Espoossa on aiemmin pelattu liigakiekkoa 24 kauden ajan. Taival alkoi Matinkylän jäähallista syksyllä 1992, kun ensimmäisessä kotiottelussa Kiekko-Espoo kaatoi KalPan. Tammikuussa 1999 nykyisin Espoo Metro Areenana tunnettu kotihalli avattiin ja nimensä Bluesiksi vaihtanut joukkue siirtyi parempiin olosuhteisiin.
Taloudellisesti organisaatio ei ollut menestyvä. Isosedältään muhkean omaisuuden perinyt Jussi Salonoja rahoitti miljoonatappioita vuosien ajan ennen kuin hän kyllästyi, ja omistus siirtyi uuden ryhmän käsiin vuonna 2012.
Uuden ryhmän taival kesti neljä vuotta, ja varsinkin viimeinen vuosi oli melkoista turbulenssia lukuisten pelaajien jättäessä seuran, kun eläkemaksujen maksamatta jättäminen oikeutti pelaajia irtisanomaan yksipuolisesti sopimuksensa.
Salonoja palasi puikkoihin, mutta hänen uusi virityksensä Espoo United osoittautui kahdessa vuodessa täysin mahdottomaksi yhtälöksi. Nykyistä Kiekko-Espoota alettiin rakentaa, ja joukkue aloitti pelinsä Suomi-sarjasta syksyllä 2018 Espoonlahden jäähallissa. Siitä lähtien kehitys on ollut nähtävissä niin kaukalossa kuin sen ulkopuolella. Liigalisenssin myöntäminen on tästä sopiva osoitus.
Edellisten yritysten päätyttyä Espoossa huonosti herää tietysti kysymys, mikä nyt olisi paremmin?
Moni ulkopuolinen ajattelee, että Blues kaatui vain siksi, että joukkue ei kiinnostanut yleisöä. Mutta historiaa katsomalla ei voi sanoa, että joukkue olisi kaatunut yleisön vähäiseen kiinnostukseen. Missään vaiheessa yleisömäärät eivät olleet sarjan pienimpiä.
Parhaimmillaan Bluesin yleisökeskiarvo oli kaudella 2005−06, jolloin katsojia kävi otteluissa keskimäärin 5 111. Pienin keskiarvo oli viimeisen liigakauden 3 366, kun vaikea tilanne oli jo nähtävissä. Ne eivät ole sellaisia lukuja, millä voisi kuitenkaan perusteella miljoonien eurojen tappioita.
Salonojan ajassa on nähtävissä yhtäläisyyksiä esimerkiksi nykyiseen TPS:ään. Kun taustalla on kaiken kuittaava rahamies tai useampi rahaa avokätisesti jakava, muu porukka organisaatiossa laiskistuu helposti. Samalla yritykset eivät lähde helposti mukaan, kun tukieurot ovat vain pois tappioiden kuittaajien pussista.
Viime kädessä on kyse kuitenkin siitä, kuinka tuloja ja menoja budjetoidaan, ja miten niissä luvuissa pysytään. Turhia haihatteluja tuloihin ei kannata kirjata, ja samalla täytyy ymmärtää, mitä kaikkea toiminnan ylläpitäminen vaatii. Se auttaa arvioimaan myös kulupuolen kuntoon.
Viimeisen kymmenen vuoden aikana Ilveksen ja SaiPan suunta on kääntynyt: Tampereella on siirrytty puuhastelusta mallikkaaseen työskentelyyn ja Lappeenrannassa päinvastoin. Myös Kuopiossa ja Oulussa on koettu jääkiekkojoukkueen konkurssi ja uusi nousu.
Espoossa suurin haaste on siinä, että ottelutapahtuman muista tuotoista, kuten aitioiden ja virvokkeiden myynnistä, joukkueen taustayhtiö ei saa samoissa määrin tuloja kuin muut. Nämä täytyy paikata muualta, ettei edessä ole uusi katastrofi.
Ei ole syytä ajatella, etteikö Espoossakin toiminnan taso voisi muuttua. Jääkiekko Espoo Oy:n johtohenkilöissä ei ollut oikeanlaista taloudellista osaamista Liiga-tason organisaation pyörittämiseen, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö nykyiseltä seurajohdolta sitä voisi löytyä. Se esiintyy seurayhteisölle niin avoimena, eikä todellakaan istu norsunluutornissa kuuntelematta yhteisön ajatuksia toiminnan kehittämiseen.
Avoimuus takaa sen, että espoolainenkin kiekko voi onnistua myös järkevällä pohjalla.
