Jääkiekko on joukkuepeli, mutta se on myös yksilöpeli. MM-finaalissa Kanadan yksilöt olivat monta askelta Suomea edellä. Tilannekovuus ja päättäväisyys olivat nikkareilla selvästi Leijonia parempia.
Suurin ero syntyy kuitenkin henkilökohtaisella tasolla yhdessä asiassa. Maalintekotaito on asia, joka kanadalaisilla on hallussa. Se ei ole mikään geeniperimäasia, vaan tuhansien ja tuhansien toistokertojen tulos. Se näkyi Rick Nashissä, jolla olisi parempana päivänä ollut pöytäkirjassa ainakin kaksi osumaa enemmän.
Vaikka MM-kisojen arvoa vähätellään, on finaaliin pääseminen joka vuosi kiven takana. Se on niin harvinaista herkkua, että se mahdollisuus pitäisi aina käyttää hyväksi. Tällä kertaa siihen olisi ollut erinomainen mahdollisuus, sillä Kanada oli loppujen lopuksi liikkeellä varsin keskinkertaisella joukkueella.
Toisaalta, jos Kanada oli liikenteessä heikohkolla joukkueella, samaa voidaan sanoa nimilistan perusteella Suomesta. Mukana oli pelaajia, joiden ei hyvälläkään tahdolla olisi kuvitellut pelaavan jonain päivänä jääkiekon MM-finaalissa.
Suurimmat ongelmat Suomen joukkueessa ilmenivät peräpäässä. Puolustajista liian moni oli tälle tasolle kokematon ja liian pehmeä. Kiekollisesti taitavia pelaajia kyllä riitti, mutta fyysinen vääntövoima loppui kesken. Ikuisesti voidaan myös jossitella, miten olisi käynyt jos Petteri Nummelin olisi pystynyt pelaamaan turnauksen loppuun saakka.
Suomen toiseksi ongelmakohdaksi osoittautuivat keskushyökkääjät. Petri Kontiola aloitti turnauksen hyvin, mutta joutui penkille. Samalla ykkösketjuun nousi Jari Viuhkola, joka oli käytännössä koko turnauksen ajan Ville Peltosen ja Jere Lehtisen hidasteena. Viuhkola ei saanut turnauksessa aikaiseksi yhtään syöttöpistettä, mikä on säälittävä suoritus useita otteluita ykkösketjussa pelanneelle keskushyökkääjälle.
Näiden kahden osa-alueen heikkouden vuoksi Suomen olisi pitänyt pystyä pelaamaan myös finaalissa tiivistä ja ehjää viisikkopelaamista oman pelisuunnitelman mukaisesti. Nyt näin ei käynyt, ja siihen Suomen mahdollisuudet Kanadaa vastaan lopulta kaatuivat.
Kanada olisi paremmalla pelillä ollut voitettavissa. Nyt Kanada vei Suomea kuin märkää rättiä, suomalaiset sortuivat alokasmaisiin virheisiin ja nikkarit rankaisivat niistä, kuten mestarijoukkueen kuuluukin. Tsuhnat olivat tsuhnia.
Realiteetit pitää kuitenkin tunnustaa. Turnaus meni Suomelta yli odotusten, varsinkin sen jälkeen, kun se onnistui voittamaan välierässä Venäjän. Erkka Westerlundin valmennuskausi sai joka tapauksessa melko onnistuneen päätöksen. Finaalin lammasmainen ja hävettävä esitys jätti siihen kuitenkin erittäin karvaan jälkimaun.
Sitä suurta voittoa Westerlundkaan ei pystynyt Suomelle tuomaan. Torinossa Ruotsi kyykytti Leijonia ja Moskovassa Andy Murraysta tuli lopulta kaupungin herra.
Suomi on nyt pelannut MM-kisojen finaalissa seitsemän kertaa ja voittanut ainoastaan kerran. Onnistumisprosentti on luvattoman heikko.
Curt Lindströmin jälkeen Hannu Aravirta, Raimo Summanen (World Cupissa) ja Erkka Westerlund ovat vuorollaan yrittäneet ohittaa finaaliottelun tappion taikaa. Ensi vuonna on Doug Sheddenin vuoro.
Tarttuisiko kanadalainen periksiantamattomuus jatkossa myös ”Tsuhnoihin”?
