Päävalmentaja Jalonen nimeää vuodenvaihteen tienoilla Vancouveriin lähtevän jääkiekon olympiajoukkueen. Kiekkoleijonien runko on ollut jo pitkään selvillä eikä valintaprosessi loppujen pelaajienkaan suhteen tule sisältämään suurta dramatiikkaa. Joukkueessa pelaa taatusti Suomen parhaat tarjolla olevat pelaajat. Hälyttävä seikka onkin tuon leijonalauman alavireisyys.
Käynnissä oleva kausi on ollut varsinkin NHL:ssä pelaavien suomalaishyökkääjien suhteen pettymys. Ainoastaan Teemu Selänne, Mikko Koivu sekä Niklas Hagman ovat pelanneet lähellä parasta tasoaan.
Pettymyksiä on sen sijaan iso litania ja joukosta löytyy eri ikäisiä isänmaan toivoja, joiden tulisi olla juuri nyt parhaassa vireessään, jotta Leijonien virallisesta tavoitteesta – olympiakullasta – voisi taistella tosissaan. Tilanne on kuitenkin toinen.
Suomesta tulee maailman parhaat kolmosketjun hyökkääjät, mutta kärkiosaaminen hyökkäyspäässä puuttuu.
Saku Koivu näyttää ensimmäistä kertaa pelaajalta, josta aika alkaa ajamaan ohi. Kausi Anaheimissa on ollut pettymys lähes joka tasolla. Ikävuodet ovat ottaneet voiton myös Jere Lehtisestä, Sami Salosta ja Kimmo Timosesta. Näiltä suomalaisen kiekon ikoneilta ei pidä odottaa enää samaa panosta Leijonille kuin joskus vuosia sitten. Toki kisajoukkueeseen he mahtuvat terveinä ollessaan heittämällä. Varsinkin Timonen on puolustuksen johtaja näissäkin kisoissa. Se kuitenkin kertoo enemmän Suomen heikosta pakkitilanteesta kuin Timosen taidoista.
Suomen kisoihin lähtevä puolustus häviää lähtökohtaisesti muille huippumaille selvästi. Salo tai äärimmäisen virhealtis Joni Pitkänen eivät mahtuisi muiden huippumaiden kahteen ensimmäiseen pakkipariin. Aina luotettava Toni Lydmankin on kärsinyt loukkaantumisista, mutta pääsee näillä näkymin onneksi kisoihin. Loput Suomen pakit ovatkin sitten enemmän Euro Hockey Tour -kaliiberia kuin olympiatason puolustajia. Tämä on karu fakta.
Maalivahtitilanne Suomella on onneksi erinomainen. On aivan sama, seisooko tolppien välissä Minnesotan Niklas Bäckström vai oman arvonsa selvästi tunteva Miikka Kiprusoff. Veskareihin ei Suomi kaadu, puolustukseen tai heikkoon viimeistelyyn kyllä.
Suomen etuoikeutettu ykkössentteri kisoissa on nuorempi Koivu, jonka pääsääntöiseksi tehtäväksi jää vastustajan parhaiden pelaajien varjostaminen. Suurin vastuu maalinteosta lankeaa taas Suomen kautta aikojen parhaan pelaajan Teemu Selänteen harteille. Kohta nelikymppinen Selänne hoitanee ruutunsa mallikkaasti, mutta se ei riitä. Muilta tarvitaan tukea, mutta se saattaa olla liikaa vaadittu.
Kukaan suomalaispelaaja ei ole pystynyt pelaamaan piste per peli -tahdilla edes kauden ensimmäistä neljännestä. Vain kuusi härmäläistä pelaajaa on tehotilastossa ylipäänsä plussan puolella.
Ville Leino on ollut takalukossa aina siitä lähtien kun matkusti Tukholman NHL Premierestä rapakon taakse. Seuratoveri Valtteri Filppula toipuu loukkaantumisestaan ajoissa kisoihin, mutta hänenkin paras vireensä oli kateissa jo ennen loukkaantumista. Koivu ja Olli Jokinen ovat tehneet yhteensä seitsemän maalia alkukaudella. Mikä olisikaan Jokisen saldo ilman supertähti Jarome Iginlaa? Mielenkiintoista nähdä, valitaanko Jokista edes koko joukkueeseen.
Carolinan kaksikko Tuomo Ruutu ja Jussi Jokinen ovat parantaneet peliään joukkueen mukana viime aikoina, mutta miesten odotettu rooli Leijonien hyökkäävissä ketjuissa on liian suuri. Varsinkaan epätasaiselta, opportunistiselta ja kontakteja välttelevältä Jokiselta ei kannata odottaa ihmetekoja olympialaisissa. Ruutu on vireessä, mutta hänelle sopivampi rooli olisi alempien ketjujen työmiehenä, kuin ykkösketjun laidassa. Tämä toteamus sopii myös kieltämättä hyvää kautta pelaavaan Hagmaniin.
Suomesta tulee maailman parhaat kolmosketjun hyökkääjät, mutta kärkiosaaminen hyökkäyspäässä puuttuu. Uusia selänteitä tai kurreja ei ole tullut. Suomen mittakaavalla kovasta 1983-syntyneiden ikäluokasta ainoastaan Mikko Koivu on noussut tähtikaartiin, muiden kehitys on jäänyt junnaamaan paikalleen.
Vancouverin olympialaiset jäävät viimeiseksi turnaukseksi, jossa suomalaiset vanhan liiton ikonit taistelevat nuorten tulevaisuuden tekijöiden rinnalla. Suomen vahvuus lyhyen turnauksen aikana on jälleen kerran joukkuepeli, mutta jo pelkästään mitalipeleihin pääsy vaatisi muutamia huippuvireisiä yksilöitä ja hyökkäyspään pelotteita. Niitä Suomella ei tällä hetkellä ole kuin korkeintaan yksi. Yllätyksiä on tapahtunut toki ennenkin, mutta kultamitali virallisena tavoitteena vaikuttaa nyt enemmän haihattelulta kuin realismilta.
Kirjoittaja on Jatkoajan NHL-toimituspäällikkö.