leijonalauma kuitenkin nousi kahden maalin takaa niin Slovakiaa kuin Kanadaakin vastaan. Se käänsi voitoksi tiukan Tšekki-ottelun sekä päihitti Kanadan maalintekokilpailussa. Se kaatoi välieriin asti tappioitta marssineen länsinaapuri Ruotsin. Se voitti maailmanmestaruuden jatkoajalla Venäjää vastaan.
Mikä tekee tästä sukupolvesta niin terveen itsevarman ja vahvan, mutta toisaalta myös nöyrän ja epäitsekkään?
− Onhan siihen henkiseen valmennukseen keskitytty enemmän juniorijoukkueissakin ja pyritty sitä urheilijoiden henkistä vahvuutta tietoisesti vahvistamaan – se voi olla yksi syy, miksi meillä oli niin henkisesti vahva ja periksiantamaton joukkue. Me ollaan opittu keinot sietää epäonnistumisia ja käsitellä paineita ja nauttia pelaamisesta niissä tiukoissa paikoissa, Sopanen pohti.
− Lisäksi meillä oli ihan järkyttävä määrä poikkeuksellista lahjakkuutta tuossa joukkueessa. Varsinkin noissa ratkaisukentissä – ne kaksi ekaa kenttää, mitkä teki suurimman osan meidän maaleista olivat aivan poikkeuksellisia kiekkoilijoita mitä tulee harjoitteluun ja pelaamiseen. Tänä vuonna sattui olemaan uskomattoman hyviä yksilöitä joukkueessa, jotka pelaa vielä epäitsekkäästi yhteen samaa peliä sooloilematta tippaakaan ja samalla buustaavat muitakin parempiin suorituksiin – onhan se aika tappavan tehokasta. Lopputulos oli sitten mikä oli.
Maailmanmestaruus.
Sen muisteleminen tuo edelleen nuorelle kiekkoilijalle kylmät väreet. Tuolloin tammikuun viidentenä päivänä koetut hetket tulevat pysymään näiden nuorten muistoissa aina huolimatta siitä, mihin itse kukin tulee urallaan päätymään. Nuorten maailmanmestaruus on ainutlaatuinen kokemus, jonka vain ani harva suomalainen jääkiekkoilija on päässyt kokemaan.
− Se hetki, kun oltiin jäällä, pääsi ottamaan mitalin vastaan ja kättelemään tasavallan presidenttiä oli unohtumaton. Ja kun käytiin Revon Sebastianin kanssa huudattamassa yleisöä pojan kanssa. Se oli mulle itselleni todella iso hetki, kun se oli vielä hyvä ystävä ja pitkäaikainen joukkuekaveri, joka auttoi mua siinä, nojasin sen olkapäähän ja kainalosauvaan, jotta pääsin liikkumaan - ja Sebu oli sitten vierellä jakamassa sen hetken mun kanssa – nostettiin yhdessä poika kattoa kohti ja kotiyleisö huusi.... Ei sitä voi kokea mitään parempaa!