Kauden 2005-06 kouvolalaiskiekkoilun teema oli paluu, onnistunut sellainen. Reilu vuosi sitten KooKoo ilmoitti luopuvansa sarjapaikastaan, mutta nousi arkusta uusin voimin ja mukavalla ilmeellä. Virallisena tavoitteena seuralla oli sarjapaikan säilyttäminen: tuloksena viides sija.
Mikko Liukkonen ja Jukka-Pekka Holopainen puolestaan palasivat Euroopasta – ja olivat edelleen Mestiksen eliittiä. Liukkonen taisteli tiukasti jopa pistepörssin voitosta. Eikä Timo Nurmberginkaan comeback hullummin sujunut, vaikka harmittava loukkaantuminen kauden rikkoikin.
Kevät pelkkää lentoa
KooKoon syksy oli kaksijakoinen. Pelit kulkivat kotona kivasti, mutta vieraissa kohtalaisen hyvätkään otteet eivät riittäneet pisteille. Joukkue oli kuitenkin aikataulussaan, kun rankkaakin rankemman joulukuunkin jälkeen sijoitus puolivälin etapissa löytyi pudotuspeliviivan päältä ja pisteitä oli kertynyt 26 ottelusta 25.
Tammikuun ensimmäiset viikot kulkivat vielä syksyn tapaan. Pelityyliä oli hinattu vähemmän riskialttiiksi, mutta pisteet olivat edelleen Liukkosen huippuesitysten varassa. Käännekohdaksi löytyy kuun loppupuolelta Sportille ja TuTolle kärsityt peräkkäiset tappiot, joissa KooKoo ei saanut maalin maalia aikaiseksi. Niiden jälkeen tahti oli nimittäin toinen.
Runkosarjan kolmestatoista viimeisestä ottelusta KooKoo saalisti hurjat 21 pistettä. Jos vielä helmikuussakin kannattajat laskeskelivat hermostuneina pudotuspelipaikankin kohtaloa, saatiin viimeisillä kierroksilla jännittää jopa kotiedun puolesta. 50 pisteellä kotietu jäi lopulta vain yhden voiton päähän, kun Hokki haki yllätyspisteet Jukureilta ja tappioon tyytyväiseltä Jokipojilta.
Hokki sai siis aloittaa pudotuspelit KooKoota vastaan kotoaan ja käytti etunsa myös hyväksi. Jatkoajan pudotuspeliennakossa kouvolalaisten eduksi laskettiin kevään kova vire ja mahdolliseksi uhkatekijäksi ylilataus. Vaikka neljännen pudotuspelin tuomarityöskentelyä ei voikaan kehua, on katsottava myös peiliin. Toiveet jatkopaikasta kaatuivat hermokontrolliin, sillä tasaisessa ja tiivistahtisessa pelisarjassa erikoistilanteet nousivat avainasemaan.
Kurssinmuutoksen taustoja
Mitkä sitten olivat KooKoon suunnanmuutoksen tärkeimpiä tekijöitä? Puolustuspeli selkeytyi huomattavasti, epävarmasti siihen asti esiintynyt maalivahti Carl Grahn pelasi kauden loppuun liki 94% varmuudella ja erikoistilanteiden onnistumisprosentti parani kohisten. Jo ne takasivat mahdollisuuden voittoon joka pelissä – ja aiempaa enemmän taustatukeakin saaneen Liukkosen johdolla KooKoo iskikin tarvittavat maalit ilta toisensa jälkeen.
Nuori joukkue myös kasvoi ja kehittyi, mikä näkyi eritoten helppojen virheiden vähentymisenä. Pelin parantuminen ruokki itseluottamusta ja joukkuehenki vaikutti olevan mallillaan.
Pelaajat malttoivat pelata yksinkertaisemmin ja suoraviivaisemmin – mikä tuotti tulosta puolustuspelin lisäksi etenkin ylivoiman tehoissa. Kauden alussa vaatimukset ”viihdyttävästä pelityylistä” olivat jyskyttäneet ehkä liikaakin valmennuksen ja pelureiden takaraivoissa, mutta lopulta KooKoo tarjosi katsojille suurimmat viihde-elämykset juuri keväällä järkevöitettyään pelaamistaan.
Oma osansa oli myös kesken kauden tehdyillä onnistuneilla hankinnoilla. Martin Toms, Matti Hana, Mikko Silvennoinen ja Tuomas Ilola eivät nousseet tähdiksi, mutta jokainen heistä toi lisää syvyyttä ja vaihtoehtoja joukkueeseen.
KooKoo-ylivoiman tehojen löytyminen ei osu sattumalta samaan ajankohtaan kun Toms liittyi joukkueeseen. Mustelmia pelkäämätön tsekki otti iskuja vastaan vastustajan maalin edustalla, hakkasi irtokiekkoja sisään ja antoi samalla varmasti myös psykologisen viestin joukkuekavereilleen.
Ylivoimaan vaikutti merkittävästi myös, ironista kyllä, Nurmbergin loukkaantuminen. Kouvolasta ei ollut löytynyt ylivoiman pyörittäjää sitten Nurmbergin lopettamisen, mutta tällä kaudella homma lähti rullaamaan vasta Liukkosen astuttua pelintekijän saappaisiin. Myös ykköspakki Holopainen löysi samalla vanhan vireensä.
Silvennoisen ja Ilolan ansiosta KooKoo sai jalkeille kolme ratkaisuihin pystyvää ketjua. Vastuun jakautuminen maalinteon osalta tuli kovassa loppukirissä tarpeeseen. Hana ei maalintekoon osallistunut, mutta rauhoitti varmalla oman pään pelillään puolustusta ja usein vastustajiakin pelkällä olemuksellaankin.
Lähes pelkästään plussia
Mikä KooKoon kaudessa oli hyvää ja mikä huonoa? Positiivisista asioista tärkein oli tietenkin pelastusoperaation onnistuminen ja toiseksi tärkein urheilullinen tulos. Viides sija loi uskoa tulevaisuuteen, ja puolivuosikymmentä KooKoota luotsannut Reijo Mansikkakin sai siirtyä penkin takaa kohti uusia haasteita pää pystyssä.
Pelaajista onnistujia löytyy paljon. Erityismaininnan ansaitsee luonnollisestikin fantastisen kauden pelannut Liukkonen, mutta myös seuran ja Mansikan luottamus omiin nuoriin. Joukkueessa pelasi kuusi omaa A-nuorta, joista kokoonpanossa oli runkosarjassa keskimäärin neljä ottelua kohden, pudotuspeleissäkin yli kolme. Aapo Lampinen, Valtteri Skyttä ja Tuomas Gärdström pelasivat vieläpä melko suuressa roolissakin. Positiivinen viesti myös muille seuran junioreille.
Jossiteltavaa jäi lähinnä pudotuspeleistä. KooKoolla oli mahdollisuudet edetä jatkoon tasavahvaksi ennakoidusta parista, mutta Hokki vei sarjan nimiinsä jo neljännessä pelissä Kouvolassa. Grahnin hieno kevätkausi päättyi ratkaisuottelussa karulla tavalla, kun taas kainuulaiset pitivät päänsä kylminä.
Yltäminen mitalipeleihin olisi nostanut KooKoon kauden arvosanan loistavaksi, sillä nälkä – niin joukkueen kuin kannattajienkin – kasvoi kevään mittaan.
Yleisömäärä (runkosarjassa keskimäärin 1097 katsojaa per ottelu) jäi toivottua pienemmäksi, vaikkakin melko odotetulle tasolle. Nykymuotoiseen Mestikseen lukema riittää juuri ja juuri, vaikka sarjan viidenneksi paras olikin. Taloudellisesti kausi meni nollille, mahdollisesti jopa niukasti plussalle.
Muutaman virhearvioinnin ja hutihankinnankin KooKoo teki pelaajavalinnoissaan, mutta niistä on turha mussuttaa jälkikäteen. Sadan prosentin osumatarkkuuteen ei yllä mikään joukkue, ei koskaan.
Tulevaisuus?
Mutta millainen on kouvolalaisen jääkiekon tulevaisuuden suunta? Pöytä on putsattu ja homma saatu uudella innolla käyntiin, mutta vastuu uhkaa edelleen kasautua muutamalle henkilölle. Puheenjohtajana edustuksen rotkon yli ohjastanut Paavo Lukander on jo kertonut väistyvänsä, eikä pelastusoperaation käynnistäneen Jouko Leppäsenkään leveät hartiat jaksa kaikkea kantaa.
Mestis on niin vaativa sarja myös pelaajille, ettei kukaan jaksa montaa kautta sitä tahkota talkoovoimin, mutta seurojen on yhä pystyttävä elämään säästökuurilla. Kouvolalaiskiekkoilun tulevaisuus riippuukin paikallisia vaikutusmahdollisuuksia enemmän siihen, miten jääkiekko tullaan jatkossa Suomessa rakentamaan.
Annetaanko Mestis-seuroille mahdollisuuksia, vai ohjataanko ne kyläsarjatasolle? ”Ehkä” ja ”jos” –sanoja sisältävät epämääräiset lupailut eivät helpota tulevaisuuden suunnittelua, vaan jonkun on pikaisesti ohjattava sarja(t) tuuliajolta kurssille – oli suunta sitten mikä tahansa.
Tuo tulevaisuus sitten tullessaan mitä tahansa, on ensi kauden valmistelut Kouvolassa kuitenkin jo hyvällä mallillaan. Mansikan saappaisiin astuva Vladimir Kolek on tehnyt Kajaanissa vahvaa työtä jo useamman vuoden ajan ja on nyt valmiina tarttumaan urallaan askelta isompaan haasteeseen. Pelaajasopimuksia on julkaistu vasta kourallinen, mutta Liukkosen, Nurmbergin ja Teemu Sompin varaan on helppo rakentaa tehokas Mestis-joukkue.
