Tampereen Tappara marssii vakuuttavasti kohti SM-liigan finaaleja. Joukkue johtaa välieräsarjaansa otteluvoitoin 3-0, vaikka sen ykkössentteri on sivussa. Vai onko sittenkään?
ISOJA KAHDEN SUUNNAN PELAAJIA EI LEIJONISSA OLE KOSKAAN OLLUT LIIKAA.
Kyseenalaistamatta Aleksander Barkov juniorin kykyjä tai potentiaalia, on kaupungissa ollut kevään maaottelutauon jälkeen uusi sheriffi. Maajoukkueessa piipahtanut Koskiranta sai pestistään ilmeisen paljon itseluottamusta, sillä miehen tahti on tämän jälkeen ollut jäätävä.
Runkosarjan loppumetrit ja pudotuspelit mukaanlukien 18:ssa ottelussa peräti 16 maalia! Se on enemmän kuin kukaan olisi osannut toivoa.
Tahti ei ole hiipunut Chris Connollyn ja Barkovin poissaolojen myötä. Kun saappaat ovat suurenneet ja vastuuta lisätty entistä isommaksi, on Koskiranta kasvattanut koipensa kokoa goljattimaisiin mittoihin.
Vertailun vuoksi pudotuspeleissä isoimmat otsikot kerännyt Justin Azevedo on tehnyt samalla ajanjaksolla yhtä monta maalia, mutta on tarvinnut tähän 22 ottelua.
Tämä ei tee Azevedon keväästä vähemmän arvokasta tai onnistunutta, mutta palstamillimetreissä kohtelu ei ole ollut millään lailla suhteessa Koskirannan osalta.
Samaan aikaan huomion keskipisteen ihmettely on turhaa. Perinteisesti kesän leirinuotiolla lehtijuttuja enemmän lämmittää SM-liigan mestaruus.
Tehot eivät muuten ole ainoa miehen meriitti. Koskiranta ei ole pelkkä maaliruisku, vaan tunnollisesti pelitapaa toteuttava pelaaja. Kentän molemmissa päissä, erikoistilanteissa yli- ja alivoimalla.
Samasta syystä voin hyvällä omallatunnolla ehdottaa Koskirannalle jopa paikkaa kevään MM-joukkueessa. Isoja kahden suunnan pelaajia ei Leijonissa ole koskaan ollut liikaa.
Jutun varjopuoli? Se, että tätä menoa kausi Tapparassa jää ainoaksi KHL-tarjousten ilmestyessä pöytään. Nauttikaamme siis Jarno Koskirannan hienosta keväästä täysin siemauksin.
