Joukkueen avainpelaajien loukkaantumiset ja siirtorajan mittavat pelaajakaupat vaikuttivat varsin luonnollisesti myös erikoistilannepelaamiseen. Käteväksi tekosyyksi iskostetut valitettavat tapahtumat ja mullistavat muutokset kokoonpanossa eivät kuitenkaan riitä selittämään erikoistilanteiden lähes täydellistä epäonnistumista. Liigan häntäpäähän sijoittuneiden yli- ja alivoiman ongelmat ovatkin nähtävissä niin valmennuksen taitamattomuudessa kuin pelaajiston kyvyttömyydessäkin.
Ylivoima aaltoliikkeessä
Päävalmentaja Brian Sutterin ohjaksissa takerrellut ylivoimapeli heijasti erikoistilannepelaamisessa kaikkein selvimmin koko joukkueen matalalentoa. Koko alkukauden silmiinpistävästi takkuilut ylivoima sai selkeää nostetta vasta kevätkaudella muun hyökkäyspelin piristymisen seurauksena. Ylivoiman sekava tila kuvasi myös valitettavan hyvin Sutterin ällistyttävää ketjurumbaa ja kyseenalaisia koostumusvalintoja.
Aivan kauden alussa ykkösylivoiman viivamiehien tontit omineen Alexei Zhamnovin ja Alexander Karpovtsevin muodostaman parivaljakon yhteiselo jäi lyhyeksi. Vain kolmen runkosarjaottelun jälkeen sairastuvalle uusiutuneiden selkävaivojen vuoksi joutuneen Zhamnovin korvaajaksi nousi viivamiehenä myös aikaisemmin nähty Steve Sullivan. Kumpainenkaan pari ei kuitenkaan kyennyt mullistaviin suorituksiin ylivoiman keikkuessa liigan taulukoissa keskikastin huonommalla puolella.
Kauden kuluessa Karpovtsevin luokattomien otteiden vuoksi venäläishasardin tilalle vaihdetun Deron Quintin panos oli lähes yhtä luokaton. Vaihtuvat viivamiehet eivät kyenneetkään tuomaan kaivattua tulivoimaa Sutterin jääräpäisestä tsemppitaktiikasta huolimatta. Myöskään lokakuun lopulla hankittu ja vielä puolikuntoinen Bryan Berard ei kovasta suitsutuksesta huolimatta pystynyt kantamaan omaa kortta ylivoiman kekoon. Marraskuun pimenevinä iltoina ylivoima vajosikin aivan liigan kellariin: 28. sijalle.
Kummassakin ylivoimaparissa kovia minuutteja viivamiehenä huhkinut Sullivan teki kaiken minkä hieman epäkäytännöllisessä roolissa pystyi. Toisaalta avainpelaajien loukkaantumisten ja toisaalta liian tiheällä tahdilla vaihtuvat epäpätevien viivamieskavaljeerien vuoksi ylivoiman yhteispeli jäi erittäin irralliseksi. Sementtijaloilla paikoillaan seisoneet ylivoimapelaajat kärsivätkin Sutterin visiottomasta ylivoimataktiikasta, joskaan täysin synneittä itse saamattomat pelaajatkaan eivät pääse muun muassa kangerrelleen avauspelin vuoksi.
Muun muassa Karpovtsevin ja Quintin visiitit viivamiehenä kertoivat pelaajamateriaalin heikosta tasosta, mutta samalla Sutterin eriskummallisista aivotuksista. Läpi kauden erittäin surkeaa peliä esittäneet pelaajat palkittiin ylivoimaminuuteilla samalla kun kaikkensa antaneet joukkueen harvat valopilkut pikemminkin pureskelivat mailantuppea vaihtoaitiossa.
Marraskuinen Circus-trip-vieraskiertue nitoi kaikki edellämainitut kauheudet yhteen nippuun. Ei riittänytkään, että totaalisessa kaaoksessa ollut ylivoima esitti kauden luokattominta peliä juuri surullisenkuuluisalla kiertueella. Täydellisessä sekasorrossa taapertaneen joukkueen suurimmista syntipukeista juuri Blackhawks-kannattajia pitkään vihastuttanut maalitykin ja pistehirmun irvikuva Igor Korolev viiletti aneemisessa ylivoimassa vieden esimerkiksi alkukaudella sinnikkäästi ja pirteästi yrittäneeltä Mark Belliltä ylivoimaminuutteja.
Juuri kyseisenkaltaiset erikoiset ketjukoostumusvalinnat ylivoimapeliin viestittivät Brian Sutterin, vähintäänkin, kyseenalaisesta ylivoimataktikoinnista. Vaikka heikko menestys ja loukkaantumiset muovasivat varsin luonnollisesti myös ylivoimakoostumuksia, saamattomien ja luokattomien pelureiden käyttö miesylivoimalla herätti useita kysymyksiä Sutterin todellisesta pätevyydestä.
Kauden aikana ylivoimassa enemmin tai myöhemmin vakiominuutteja saaneiden Kyle Calderin, Tyler Arnasonin, Tuomo Ruudun, Brett McLeanin, Alexei Zhamnovin, Steve Sullivanin, Eric Dazen, Mark Bellin, Bryan Berardin, Nathan Dempseyn, Alexander Karpovtsevin, Deron Quintin, Jim Vandermeerin, Stephane Robidas’n ja Steve McCarthyn lisäksi miesylivoimassa kyseenalaista peliaikaa saivat myös esimerkiksi Igor Korolev ja Ryan Vandenbussche. Itse vakiominuutteja kellottaneiden pelaajien joukossa lymyilleiden luokattomien kiekkoilijairvikuvien ohella ylimääräisiksi yllätysvierailijoiksi päässeet saamattomat kuhnurit tekivätkin ylivoimasta värikkään, irvokkaan ja epäonnistuneen kyhäelmän.
Vasta joukkueen kapteenin Alexei Zhamnovin paluu vuodenvaihteessa ja ylivoiman piristäjäksi toivotun Bryan Berardin kevätkauden sensaatiomainen pistetehtailu saivat ylivoiman edes loivaan noususuhdanteeseen. Kevätpuoliskon alussa Mark Bellin, Alexei Zhamnovin, Kyle Calderin, Steve Sullivanin ja Bryan Berardin varaan rakennettu ykkösylivoima sisälsikin vihdoin kaivattua tulivoimaa, pelinrakennustaitoa ja maalinedusvääntöön vaadittavaa energisyyttä. Tuomo Ruudun, Brett McLeanin, Tyler Arnasonin, Nathan Dempseyn ja vaihtoehtoisesti joko Deron Quintin tai Burke Henryn muodostama kakkosylivoima pystyi myös syyspuoliskoon nähden kelvolliseen peliin.
All-Stars-tauon jälkeen ylivoimakoostumuksissa paikkaa vaihtaneet Tuomo Ruutu ja Mark Bell toivat vain kosmeettisia muutoksia yhä kohentuvaan ylivoimaan. Kohentuneen kokonaiskuvan takana piili kuitenkin ikävä varjopuoli. Liigan toiseksi eniten alivoimamaaleja päästäneen Blackhawks-ylivoiman viivatyöskentely oli muodostunut Bryan Berardin ja Steve Sullivanin riskialttiin työskentelyn johdosta kuin maaliautomaatiksi vastustajille. Tulivoimaa lisänneestä parivaljakosta erityisesti juuri Berardin karmeat kiekonmenetykset olivatkin jo raunioittaa viimeisimmänkin uskon ylivoiman parantumisesta.
Kevätauringon paiste lämmitti kuitenkin ylivoiman hitaaseen noususuhdanteeseen. Edes ylivoimakoostumuksia muuttaneet kevätkauden pelaajakaupat eivät aiheuttaneet suurta notkahdusta ylivoimaan tukirakenteina toimineiden Alexei Zhamnovin ja Steve Sullivanin lähdöistä huolimatta. Esimerkiksi Zhamnov-kaupan yhteydessä Philadelphia Flyersistä tullut Jim Vandermeer lunasti paikkansa viivamiehenä enemmän kuin mainiosti tehden samalla itsestään yhden loppukauden positiivisimmasta yllätyksistä.
Kyle Calderin valitettava loukkaantuminen sekä Eric Dazen ja Steve McCarthyn paluut kaukaloihin maaliskuussa sinetöivät ylivoimaketjut lopulta loppukauden muotteihinsa. Dazen, Tyler Arnasonin, Tuomo Ruudun, Bryan Berardin ja McCarthyn muodostaman ykkösnyrkin takana hääräsi Brett McLeanin, Scott Nicholin, Mark Bellin, Jim Vandermeerin ja Deron Quintin varaan rakennettu koostumus. Pelaajamateriaaliltaan heikkotasoinen ylivoima kykenikin ylittämään itsensä loppukauden merkityksettömissä otteluissa kaunistaen samalla murheellisia tilastoja.
Lähes koko kauden liigan kellarissa keikkunut ylivoima nousi kevään aikana lopulta 20. sijalle. Ylivoimamaaleja 15,8 prosentin teholla paukuttaneet koostumukset nettosivat kevään positiivisesta nosteesta huolimatta epäonnistuneen kokonaissaldon. Neljällätoista osumalla liigassa toiseksi eniten alivoimamaaleja päästäneen Blackhawks-ylivoiman kaksijakoisuus muodostuikin yhdeksi silmiinpistävimmäksi miinusmerkiksi - alkukauden kokonaisvaltainen saamattomuus vaihtui keväällä omassa päässä koliseviin alivoimaosumiin.
Alivoima alamäessä
Apulaisvalmentaja Denis Savardin johdolla jäähyjä tappaneet alivoimamiehitykset eivät ylivoimayksiköiden tapaan liiemmin hurrauksia ansaitse. Eroavaisuutena ylivoimaan verrattuna alivoimaketjut kuitenkin pysyivät suhteellisen muuttumattomina läpi kauden ja pelastuivatkin näin ollen päävalmentaja Brian Sutterin ketjulotolta. Alkukaudesta liigan tilastoissa keskivaiheilla keikkunut alivoima ei myöskään saanut osaansa joukkueen kevään hyökkäysvoittoisesta piristysruiskeesta vaan tippui hiljalleen alivoimataulukoiden huonommalle puolelle.
Yksittäisten pelaajien kohdalla eriskummallisia aaltoliikkeitä sisältänyt alivoima tarjosi niin negatiivisia kuin positiivisiakin vaiheita. Lokakuussa alivoiman luottomiehenä urakoinut Jon Klemm joutui marraskuun edetessä pahaan lamakauteen, jonka lopulta päätti kanadalaisveteraanin kauppaaminen Dallas Starsiin marraskuun 17. päivä. Hapuilevan Klemmin roolia paikkailleet Nathan Dempsey sekä Starsista vaihdossa tullut Stephane Robidas kykenivät vielä syyskaudella ottamaan kokeneen ketun vastuuta varsin mallikkaasti.
Viime kaudella alivoiman todelliseksi teräsmieheksi kehkeytynyt Steve Poapst sen sijaan näytti kesän aikana unohtaneen täydellisesti laadukkaan alivoimapelaamisen perusedellytykset. Täysin ulapalla seilannut Poapst sabotoi alivoimaa kuitenkin ainoastaan tammikuun alkuun asti kanukkikonkarin podettua tammikuun 7. päivä Minnesota Wildia vastaan pelatussa ottelussa saatua aivotärähdystä aina maaliskuun 16. päivään asti.
Poapstin lisäksi myös jäähyntappotalkoiden luottomiehenä jo pitkään nähdyn Steve Sullivanin luistin kangerteli alkukauden alivoimapelissä. Erittäin passiivisesti pelanneet alivoimanelikot ja -kolmikot olisivatkin eittämättä kaivanneet sähäkän ja vikkelän Sullivanin parhaita avuja myös aivan kauden alussa. Alivoiman avainpelaajien pettäessä taustalta nousi kuitenkin tarvittavia tuuraajia ainakin hetkeksi.
Muutoin niin kovin murheellisen marraskuisen Circus-tripin ainoa positiivinen puoli oli erinomaisesti toiminut alivoimapeli. Kiertueen aikana ainoastaan kaksi ylivoimamaalia päästänyt Blackhawks-alivoima saikin lähinnä kiittää loistavasti pelannutta Ville Niemisen ja Mark Bellin muodostamaa kaksikoa. Passiiviseen alivoimapeliin edes hiukan liikettä tuoneesta kaksikosta kehkeytyikin kauden harvoja menestystarinoita.
Myös harjoitusleiriltä yllätyksellisesti paikkansa vakiokokoonpanoon raivannut Travis Moen pysyi alivoimakoostumusten luottomiehistössä läpi kauden. Tuskaisen hitaista sementtijaloistaan huolimatta Moen kykeni korvaamaan kankeutensa älykkäällä pelinluvulla edes välttävästi, jotta paikka jäähyntappoyksiköissä oli taattu. Moenin lisäksi positiivisiin yllätyksiin lukeutui marraskuussa Bryan Berardin ja Steve McCarthyn nivusvammojen vuoksi Blackhawks-kokoonpanoon farmista nostettu kolossimainen puolustajajätti Johnathan Aitken. Kelvollista maalinedussiivousta harjoittaneen Aitkenin ainoaksi miinuspuoleksi muodostuikin oikeastaan Moenilta tutut tuskaiset betonikoivet.
Vuodenvaihde toi kuitenkin alivoimaan uusia tuulia. Alkukaudesta takkuillut Steve Sullivanin ja Brett McLeanin muodostama kaksikko paransi merkittävästi otteitaan saaden samalla yhä enemmän peliaikaa. Syyspuoliskolla kuin paitana ja peppuna kulkenut Bell-Nieminen-pari hajoitettiin väliaikaisesti ja vastuuta sysättiin enemmän Travis Moenille, Igor Koroleville sekä sairaslomalta palanneelle Alexei Zhamnoville.
Puolustajien kohdalla Steve Poapstin aivotärähdys ja Nathan Dempseyn kyynerpäävamma muokkasivat takalinjojen jäähyntappopareja. Menestyksekäs kaksikko Stephane Robidas ja Johnathan Aitken sai kuitenkin vain vähän tukea Burke Henryltä, Jason Strudwickilta ja Deron Quintilta. Näin ollen toisaalta juuri loukkaantumisten, mutta toisaalta marginaalisen pelaajamateriaalin vuoksi alivoima jouduttiinkin kasaamaan heikkotasoisten pelaajien ympärille liian useana iltana.
Viimeistään All-stars-tauon jälkeen alivoimakombinaatiot muodostuivat lyhyeksi ajaksi tutumpaan muottiinsa. Alkukauden Scott Nichol-Travis Moen ja Mark Bell-Ville Nieminen parivaljakot valjastettiin uudelleen Sullivan-McLean parin rinnalle. Steve Sullivanin kohua herättänyt kauppa Nashville Predatorsiin helmikuun 17. päivä sekä vähäisemmälle julkisuudelle jäänyt Ville Niemisen siirto Calgary Flamesiin seitsemän päivää myöhemmin rikkoivat kuitenkin parit luoden alivoimaketjuihin jälleen asteittaista vaihtelua. Helmikuun 24. päivä waivers-listalta napattu Eric Nickulas toi jäähyntappotalkoisiin lopulta täysin uuden täytemiehen.
Iloisista yllättäjistä huolimatta alivoima vajosi kevään aikana NHL:n tilastoissa kauden alun keskipaikkeilta taulukon häntäpäähän. Lopulta 19. sijalle sijoittuneessa ja 83,6 prosentin tehokkuudella jäähyjä tappaneessa Blackhawks-alivoimassa näkyi liian selkeästi heikon pelaajamateriaalin vaikutukset. Tasoonsa nähden kelvollisesti jäähyjä tappaneet Travis Moen, Johnathan Aitken ja kumppanit eivät hyvistä hetkistä huolimatta kyenneet muodostamaan liigaan elittiiin kuuluvaa jäätävän tehokasta ja luotettavaa alivoimakoostumusta koko pakan epäonnistuessa useasti.
Luokattomasti jäähyntappotalkoissa esintyneet Jim Vandermeer, Alexander Karpovtsev ja Steve Poapst eivät myöskään omalla panoksellaan ainakaan kohentaneet jo muutoinkin äärirajoilla paikoitellen tahkonnutta alivoimaa. Kaksijakoisten esitysten lisäksi ailahtelevat otteet muodostuivat alivoiman selkeäksi ongelmaksi. Ainoastaan Mark Bell, Brett McLean, Johnathan Aitken ja Stephane Robidas kykenivät tasaisiin suorituksiin läpi kauden. Alivoiman tärkeissä aloituksissa loistanut Scott Nichol tyri oman panoksensa aivan liian usein typeriin jäähyihin ja lapselliseen turhautumiseen.
Aloitukset harvojen harteilla
Kuluneeseen kauteen valmistautuessa Scott Nicholin hankintaa perusteltiin muun muassa piskuisen kanadalaissentterin mainioilla aloitustaidoilla. Lehdistötiedotteiden ja lausuntojen suitsutus ei jäänyt pelkäksi sanahelinäksi Nicholin kaapiessa aloituksia joukkueen ylivoimaisesti parhaalla prosentilla läpi kauden. Kauden päätyttyä koko liigan aloitustilastoissa jaetulle yhdeksännelle sijalle 57 prosentin aloitusonnistumisella sijoittunut ärhäkkä keskushyökkääjä lunastikin kyseisen kategorian odotukset täydellisesti.
Tärkeissä aloituksissa runsaasti käytettyä Nicholia tuki kelvollisesti avainpelaajien loukkaantumisten avustuksella itsensä vakiokokoonpanoon raivannut Brett McLean. Pitkään farmisarjoissa NHL-kokoonpanojen portteja kolkutellut McLean osoittikin 51 prosentin aloituskeskiarvolla käyttökelpoisuutensa erityisesti jäähyntappajana. Juuri alkukauden loukkaantumisten, mutta myös kevätpuoliskon kauppojen vuoksi ykkös- ja kakkosketjuissa paljon viihtynyt McLean näytti kuitenkin kekenevänsä kelvolliseen aloitusten kaapimiseen myös tasakentällisillä sekä tarvittaessa ylivoimalla.
Nicholin ja McLeanin takana kaapivien aloittajien taso pysyikin sitten 50 prosentin heikommalla puolella. Varsin varmoina aloittajina tunnettujen Mark Bellin 48 prosenttia sekä helmikuussa Philadelphia Flyersiin kaupatun Alexei Zhamnovin 47 prosenttia muodostavat näkyvät epäonnistumiset aloitusympyröissä. Igor Korolevin vaisu 47 prosentin aloitusonnistuminen on venäläisveteraanin todelliset taidot huomioiden ymmärrettävä tulos.
Tulokkaina NHL-ympyröihin opetelleiden Tuomo Ruudun 46 prosenttia ja Mikhail Yakubovin 45 prosenttia voidaan sen sijaan pistää ainakin osittain kokemattomuuden piikkiin. Helmikuussa Nashville Predatorsiin kaupattu Steve Sullivanin vaivaisilla 44 prosenttillaan ja Tyler Arnason täysin luokattomilla 43 prosenttillaan ovat sitä vastoin synkät syntinsä ansainneet.
Keskushyökkääjänä ketjuja kapellimestaroineen Arnasonin aloituksien toivottua parantumista ei siis nähty kuluneella kaudella. Jo viime kaudella aloitusympyrässä kuin narrina keikkunut yhdysvaltalaisnuorukainen pakottikin valmennusjohdon erittäin usein turvautumaan Arnasonin aloitusvastuun jakaneen pelaajan käyttöön. Loppukaudesta esimerkiksi Arnasonin, Eric Dazen, Tuomo Ruudun muodostamassa ketjussa juuri laiturina pelannut Ruutu kaapi hyvin usein aloituksia ailahtelevan Arnasonin sijaan.
Vain kahden onnistujan ja liian monen epäonnistujan varaan rakentuneiden Blackhawks-aloitusten kokonaissaldo olikin muiden erikoistilanteiden tapaan varsin synkkä. Joukkueen konttauksen mukana murheellista menoa matkineet erikoistilanteet eivät kyenneetkään omalta osaltaan yllättämään positiivisesti. Takkuilevien yli- ja alivoiman sekä aloitusten, kunkin, arvosanaksi sinetöityikin kauden päätyttyä tyly tuomio: epäonnistunut.
