Leijonien tappio-ottelut Ranskaa ja Tšekkiä vastaan ovat oiva esimerkki siitä, että tulos ohjaa yleisessä keskustelussa ajattelua, eikä toisin päin.
Paremmalla viimeistelyllä Leijonat olisi todennäköisesti voittanut Ranskan. Ottelun päätöserässä Suomi laukoi 20 kertaa, ja ykkössektorilta peräti yhdeksän kertaa. Samana aikana Ranska laukoi yhteensä kuusi laukausta, joista kolme ykkössektorilta. Ranska teki kuitenkin maalit ja tulostaululla välkkyivät lukemat 1−5.
Heti seuraavana päivänä Tšekkiä vastaan pomput alkoivat kallistua myös Suomen puolelle. Avauserässä Suomi tyrmäsikin Tšekin lukemin 3−0.
Ja ne ykkössektorin laukaukset? Tasan 4−4. Kun peliväline pomppikin oman maalin sijasta vastustajan maaliin, johtoa maalailtiin tietyissä piireissä jo "sensaatiomaiseksi" ja uudistuneen taisteluilmeen seuraukseksi.
Eroa tuloksissa voi perustella yhdessä yössä tapahtuneella kasvojenpesulla tai sillä kuuluisalla taisteluhengellä. Todellisuudessa tulosten takana ei ollut sen kummempaa magiikkaa, ainoastaan viimeistely, maalivahtipeli ja sattuma.
Todellisuudessa tulosten takana ei ollut sen kummempaa magiikkaa
Suomen peli ei nukutun yön jälkeen muuttunut oleellisesti. Avauserässä joukkue latoi maalit kestämättömän kovalla prosentilla Joonas Korpisalon pysäyttäessä kiekot.
Ja silloinhan valtakunnassa oli kaikki hyvin. Vai mitä? Kriisi selätetty ja mitalihaaveet jälleen tähtäimessä.
Avauserässä syntyneet murskalukemat loivat monelle turvallisuudentunnetta ja itsevarmuutta siitä, että joukkue on vastustajaa yksiselitteisesti parempi ja ettei peliä enää hävitä.
Seuraavien erien aikana Tšekki kuitenkin voitti ykkössektorin laukaukset 10−6 ja maalit 3−0. Kiitos siitä, ettei Tšekki päässyt aiemmin hallinnastaan huolimatta parhaille vetopaikoille, kuuluu puolustuspelaamisen eheydelle.
Leijonat tuhrasi johtoasemansa 13 minuutissa ennen päätössummeria. Mihin katosi se ilme, jolla lyötiin tšekkejä kuonoon niin, että Juhaakin sattui leukaan?
Niin, miksi tulostaululla nähty "paremmuus" ei näkynyt enää? Tähänkin on tylsä vastaus: johtoaseman tuhraus oli suora seuraus passivoitumisesta ja pelivälineestä luopumisesta ylenpalttisella tavalla.
Sitä paremmuutta, jolla Suomi johtoasemaansa kaasutteli, ei ollut olemassakaan, vaikka tulos niin antoi kovasti luulla. Suomi yksinkertaisesti antoi avaimet Tšekille sen sijaan, että puolustaisi ja hyökkäisi vailla erityistä pelkoa takaiskuista.
Tappiot ranskoja vastaan kertovat yleisen keskustelun mukaan automaattisesti suomalaisen jääkiekon alemmuustilasta ja aiheuttavat kansallista häpeää. Huolimatta siitä, että tehokkaammalla viimeistelyllä Suomi olisi kääntänyt ottelun itselleen, ja voittaisi Ranskan kymmenen ottelun simulaatiossa 7−8 kertaa.
3−0-johtoaseman muuttuminen 3−4-tappioon tarkoittaa puolestaan sitä, ettemme voi tehdä muuta kuin kätkeä kasvomme ja vajota epäuskoon. 1. divisioona kutsuu.
PUTOAMINEN PUOLIVÄLIERISTÄ OLISI TULOS, JOKA OHJAISI JÄLLEEN AJATTELUA
Paradoksaalisesti puolustusvoittoisella pelaamisella ja luotien väistelyllä saavutettu voitto olisi saanut monet hehkuttamaan Suomen "paremmuutta".
Suomalaisten mielenterveyden onneksi nämä tappiot eivät tarkoita haaveiden kariutumista. Kaksi voittoa Sveitsi-, Norja- ja Slovenia-otteluista todennäköisesti riittäisivät jatkoon, jolloin rauha palaisi jälleen valtakuntaan.
Mutta mahdollisesti vain hetkeksi.
Putoaminen puolivälieristä olisi tulos, joka ohjaisi jälleen ajattelua. Sen sijaan, että todettaisiin tuloksen olevan seuraus sattuman, viimeistelyn ja pelitavallisten valintojen yhteisvaikutuksesta, julkisessa keskustelussa esiintyisivät sanat fiasko, häpeä ja kriisi.
