Päähän kohdistuneita taklauksia, ajeluja surutta selkään, mailaa törkeästi kasvoihin. Kauden 2015-2016 kantavaksi teemaksi on noussut kanssapelaajien turvallisuuden laiminlyönti pelin kustannuksella. Häpeällisiä tekoja on nähty niin usein, ettei kaikkia tahdo muistaa hyvällä tahdollakaan.
Liigakausi on verrattavissa esimerkiksi kirjaan. Teoksessa on varmasti loistelias päätösluku, mutta kuluttajalle — kirjan potentiaaliselle lukijalle — jo niteen takakansi antaa negatiivisen kuvan. Miksi asiakas vaivautuisi vilkaisemaan edes prologia, kirjan johdantoa, saati ostamaan koko opusta?
Liigaseurat tekevät vain hallaa omalle julkikuvalleen kaukalossa jo nähdyllä idiotismilla. Esiripun takaa on toki aina helppo huudella tilanteita yksittäistapauksiksi tai vahingoiksi, mutta faktaa on se, ettei pelleily lopu, ennen kuin esirippu vedetään alas ja asioihin puututaan konkreettisesti.
Tietysti on myös vaivatonta parkua Liigan kurinpidolle, että nyt on tehtävä radikaaleja linjauksia ja langetettava isoja sanktioita, mutta muutos lähtee ennen kaikkea seuroista, pelaajista ja valmentajista. On kyse kunnioituksesta lajia ja muita pelaajia kohtaan. Niin sanottua äijälätkää voi kyllä pelata, mikäli sen tekee oikein.
Äijämäisyys on sitä, että pelaa kamppailutilanteet rehdisti, taklaa kovaa mutta puhtaasti ja kiittää vastustajaa kättelyssä hienosta matsista. Tällä kaudella nähdystä äijälätkästä on äijämäisyys kaukana. Kukaan ei varmasti tahdo profiloitua todellisen äijän irvikuvaksi, sillä tahalliset vahingoittamisyritykset eivät ole siisti juttu, vaikka niillä draamaa takuulla aikaiseksi saakin.
Edes vivahteikas pudotuspelikevät ei välttämättä auta jättämään tästä kaudesta kaunista muistijälkeä. Niin puistattavia ovat useat juonenkäänteet tässä kirjassa olleet. Viimeiseen lukuun tultaessa muste on haalistunut, eikä häpeätahroilla ole enää peitettävää.
Peittyikö arvokkuus jo ennen viimeistä lukua tahrojen alle?