SM-liigan tyhjeneminen tähdistä tympi kriittisiä kiekkokansalaisia koko kesän, mutta National Hockey Leaguen kanssa on huippupelaajista kiistattoman vaikeaa kisata. Jo pelkkä NHL-sopimuksen allekirjoittaminen kun takaa yleensä tuntemattomimmallekin sirklaajalle SM-liigan tähtipelaajia kovemmat nettotulot. Olkaamme siis tyytyväisiä, että suomalaisella lahjakkuudella on kysyntää kaukolännessä. Riittääpä alkavalla kaudella kosolti seurattavaa.
"Long, long time ago"
Onko 10 vuotta mielestänne pitkä vai lyhyt aika? Ainakin 10 on mukavan pyöreä luku ja usein vertauksissa käytetty. Katsauksia historiaan on aina mukava tehdä ja niin aion tehdä nytkin. Ja kun katsoo, millaisesta tilanteesta valmistauduttiin seuraamaan NHL:n suomalaismenestystä syksyllä 1993, melko pitkältä tuo aika minusta tuntuu. Katsotaanpa…
|
Syksyllä 1993 NHL:ssä pelasi 26 joukkuetta, joista sittemmin Hartfordin, Winnipegin ja Quebecin kaupungit ovat joutuneet luopumaan rakkaimmastaan. Kotimaisessa kiekkoilussa elettiin aikaa, jolloin täysi liigakierros tarkoitti sitä, että kaikilla joukkueilla oli peli. Vielä ei oltu tavattu sen kummemmin Sergelin- kuin Kauppatorillakaan laulamassa ruotsalaista kiekkopoppia. Sattuman oikkuina oli sentään saavutettu kaksi arvokisamitalia, mutta sanaa buumi ei liitetty Suomessa jääkiekon yhteyteen. Tuoreimpana takana olivat kehnosti menneet maailmanmestaruuskisat Saksassa (Suomen sijoitus 7.) ja Sir Pentti Matikaisen potkut, mutta muistissa oli yhä Prahan kevään 1992 hopeinen yllätys. Kuvaavaa tuonaikaiselle NHL:ään siirtymiselle on, että tuonkin joukkueen suuret sankarit Markus Ketterer, Jarkko Varvio, Vesa Viitakoski ja Juha Riihijärvi katsoivat olevansa/olivat NHL-kypsiä vasta vuotta mitalijuhlien jälkeen.
Yllämainitut neljä miestä olivat siis ainoat suomalaiset NHL-tulokkaat syksyllä 1993. Yhteensä suomalaisia pelaajia NHL-organisaatioissa pelaili tuona syksynä 13. Kymmenen vuoden aikajänteen pituutta kuvaa sekin, että alan ammattilehden kausiennakossa luvun 13 eteen on liitetty sana "peräti". Tänä syksynä uusina NHL-pelaajina sopimuksen allekirjoitti 15 suomalaista…
Kymmenen vuoden takainen tulokasnelikkomme ei siirtynyt taalajäille mitenkään kevyillä meriiteillä. Markus Ketterer oli valittu MM-kisoissa vuoden 1992 All Starsiin ja vuotta aiemmin parhaaksi maalivahdiksi sekä kertaalleen SM-liigan parhaaksi maalivahdiksi. Varvio kiilasi myös MM-kisojen all stars-kuusikkoon 1992 voittamalla kisojen maali- ja pistepörssin ja seuraavana vuonna hän oli lisäksi kotoisen liigamme tähdistössä. Samaan tähtikentälliseen nimettiin myös kaksinkertainen MM-kisapelaaja Juha Riihijärvi. Viitakoski puolestaan oli kahden MM-edustuksensa lisäksi yltänyt kauden 89-90 parhaaksi tulokkaaksi ja kolme kautta myöhemmin liigan pistekolmoseksi.
Otanta on sen verran suppea, että en syvemmin ruodi kyseisen nelikon NHL-urien onnistumisia. Mielenkiintoisempaa on sen sijaan tarkastella nyt Amerikkaan suunnanneiden tulokkaiden tähänastisia uria. Viidentoista keltanokan joukosta kesän –93 kriteereillä NHL-sopimusta olisi uskaltanut ennustaa Antti Miettiselle, Kari Lehtoselle sekä varauksella Esa Pirnekselle ja Lasse Kukkoselle. Kun näiden lisäksi lähtijöissä on kuitenkin vielä 11 muuta, on selvää, että NHL-kynnystä on rajusti madallettu tai sen eteen jopa kannettu tikapuut tai pyörätuoliramppi.
Inflaation on kokenut myös suomalaisen NHL-pelaajan statusarvo. Kymmenen vuoden takaa voi sanoa vakituisesti joukkueidensa vastuuroolissa pelanneita suomalaisia pelimanneja olleen kuusi: Jari Kurri, Esa Tikkanen, Christian Ruuttu, Teemu Selänne sekä Amerikassa jo lähes mantereen löytämisestä asti kiekkoilleet Mansen puolustajaikonit Teppo Numminen ja Jyrki Lumme. Hieman kevein perustein kun nykyistä pelaajalistaamme arvioi, ansaitsee samankokoisen luottamuksen NHL-joukkueessaan kuta kuinkin kaksinkertainen määrä suomalaisia kiekkoilijoita. Vain kaksinkertainen määrä. Samaan aikaanhan siis pelaajiston kokonaismäärä on tismalleen nelinkertaistunut.
Mitalisadetta 90-luvulla
Mikä sitten on muuttanut tilanteen sellaiseksi, että seura ilman suomalaista on nyky-NHL:ssä harvinaisuus? Neljän uuden seuran mukaan liittyminen on tuonut noin 100-120 uutta pelaajapaikkaa, mutta suoraan ei sentään voi tulkita näistä kolmanneksen menneen suomalaisille. Maajoukkueidemme kansainvälinen menestys selittää asioita jo enemmän. Kevään 1993 jälkeen on aikuisten maajoukkue menestynyt seitsemän arvokisamitalin edestä ja samanaikaisesti nuorten maajoukkueet ovat rohmunneet mitaleja kahta ahkerammin. Kaksikymppisten maajoukkueen kirkkain menestys kotikisoissa 1998 muistetaan pitkään ja 18-vuotiaissa Suomi puolestaan oli 90-luvun jälkipuoliskon menestynein kiekkomaa. Ja kuten sanonta kuuluu: "Joukkueen menestys ruokkii myös yksilöiden menestystä".
Tie NHL:ään kulkee varaustilaisuuden kautta ja näistä viikonloppukekkereistä löytyy kelpo selitys pelaajavyörylle. Kesällä 1993 Suomesta varattiin kahdeksan pelaajaa. Varsin hyvällä osumaprosentilla, sillä varatuista Saku Koivu, Janne Niinimaa ja Kimmo Timonen voidaan lukea NHL-tähdiksi ja taalaliigassa ovat käyneet myös Ville Peltonen, Antti Aalto, Petri Varis ja Jere Karalahti. Kyseisen vuosikerran pakollinen "huti" oli Jonni Vauhkonen. Joka tapauksessa seitsemän kahdeksasta, hyvää työtä.
Vuosituhannen vaihdetta kohti varattujen suomalaisten määrän kasvu sen kun kiihtyi ja kiihtyi ja vuosina 2001-2002 varattiinkin yhteensä jo huikeat 50 suomalaispelaajaa. Pelottava taantuma nähtiin viime kesänä luvun pudotessa 13:een. Tarkoittiko tämä pudotus sitä, että suomalainen kiekko todella on tiputuksen tarpeessa? Syy seuraukseen näkyi toki jo kevään arvokisoissa, kun aikuisilla ei riittänyt osaaminen neljän maalin johdon säilyttämiseen kotikisojen kuulussa puolivälierässä ja 18-vuotiaat pelasivat omissa mestaruuskilpailuissaan aikoihin eletysti putoamista vastaan. Aika näyttää, oliko vuosikerta –85:n rämpiminen vain sattumaa, vai onko suomalaisen jääkiekkoilun edessä olevat taistelukentät jo viritetty täyteen jalkaväkimiinoja? Kauhuskenaarioihin on jo siellä täällä alettu varautua.
Tähtiä kuin Otavassa, ahkeria kuin Osakassa
Muutosta suomalaisten draftaamisessa on syytä tarkastella myös muun kuin määrän näkökulmasta. Tähän mennessä varausnumeroa alle 20:n kantaa kymmenen suomalaispelaajaa ja näistä vain yksi – muuan Teemu Selänne – sai varauksensa ennen vuotta 1993. Suomi on siis onnistunut tuottamaan kiitettävästi maailman kiekkoeliittiä kiinnostavaa huippulahjakkuutta. Pieni varausnumero tarkoittaa usein sitä, että pelaaja saa seuraltaan jossain vaiheessa tilaisuuden osoittaa kykynsä rapakon takana. Ainoana poikkeuksena tässä top 10:ssä on numerolla 12 varattu Teemu Riihijärvi, jonka uralle keskitason SM-liigajyränä alhainen varaus lienee tehnyt enemmän haittaa kuin hyötyä.
Toinen merkittävä ero löytyy toisesta ääripäästä, loppukierroksilta. Vertailuvuonna 1993 ainoastaan 10. kierroksen löytö Timonen oli ehta loppupään varaus. Viime vuosina taas hieman kärjistäen noin puolet suomalaisvarauksista on tehty kolmen viimeisen kierroksen aikana. Suomalaisesta pelaaja-aineksesta on tullut toivotaan toivotaan –massaa, projektipelaajia. Ja tämän näkisinkin suurimmaksi syyksi pelaajapakkamme paisumiseen. Uusien suomalaisten tähtien löytäminen tuottaisi tuskaa Ursan ykkösnyrkillekin, mutta duunareita riittää ja riittää. Kaavamainen "jjalat jjalat-koulutus" ja viisikkopuolustuksen pakkosyöttäminen (jotkut kutsuvat sitä luovuuden tappamiseksi) jo varhaisjunioreille tuottaa nelosketjun Singereitä maailman ääriin asti, mutta kylmänviileitä ratkaisupelaajia ei taideta tähän maahan saada kuin geenimanipulaatiolla. Jätkämäisille laitureillemme on käyttöä NHL-seurojen kakkosalivoimassa, muttei ykkösylivoimassa. Ja tämän roolin valtaosa suomalaisista NHL-miehistä tuntuu mukisematta hyväksyvän.
Samalla asenteet eurooppalaispelaajia kohtaan ovat muuttuneet myönteisemmiksi. Taito on yksi parhaita tapoja vastata taitoon. Jotkut kutsuvat Don Cherryä leikkisäksi velikullaksi ja oikean jääkiekon puolustajaksi, toisille hän ja muut saman koulukunnan jäärät ovat rasistisia punaniskafossiileja. Kun vielä vuosikymmenen takaisessa NHL:ssä nelosketjun pelipaikat olisi täytetty kotoisilla shaynetoporowskeilla, jasondaweilla ja brettlieverseillä aina kunnialliseen eläkeikäänsä asti, saavat tämän päivän liigassa tilaisuutensa tunnolliset ja usein pykälää monipuolisemmat Tuomas Pihlmanimme, Tommi Santalamme ja Ville Niemisemme. Viitakoski, Riihijärvi ja Ketterer taisivat vain yrittää liian aikaisin…
Ikään kuin aiheeseen ei tarpeeksi olisi jo muissa artikkeleissa törmännyt, otan tässäkin esille tuon mahdollisesti vuoden päästä alkavan NHL-työsulun. Nuorilla lupauksillamme oli takuulla poikkeuksellinen kiire sopimuksenteossa – lakon pelossa ja allekirjoitusbonusten himossa. Tätä ei rehellinen jääkiekkoilija kiistä. Vaikka peliaikaa pääliigassa ei vielä heruisikaan, oli nyt saatava hilloa tilille.
Mielenkiintoinen AHL-kausi edessä
Kuten jo sanottua, tulevan kauden suomalaisvahvuus on 51 pelaajaa. Heistä maalivahteja on hulppeat 11, puolustajia 18 sekä hyökkääjiä 22. Karkeasti arvioiden parikymmentä pelaajaamme saa kuitenkin aloittaa kautensa AHL:ssä. Vuosi sitten harjoituskauden rostereissa hikoili 46 suomalaista, joista 38 pääsi lopulta esiintymään NHL-pelissä kauden aikana. Ennätys on yhä kahden vuoden takaa, jolloin NHL-tilastoihin merkinnän sai 42 meikäläistä. Tuo ennätys saattaa pitää kutinsa tälläkin kaudella.
Itäisessä konferenssissa aloittaa kauden 23 suomalaista ja lännen puolella 28. Suomalaisin divisioona on luoteinen 12 edustajallaan, vähiten puolestaan on koillisessa, viisi. Kaikkein suomalaisin NHL-seura alkavalla kaudella on Dallas Stars, jossa pelaa neljä suomalaista. Myös Edmonton Oilersin rosterissa on neljä suomalaisnimeä, mutta voi olla, että jopa heistä jokainen aloittaa kautensa farmiseura Toronto Roadrunnersissa.
Alkavalla kaudella liigassa on viisi organisaatiota ilman suomalaispelaajia. Pittsburgh Penguins, Ottawa Senators ja Carolina Hurricanes tyhjenivät viime kauden aikana, Washington Capitalsilla on jo pidempi historia ilman suomalaisia. Lännen ainoassa rohkeassa yrittäjässä, Detroit Red Wingsissä ei ole seuran 77-vuotisen historian aikana pelannut ainuttakaan suomalaista. Varattuja hyökkääjiä sentään on Jokereista kaksi, Valtteri Filppula ja Tomek Valtonen.
Aivan parhaaseen A-ryhmään ei ihan puhtain sydämin voi meikäläisistä viime kauden näyttöjen perusteella lukea oikein ketään, ainakaan niin sanotulla Forsberg-Näslund-Lidström-asteikolla mitaten. Vahvasti tulossa ovat kuitenkin esimerkiksi Olli Jokinen ja Kimmo Timonen. Ihan valmiita tähtiä ei suuressa ensikertalaistemme joukossakaan ole, joten vuorenvarmaa on, että suomalaisen jääkiekkoilun ystävillä on edessään kaikkien aikojen mielenkiintoisin AHL-kausi.
Kuka nostaisi maljan Turulle?
Ammattikiekkoilun tavoitelluimman palkinnon, NHL:n mestarijoukkueen Stanley Cupin on toistaiseksi voittanut vasta viisi suomalaista: Jari Kurri, Esa Tikkanen, Reijo Ruotsalainen, Jere Lehtinen ja Ville Nieminen. Nyt parhaat mahdollisuudet pytynnostoon suomalaisseuroista on Coloradolla, Dallasilla, New Jerseyllä, Philadelphialla tai Torontolla. Toronton Aki Berg ja Philadelphian Antero Niittymäki ovat kyseisten seurojen suomalaisista ainoat turkulaistaustaiset. Kaupungista nousseen jääkiekkolahjakkuuden määrään nähden onkin mielenkiintoista, ettei The Kannu ole vieläkään päässyt näytille Aurajoen rannalle. Koska tulee?
Lisäjännitettä kauden alkuun tuo, saako Jyrki Lumme sopimuksen johonkin NHL-seuraan. Lähes tuhat runkosarjapeliä NHL:ssä pelannut Lumme on todellinen suomalainen puolustajalegenda ja jos pelipaikka löytyykin SM-liigasta, voidaan erään aikakauden (NHL-puolustuksen Manse-aika aka. Teppo & Jyrki) suomalaisessa kiekkoilussa katsoa päättyneen.