Mielikuva kertoo, että keskimäärin Ässät sinnittelee tasoissa tai maalin erolla jompaan kumpaan suuntaan ensimmäiselle erätauolle, jonka jälkeen kaikki onnistumiset ovat enää kauniita muistoja. Toisen erän jälkeen henkinen lamaannus onkin jo sitä tasoa, että takaa-ajo päättyy ennen kuin kunnolla alkaakaan.
Mikä tekee toisesta erästä niin vaikean? Kyllä, vaihtoon on pidempi matka kuin avauserässä. Ei ole helppoa purkaa vastustajan painetta, kun karusellista ei voi lähteä kesken pois.
Luonnollisesti myös panostaminen ottelun alkuun saattaa näkyä jaksamisessa pelin edetessä puolenvälin tuntumaan ja loppua kohti. Tuli ja liike kun eivät ole jokaisen ässäpelaajan vahvuuksia.
Se ei kuitenkaan selitä kaikkea. Joukkue, joka tietää, mitä tekee, ei kadota joka ilta peliä lopullisesti käsistänsä.
Tilastojen valossa marraskuussa alkaneen laman aikana porilaisjoukkue on hävinnyt 16 pelistä kahdeksan toisessa erässä. Vastustaja on tehnyt peräti kahdeksan kertaa kuudestatoista koko ottelun voittomaalin toisen erän aikana ja usein myös karannut tavoittamattomiin.
Pata on tarkastelujaksolla hävinnyt toisen erän 12 kertaa ja kolmesti erä on mennyt tasan. Maaliero näyttää lukemia 7−23.
Tosiasiat tukevat edelleen mielikuvia. Viimeisestä 16 ottelusta Ässät on hävinnyt avauserän viisi kertaa, ja niistäkin kamppailuista vain kahdessa takaa-ajettavaa on ollut kahden maalin verran.
Tappio-otteluista kolmessa porilaiset ovat johtaneet avauserän jälkeen, ja seitsemän kertaa tilanne on ollut tasan. Toki pari yksittäistä peliä on kääntynyt tappioksi vasta kolmannessa erässä tai yliajalla, mutta trendi on aika selkeä.
Syystä tai toisesta Ässien pelaaminen ei kestä ensimmäistä erätaukoa.
Ainoa voitettu toinen erä on ainoasta voitto-ottelusta marraskuun maaottelutauon jälkeen, jolloin toiseen erään lähdettiin 0−0-tilanteesta. Tuosta lepoviikosta muodostui mestarien kauden vedenjakaja.
Kerran, kaksi tai neljäkin kertaa voidaan pelin ratkeaminen juuri toisessa erässä laittaa sattuman tiliin, minkä alkukausi todistikin. Silti jonkun asian toistuessa lähes pelipäivästä toiseen on tilanteeseen reagoitava.
Vanha jääkiekkoilun totuus on, että jos pelkää virheitä, niitä myös tekee melko varmasti. Toisen erän kammo on vaiva, josta pääsee eroon lähinnä onnistumisten kautta.
Liigassa ei yksikään joukkue ole niin ylivoimainen, etteikö toisenkin erän ajan uskalla pelata sitä kuuluisaa omaa peliä. Kysymys on siitä, tarjoaako joukkueen pelitapa selkänojan, mihin turvautua.
Ellei tarjoa, on turha jatkaa vain odottaen, että tulokset paranevat kuin itsestään. Muutoksella alkaa olla kiire, mutta vielä ehtii kohentaa tämänkin kauden peliesityksiä.
Piste per peli -tahti on jo Porissa alitettu, joten hyvällä omallatunnolla voi alkaa etsiä ongelmien ratkaisuja hassuistakin tilastoista. Jos joukkueen talviuni jatkuu vielä vaikkapa kymmenen ottelun verran, alkaa teoreettinenkin mahdollisuus pudotuspeleihin murentua.
Silloin viimeistään voi todeta, että mestaruuskevään noste on hyödynnetty huonoimmalla mahdollisella tavalla.
