Uusi vuosi käynnistyi jälleen nuorten jääkiekkomaajoukkueen mitalin metsästyksellä. Ikäluokan parhaat kokoontuivat yhteen. Kanada oli jälleen selvä ennakkosuosikki yhdessä USA:n kanssa ja vahvoja mitalikandidaatteja olivat myös Ruotsi, Venäjä ja Suomi. Suomen joukkueen kapteeni oli jo ehtinyt keräämään kokemusta aikuistenkin joukkueesta ja tähtimaalivahti olisi seuraavassa turnauksessa yli-ikäinen.
Pelejä voitettiin ja hävittiin. Toiseksi viimeisessä ottelussa vastaan tuli Ruotsi, joka upotti ratkaisevan kiekon Suomen häkkiin varsinaisen peliajan jälkeen. Joukkueen lopullinen sijoitus oli viides, kun tavoite oli pronssin uusiminen. N18-joukkueen MM-turnauksen käsikirjoitus oli dèjá vu, ja ketään ei kiinnosta.
Tytöt jäivät tänäkin vuonna uutisoinnissa poikien jalkoihin. Paperilla U20 ja N18 maailmanmestaruuskilpailut eivät eroa juuri toisistaan. Poikien turnauksessa joukkueita on kymmenen, tytöillä kahdeksan. Tyttöjen turnauksessa pelaavat kaikki terveenä olevat ikäluokan parhaat pelaajat, pojilla satunnaiset tähdet on jo poimittu NHL:n palkkalistoille.
Panokset ovat jotain aivan muuta. Kanadassa pelattiin paitsi yleisölle, myös käsiään yhteen hieroville scouteille. Erinomainen kisasuoritus voi tarkoittaa ensimmäisiä askeleita kohti hyvää varausnumeroa, kahden suunnan sopimusta, pitkää uraa Pohjois-Amerikan kiekkoliigassa.
Mitä tytöt saavat maailmanmestaruusturnauksesta? Uuden kokemuksen. Lämmintä kättä, taputuksen selkään ja mahdollisesti jonkun nimellisen stipendin. Tulevaisuudessa saatat päästä uudelleen maajoukkueeseen, mutta muuten kullasta ja miljoonasopimuksista on turha haaveilla.
U20-joukkueessa nähtiin monia pelaajia, jotka aikanaan tulevat muutamassa kaudessa tienaamaan niin paljon, että voivat viettää koko loppuelämänsä tekemättä mitään. N18-joukkueella on edessä koulutuksen loppuun saattaminen ja työpaikan etsiminen.
Suomalainen kiekkokulttuuri syö tytöt elävältä. Potentiaalisia lahjakkuuksia ja kokeneita sotaratsuja jää rosterin ulkopuolelle, kun aika ja raha eivät riitä. Monen entisen lupauksen suusta on kuulunut ”olisin halunnut, mutta koulussakin piti käydä.” Pojilla ei ole sitä ongelmaa. Vai odottaako joku Granlundin äidin lisäksi tämän saavan valkolakin samalla vaivalla kuin kaikki muutkin?
Suomessa ei ole tyttökiekkoilijoille varattuna muuta kuin oravanpyörä. Se alkaa tyhjistä lipputulokassoista ja sponsorien tiukoista linjoista, jatkuu huonojen hallien kautta vielä huonompiin jäävuoroihin ja siitä täydelliseen taantumaan ihmisenä ja talviurheilijana.
Tilanne ei nykyisellä otsikointimäärällä tule muuttumaan. Naissukupuolen kiekkotoivot ovatkin niissä, jotka onnistuvat taistelemaan itsensä Suomen rajojen ulkopuolelle. Ehkä joku pääsee Yhdysvaltoihin pelaamaan yliopistolätkää niiden parhaimpien kanssa. Jotkut uskaltautuvat Venäjälle, jossa nainen voi elättää itsensä jääkiekolla.
Kun pelaajat pääsevät harjoittelemaan parhaiden kanssa ja keskittymään pelkästään kiekkoon, he muodostavat joukkueen, joka pystyy haastamaan kenet tahansa. Ja kun joukkue on vastuksena varteenotettava, on kultakin mahdollisuus, ei haihattelua. Suomalaiset tuntien kärkisija viiden renkaan kisoissa kelpaa aina.
N18-joukkueen pelaajat palaavat sunnuntaina Tšekistä takaisin kotiin. He tietävät mitä on vastassa. Luvassa ei ole kultaa tai mirhamia. Kunnia rajautuu liikunnanopettajan ”lisäansiot” -kansioon ja Jääkiekkoliiton arkistoon. Tilanne kaipaa muutosta. Pelaajia pitää kannustaa ja vaikka sitten luoda paineita. Oravanpyörästä pitää päästä pois.