Kun hakukoneeseen kirjoittaa Minnamari Tuomisen nimen, saa nopeasti selville hänen olevan 24-vuotias, maajoukkuetason pelaaja ja Espoon Bluesin naisjoukkueen kapteeni. Se, miten hän on tähän pisteeseen päätynyt, jää kuitenkin hämäräksi.
Urheilu on aina ollut tärkeä osa Tuomisen elämää. Haagan ala-asteella luokat kolmannesta kuudenteen hän oli urheilupainotteisessa ryhmässä, sieltä jatkettiin Pohjois-Haagan liikuntapainotteiselle yläasteelle ja lopulta Mäkelänrinteen urheilulukioon. Oma laji kirkastui matkan varrella.
− Kaverin perässä oikeastaan mentiin. 12- tai 13-vuotiaana vaihdoin ringetestä jääkiekkoon. Olin silloin pelannut seitsemän, kahdeksan vuotta ja meidän joukkue oli hajoamassa sen kauden jälkeen. Meitä oli siinä kaksi ikäluokkaa. Vanhemmat pelaajat olisivat menneet vanhempien joukkueeseen ja nuoremmat toiseen, Tuominen kertoi.
− Siinä samaan aikaan yksi ringettejoukkuelainen lähti kokeilemaan EVU:n uuteen C-tyttöjen joukkueeseen. Pari kertaa hänen piti minua kysyä. Olin ringetessä peleissä lähes aina maalivahti, vaikka olisin halunnut myös pelata. Ajattelin, että ei kai siinä mitään, tykkään luistella, mennään kokeilemaan. Se olikin oikeastaan tosi hauskaa ja olinkin siinä heti hyvä.
Olin ringetessä peleissä lähes aina maalivahti, vaikka olisin halunnut myös pelata. Ajattelin, että ei kai siinä mitään, tykkään luistella, mennään kokeilemaan.
Vuonna 2004 eli pian lajinvaihdoksen jälkeen Tuomiselle iskostui ajatus siitä, että urheilun ja opiskelun voisi yhdistää myös lukion jälkeen. Esikuva löytyi Emma Terhosta (os. Laaksonen), joka on ehtinyt tähän päivään mennessä jo kertaalleen lopettaa kiekon ja tehdä paluun olympialaisiin.
− Olin 14 ja olin juuri lukenut jutun Emmasta [Terho] jostain lehdestä. Siinä luki, että siellä [Yhdysvalloissa] on parhaat mahdollisuudet yhdistää opiskelut ja urheilu. Siinä vaiheessa en vielä tiennyt mihin lukioon haluaisin, mutta tiesin, että haluan opiskelemaan Ohio Stateen.
− 2006 menin Bluesiin. Se oli ensimmäinen kauteni siellä, ja Emma pelasi meidän joukkueessa. Ohiossa oli edelleen se sama valmentaja, joka Emmaa valmensi, ja tämä oli kysellyt onko mielenkiintoisia tai hyviä pelaajia, jotka haluaisivat lähteä jenkkiyliopistoon. Emma kyseli minulta ja olin heti, että tottakai haluan, anna vain yhteystiedot. Siinä meni kuitenkin se pari vuotta, koska he eivät saa rekrytoida, jos on vasta ensimmäisellä luokkalla lukiossa.
Yes yes eli miten naamarajalla pääsee eteenpäin
Ohiota odotellessa Tuomisen tuli suorittaa lukio loppuun ja osoittaa, että pystyy kehittymään jääkiekkoilijana ja pelaamaan yliopistosarjassa. Sen suurempia vaatimuksia arvosanojen suhteen yliopistolla ei kuitenkaan ollut, ja Suomen puolella koulumaailma pystyi joustamaan, kun laji vei paljon nuoren urheilijan aikaa. Opettajilta ja koulun johdolta saatu luottamus oli Tuomisen mielestä tärkeää.
− Sain [tukea] tosi paljon. Siellä ymmärrettiin, kun tuli paljon poissaoloja esimerkiksi nuorten maajoukkuetapahtumien takia. Sain tehdä kokeet aikaisemmin tai myöhemmin, eikä tarvinnut mennä mihinkään uusintakokeeseen, Tuominen muisteli, mutta myönsi, että oma käytös vaikutti hänen saamaansa kohteluun.
− Olin itse niin tunnollinen oppilas, että olin aina tunnilla ajoissa ja käyttäydyin siellä kuin normaali opiskelija. Jos ei hoitanut niitä koulujuttuja kunnolla, niin sitten opettajat saattoivat sanoa asiasta, mutta ehkä vähän naamarajalla siellä mentiin kuitenkin. Jos oli kohtelias ja hyvä oppilas, niin asiat yleensä onnistuivat.
Vuoden 2008 nuorten MM-kisat menivät Tuomisen osalta siltä osin putkeen, että Kanadassa järjestetyssä turnauksessa oli paikalla lukuisia yliopistovalmentajia mukaanlukien Ohio State Buckeyesin käskyttäjä Jackie Barto.
− Sitten järjestettiin heti jo vierailua yliopistolle ja allekirjoitettiin se sopimus siellä. Se meni oikeastaan aika kivuttomasti, Tuominen naurahti.
Kun Tuominen keräsi vielä riittävästi pisteitä SAT- ja TOEFL-kokeista, saattoi hän lukiosta päästyään siirtyä yliopistoelämään. Päivät täyttyivät ravitsemus- ja liikuntatieteiden opinnoista ja jääkiekosta. Huonekaveriksi valikoitui joukkueen maalivahti, joka pääsi lähietäisyydeltä todistamaan Tuomisen kaartelua kielimuurin äärellä.
− Ensimmäiset pari kuukautta meni silleen yes ja no. Kämppis oli kysynyt aamulla, kun herättiin, että miten nukuit, ja minä olin siinä vastannut vaan että yes yes.
− Olihan se ihan unelma miten pystyi yhdistämään opiskelun ja jääkiekon aivan eri tavalla kuin täällä Suomessa. Meillä oli halli siinä kampuksen vieressä, sinne käveli kotoa kymmenen minuuttia ja matkalla oli kaikki luennot. Se oli aika hienoa elämää.
Kiekkokulttuuri rikkaampaa meren toisella puolella
Parasta yliopistomuistoa miettiessä Tuomisella ei ollut antaa vain yhtä vastausta. Paikalliskamppailut jäivät ansioluettelosta puuttumaan, sillä urheiluhullun Ohio Staten "viholliskoulu" Michigan Staten yliopistolla ei ollut omaa naiskiekkojoukkuetta, mutta pelimatkoja Minnesotaan Tuominen muistelee innolla.
− Ohio State on vähän etelämpänä, eikä siellä ollut niin vahva se kiekkokulttuuri, mutta meillä oli ihan hyvä faniporukka, joka seurasi aina meitä ja tuli katsomaan vain meidän pelejä. Siellä on jotain syntymässä, Tuominen virnisti tyytyväisenä.
Vancouverin jälkeen minut kutsuttiin miesten korispeliin puoliajalle kentälle näyttämään mitalia lähes täydelle katsomolle. Kaikki taputti seisaaltaan.
– Kun päästään pohjoisemmaksi, niin ne hallit alkaa täyttyä aika hyvin. Minnesotassa jääkiekko on kaikkein suosituinta, joten sinne oli aina kiva mennä pelaamaan. Ensimmäisenä vuotena pelasimme konferenssien välierät Gopherseja vastaan, eli siellä oli [Noora] Räty ja [Mira] Jalosuo. Meniköhän se toiselle jatkoajalle, ja me sitten hävisimme, mutta se oli ihan mieletön kokemus. Peli oli vielä Minnesotassa ja katsomo täynnä, parituhatta katsojaa, ja se oli tosi hyvä peli meidän joukkueelta.
Buckeyesin lisäksi Tuominen edusti yliopistovuosinaan Suomea kaksissa MM-kisoissa ja Vancouverin olympialaisissa. Palkintokaappi rikastui tuolloin kahdella pronssilla. Vaikka Tuomiselle kertyi olympialaisista peliminuutteja vain yhdestä ottelusta, oli koululle palatessa vastaanotto lämpöinen ja ylpeä.
– Vancouverin jälkeen minut kutsuttiin miesten korispeliin puoliajalle kentälle näyttämään mitalia lähes täydelle katsomolle. Kaikki taputti seisaaltaan. Sen jälkeen todella moni tuli juttelemaan ja onnittelemaan ja sanoivat, että olen inspiroinut heitä tai jotain tuttua.
Neljän yliopistovuoden aikana Tuominen pääsi WCHA:n lopputurnaukseen kahdesti – ensimmäisenä ja viimeisenä vuotenaan – ja molemmilla kerroilla vastassa oli Gophers. Vaikka turnauksen voitto jäi haaveeksi, joukkueen kanssa yhdessä koetut asiat säilyvät mielessä.
– Se fiilis seniorivuoden jälkeen, kun kausi ja koko yliopistoura loppui, oli todella tyhjentävä. Siinä itkettiin sekä surun että ilon kyyneleitä senioriporukalla. Lisäksi kaikki ne ystävyyssuhteet, jotka loin niin jääkiekosta, koulusta, kuin koulun ulkopuoleltakin, kaikista näistä on jäänyt ihmisiä, joiden kanssa yhä laitetaan viestiä sillon tällön.
Paluu suomalaiseen arkeen
Valmistumisen jälkeen Tuominen palasi Suomeen ja Espoon Bluesiin. Vaikka Blues on naisten puolella Suomen menestyneimpiä joukkueita, ero Yhdysvaltojen toimintatapoihin oli ja on suuri.
− Ihan eri maailma. Meillä oli kolme päätoimista valmentajaa, ja meillä oli periaatteessa oma halli. Miehet treenasi meidän kanssa siellä ja saimme olla päivässä pari, kaksi ja puoli tuntia jäällä ja siihen päälle kaksi kertaa viikossa oheinen, Tuominen kertasi.
− Jääaikaa oli todella paljon verrattuna Suomeen, mutta oheisharjoittelu jäi todella vähälle. Siellä porukka ei tehnyt edes alkuverkkaa, koska sinne tultiin suoraan luennolta. Luento loppui varttia vaille ja tasalta alkoi jää, niin ei siinä ehtinyt hirveästi mitään tekemään. Tietysti kaikki muutkin olosuhteet olivat kunnossa, esimerkiksi fysiikkavalmennus ja kuntouttava valmentaja, jos oli vaikka joku loukkaantuminen. Ja huoltaja, ei tarvinnut itse pestä pyykkejä!
Erityisesti Tuomiselle jäi Ohion valmennuspuolesta mieleen videoiden käyttö ja runsas henkilökohtainen ohjaus. Omia otteitaan sai käydä läpi itsenäisesti vapaa-ajalla tai pyytää niistä suoraa palautetta.
− Pystyit sopimaan valmentajan kanssa vaikka joka päivälle videopalaverin, jos halusit, että näit omaa peliä, omat vaihdot, mitä hyvää, mitä huonoa, mitä kehitettävää.
Koulu myös kustansi pelaajille varusteet. Kaudessa sai kymmenkunta mailaa, maajoukkueissa pelaavat muutaman enemmän kuin muut, ja uudet luistimet, jos sellaiset koki tarvitsevansa. Ilmaiset välineet kelpaisivat nytkin, sillä omien laskujensa mukaan Tuominen on tuhonnut tällä kaudella jo kymmenisen mailaa – saman verran kuin viime kaudella yhteensä.
− Onneksi minulla on yliopistovuosilta jäänyt vanhoja mailoja, käytän ne nyt loppuun. Sitten pitää alkaa miettiä jotain sponsoria, ei pysty lompakko tuollaiseen venymään.
Eilen Yhdysvalloissa, tänään Suomessa, huomenna Venäjällä?
Suomeen paluun myötä myös Tuomisen pelipaikka on muuttunut. Kevään 2014 välierissä Bluesilla oli pakkipuolella loukkaantumishuolia, joten Tuominen laitettiin tilkitsemään takalinjoja. Kokeilu toimi ja hän päätyi pelaamaan koko finaalisarjan puolustajana.
Uskokaa vaan, Koreassa sitten tapahtuu!
− Niissä viidessä pelissä minä tein 4+5-tehot, joita en ole varmaan koskaan ikinä tehnyt hyökkääjänä. Me keskustelimme vähän [valmentaja Sami] Haapasen ja maajoukkuevalmennuksen kanssa ja päätimme, että tämä on nyt ehkä se minun juttu kuitenkin, Tuominen summasi pelipaikkapäätöksensä syitä.
− Hyökkääjänä olin enemmän sellainen puolustava hyökkääjä, pelasin aina pelin alla ja olin vähän varovainen enkä halunnut ottaa riskejä. Olin aina valmis puolustamaan. Tämä tuntui paljon enemmän omalta pelipaikalta.
Puolustajaksi siirtyminen vaikutti myös Tuomisen tulevaisuuden suunnitelmiin. Hänelle tarjoutui mahdollisuus pelata Venäjällä, jossa jo muutama suomalaisnainen tienaa jääkiekolla. Tuominen oli viime keväänä yhteydessä Pietarin joukkueeseen ja tarkoituksena oli osallistua try-out-leirille. Venäjän leirissä Tuomisesta toivottiin kuitenkin hyökkääjää, kun päätös pakiksi siirtymisestä oli jo tehty.
− Koin sen siten, että minulla oli parempi mahdollisuus kehittyä pakkina Suomessa. Siellä kielimuuri toisi paljon vaikeuksia siihen oppimiseen, ja Venäjällä se on ilmeisesti niin, että pakki ei ole niin hyökkäävässä roolissa, se vain hoitaa oman ruutunsa siellä omassa päässä, Tuominen pohti.
− Nyt jos miettii, niin kyllä minä voisin lähteä, mutta minusta tuntuu, että samalla opiskelisin, koska voisi käydä aika pitkiksi ne päivät. Jotain sellaista pitäisi olla, että voisi turvata sen kiekkouran jälkeisen elämän.
Se, miten kaukana tulevaisuudessa uran päättyminen on, on Tuomiselle vielä arvoitus. Vuoden 2018 talviolympialaiset ovat kirkkaana mielessä, ja tällä hetkellä myös neljännet olympialaiset kiinnostavat, kunhan mahtuu ensin mukaan Pyeongchangin kisoihin. Työtä arvokisamenestyksen eteen tehdään jatkuvasti, ja Tuominen painotti varsinkin fysiikkavalmentaja Tommi Pärmäkosken merkitystä valmistautumisesta. Sotšin pettymys halutaan pyyhkiä pois.
− Uskokaa vaan, Koreassa sitten tapahtuu!