Suomalainen maalivahti on haluttu eläin, joka esiintyy monessa eri muodossa. Kotimainen veskari on peto, sisäsiisti lemmikki ja helppo syntipukki, joskus kaikkea yhtäaikaa. Heitä on paljon ja maajoukkuevalmentajilla on varaa mistä valita. Tällä hetkellä kenties kuumimmalla liekillä pelaavan vahdin kausi päättyi eilen parhaalla mahdollisella tavalla.
Hän ei pelannut nollapeliä, mutta torjui niin monta ”game saveria”, että menin laskuissa sekaisin. Jäihin mentiin joskus liian aikaisin, mutta silti sieltä noustiin ylös vielä yhteen pelastukseen. Kun kaikki muut keinot pettivät, käytettiin mielikuvitusta ja äkkiä maattiin selällään kiekon päällä pelivälineen ollessa kahden sentin päässä maaliviivasta. Pelin MVP, ei ensimmäistä eikä varmasti viimeistä kertaa urallaan.
Kyseinen ottelu oli yliopistojoukkueiden finaali. Minnesotalainen Golden Gophers voitti Wisconsinin Badgersin 4–2. Voittoon vaadittiin 42 torjuntaa ja niistä vastasi Suomen maajoukkueesta tuttu Noora Räty.
Parempi kuin
Jos pelkästä Rädystä puhutaan, en ole edes pahoillani sanoessani, että hän on tällä hetkellä Suomen paras maalivahti. Niin vakuuttavaa hänen pelinsä oli eilisessä finaalissa ja on ollut läpi kauden. Yhden kauden aikana tulleissa voitoissa hän teki seuraennätyksen ja hänen pitäisi olla itseoikeutetusti ykkösmaalivahti Yhdysvalloissa pelattavissa maailmanmestaruuskisoissa.
Sinällään maalivahteja on mahdotonta pistää paremmuusjärjestykseen, sillä suomalaisessa valikoimassa vaihtelu on niin suurta ja kaikki ovat erilaisia. Kärjistettynä viime vuosina kaikkia suomalaisia maalivahteja on yritetty tunkea samaan kliinisesti torjuvaan perhosmuottiin. Joskus lopputulos on loistava, joskus jumitutaan sinne Ö-tason liigaan.
Rätyä ei voi verrata Niko Hoviseen tai Kari Lehtoseen, koska kyseessä on keskikokoa pienempi nainen, joka joutuu korvaamaan massan puutteen liikkeellä. Jokainen Hovisen, Lehtosen ja kumppanit nähnyt tietää, että miesten tarvitsee vain istuutua takapuolelleen maalin eteen ja olla tekemättä mitään, kun jo puolet laukauksista kilpistyy valtaisaan kroppaan.
Niklas Bäckström ei yksinkertaisesti pysy tarpeeksi kauan kasassa antaakseen vertailukelpoista tulosta. Antti Niemi ei kykene peleissään johdonmukaisuuteen. Joni Ortio pääsee maaliin, mutta muu joukkue masentaa hänen tilastonsa. Sami Aittokalliosta piti tulla nuorten maailmanmestaruuskisojen jälkeen sensaatio, mutta Ilves pakasti hänet ja pisti ”ei ole tarvetta” -lokeroon.
Ratkaiseva ero
Periaatteessa kymmenkunta suomalaista maalivahtia voi kärrätä samalle viivalle ja sanoa, että he kaikki ovat loistavia. Jokainen on yhtä altis huonolle päivälle ja loukkaantumisille. Joukkuetovereista riippuen heistä jokainen voi voittaa, vaikka taakse lipsahtaisi viisi maalia, ja yhtä lailla yksi epäonnistunut torjunta voi riittää tappioon.
Arvostan maalivahteja, muitakin kuin vain suomalaisia, koska heidät on niin helppo kivittää elävältä. Tolppien välissä seisova torjuja on helppo kohde, kun metsästetään sitä yhtä pelaajaa, jota syyttää. Vesa Toskala voi tarvittaessa kertoa siitä kaiken, ja moni suomalainen varmasti muistaa, ettei enää katsonut Miikka Kiprusoffia aivan samalla tavalla sen Vancouverissa pelatun USA-pelin jälkeen.
Arvostan sitä, että kaikesta huolimatta he palaavat takaisin verkolle, vaikka valtaväestölle kaikki muut paitsi täydelliset suoritukset ovat joko unohdettavissa tai sieltä jostain minne aurinko ei koskaan paista.
Ja minä arvostan Noora Rätyä, koska toisin kuin Pekka Rinne, Lehtonen ja Kiprusoff, hän ei koskaan tule tienaamaan unelmatorjunnoillaan miljoonia. Nyt hän opiskelee ja pelaa, sitten hän pelaa ja tekee päivätöitä. Muut tähtiveskarit eivät joudu tasapainottelemaan yhtä paljon, ja se on se ero, joka tekee Rädystä Suomen parhaan maalivahdin.
Kirjoittaja on Jatkoajan NHL-toimittaja
