Kausi 2003-04 oli jälleen kerran suuri pettymys. Blackhawks jäi pudotuspelien ulkopuolelle kuudennen kerran seitsemän viimeisen kauden aikana. Syyksi keksittiin muun muassa lukuisten avainpelaajien loukkaantumiset. Todellisuudessa vain hyvin harva edes uskoi joukkueen mahdollisuuksiin. Silti toiseksi viimeinen sija koko NHL:ssä ja liigan kehnoimmat lukemat 20 saavutettua voittoa olivat jopa aneemiselta Blackhawks-rykelmältä ala-arvoinen suoritus.
Ilonaiheita kauteen toivat kelvollisesti kaukalossa esiintyneet nuoret pelaajat. Pitkään kaivattu nuorennusleikkaus oli käynnistynyt hiljalleen jo ennen kautta, mutta tosiasiassa vasta kauden aikaiset pelaajakaupat saksivat pelaajamateriaalin vanhat veteraanit muille maille. Loppukaudesta vastuunkantajiksi ajautuneet nuoret pelaajat vastasivat kutsuun kuitenkin kelvollisesti. Muun muassa Tyler Arnasonin, Tuomo Ruudun, Mark Bellin ja Kyle Calderin vahvat loppukaudet toivat pientä hymyä resupekan huulille.
Johtoportaan tutut valtataistot veivät kiistellyn Blackhawks-GM Mike Smithin jo syyskaudella kilometritehtaalle. Valtataistelun voittanut päävalmentaja Brian Sutter pääsi näin ollen melskaamaan täysin vapaasti nuorentuneen joukkueen riesana. Jääräpäinen Sutter ei vain koskaan sopeutunut nuoren joukkueen peräsimeen. Kevätkaudella tapahtunut baarivälikohtaus Sutterin ja Tyler Arnasonin välillä oli selkein osoitus nuorentuneen pelaajakaartin ja vanhan koulukunnan edustajan ristiriidoista.
Melko sekasortoiseen tilanteeseen päättynyt kausi toi Blackhawksille kolmannen varausvuoron vuoden 2004 varaustilaisuuteen. Venäläislupausten, Aleksandr Ovetshkinin ja Jevgeni Malkinin, päätyessä muihin organisaatioihin, puolustaja Cam Barkerin valinta Blackhawksin vuorolla oli ainoa järkevä vaihtoehto. Vaikka tippuminen kolmannelle vuorolle oli luonnollisesti pettymys, Barkerin valinta varmisti joukkueen takalinjojen tulevaisuuden erittäin valoisaksi. Koko joukkueen ja koko NHL:n tulevaisuus jäivät kuitenkin työehtosopimusneuvotteluiden vuoksi epävarmaan ja odottavaan tilaan.
Nuorennusleikkaus ja uusi imago
Vaikka Blackhawks-pelaajistoa oli nuorennettu jo ennen kauden 2003-04 alkua, vasta kauden aikaiset pelaajakaupat täydensivät pitkään kaivatun nuorennusleikkausprosessin. Vanhat tutut nimet kuten konkaripuolustaja Jon Klemm, kapteeni Aleksei Zhamnov, kannattajien kestosuosikki Steve Sullivan, räväkkä Ville Nieminen, ikuinen lupaus Ty Jones, farmiveteraani Nathan Dempsey ja kenties suurin Blackhawks-inhokki Aleksandr Karpovtsev saivat kaikki pakata laukkunsa ja tehdä tilaa uudelle Blackhawks-sukupolvelle.
Kauppojen lomassa tilalle tulleet Bryan Berard, Stephane Robidas, Jim Vandermeer, Colin Fraser, Jason Morgan, Eric Nickulas sekä lukuisat varausvuorot kielivät selvästä panostuksesta tulevaisuuteen, vaikkakin alkavalla kaudella edellä mainituista pelaajista vain Vandermeer, Fraser ja Morgan kuuluvat enää Blackhawks-organisaatioon. Erinäiset kauppojen kautta ja sopimuskompensaatioista haalitut varausvuorot vankistivat joka tapauksessa uskoa johtoportaan tavoitteisiin rakentaa joukkuetta vihdoin ja viimein nuoruuden voimin.
| näkemys Blackhawks-fanin normipäivä [lue lisää]
|
Kauden 2003-04 aikana runsaasti nuorentuneessa joukkueessa oli varsin kelvollinen runko. Nuorten pelaajien muodostama ydin kaipasi ympärilleen kuitenkin veteraanien tukiverkkoa. Vielä melko kokemattomat nuoret kun tarvitsivat rinnalleen välttämättä kokeneempia opettajia, tukihenkilöitä ja vastuunkantajia. Takana piili myös vanhan Blackhawks-imagon palauttamispyrkimys. Erityisesti silloisen apulaistoimitusjohtaja Dave Tallonin puheissa asenne, kovuus ja taistelutahto miellettiin suuriksi ihanteiksi - nykyisten nuorten ja tulevien hankintojen kautta tavoite saavutettaisiin.
Ensimmäiset vanhan Blackhaws-imagon pelastajat saapuivat joukkueeseen heinäkuun 3. päivä 2004. Neljän vuoden ja 6,8 miljoonan dollarin sopimuksen allekirjoittanut keskushyökkääjä Curtis Brown sekä kolmen vuoden ja 5,25 miljoonan dollarin sopimuksen solminut laitahyökkääjä Matthew Barnaby tunnettiin kummatkin korkeasta työmoraalista ja rautaisesta asenteesta. Kummatkin täysin Tallonin puheiden mukaisia pelaajia.
Onnistuessaan kummatkin voivat näyttää nuorille esimerkillistä asennetta ja taistelutahtoa. Pahimassa tapauksessa kumpikin tyytyy vain surffailemaan kaukalossa ja vie pelipaikan nälkäisemmiltä nuorilta. Hyvänä joukkuepelaajana tunnetun Brownin kanssa ei kuitenkaan pitäisi olla suurempia ongelmia. Sen sijaan urallaan kyseenalaisen maineen kaukalossa saanut ja typeriä jäähyjä ottavasta, mutta fyysistä ja ennakkkoluulotonta peliä esittävästä Barnabystä kehittyy joko fanien suuri suosikki tai selkeä sylkykuppi.
Seuraava tulokas uudistumushaluiseen Blackhawks-rykelmään oli Stanley Cupin Tampa Bay Lightningissa voittanut puolustaja Jassen Cullimore. Heinäkuun 22. päivä 2004 nelivuotisen ja arvoltaan 9,8 miljoonan dollarin sopimuksen tehnyt järkälemäinen Cullimore oli vihdoin se pitkään kaivattu varmasti pelaava pilvenpiirtäjä takalinjoille.
Vaikka Cullimoren hankinta otettiin lähes poikkeuksetta ilolla vastaan, miehelle kaavailtu rooli nostatti väistämättä huolenaiheita. Blackhawksin heikkotasoisessa puolustuksessa Cullimoren paikka julistettiin jo ennen kauden alkua ykköspariin. Taitojensa puolesta kokenut kanadalainen olisi istunut kuitenkin paremmin lähinnä kakkospariin kellottamaan pienempiä peliminuutteja. Ennakkokaavailuissa liian isoihin saappaisiin istutettu Cullimore toikin monen mieleen taannoisen Jon Klemmin, josta odotettiin epärealistisesti koko puolustuksen pelastajaa.
Työsulkukauden hiljaiselo
Työehtosopimusneuvotteluiden kariutuessa ja jumiutuessa pitkin vuotta 2004 Blackhawks-organisaatio vaipui syyshorrokseen. Vaikka organisaatio solmi syksyn aikana useita yhden kauden mittaisia jatkosopimuksia, mitkään sopimuksista eivät lopulta merkanneet mitään. Seuraavan NHL-kauden alku kun venyi työsulun vuoksi aina vuoden 2005 syksyyn asti.
Vasta joulukuu toi säpinää Blackhawks-rintamalle. Entinen Florida Panthersin, Tampa Bay Lightningin ja Ottawa Senatorsin GM Rick Dudley palkattiin joulukuun 15. päivä 2004 Blackhawks-konsultiksi. Kollektiivisesti Dave Tallonin kanssa työskentelevän Dudleyn työnkuvaksi määriteltiin kykyjenetsintä ja pelaajakauppojen konsultointi. Suunnattoman määrän kokemusta ja kiekkotietämystä organisaatioon tuoneen Dudleyn palkkaaminen oli kuitenkin vain alkusoittoa tulevista muutoksista johtoportaassa.
Joulukuu toi myös pelaajarintamalle niin kovin tyypillisiä Blackhawks-tapahtumia. Lupaavana laitahyökkääjänä pidetyn Igor Radulovin työsulkukausi 2004-05 Blackhawksin farmijoukkueessa Norfolk Admiralsissa oli synkkääkin synkempi. Venäläistaituri oli jäänyt kauden ensimmäisessä 16 ottelussa ilman pisteitä ja istunut viisi mittelöä putkeen pressikatsomossa. Organsaatio katsoi parhaaksi ratkaisuksi passittaa Radulov Blackhawksin ECHL-farmijoukkueeseen Greenville Grrrowliin hakemaan pelituntumaa.
Radulov kuitenkin kieltäytyi ECHL-komennuksesta. Näin ollen ainoaksi vaihtoehdoksi jäi yrittää etsiä nuorukaiselle joukkue Venäjän pääsarjasta. Lopulta 22. päivä joulukuuta Radulov allekirjoitti kaksivuotisen sopimuksen Moskovan Spartakin kanssa. Samalla venäläislaituri sinetöi tuleivaisuutensa Blackhawks-organisaatiossa menetetyksi.
Johtoportaan ikuinen saaga sai orastavia merkkejä muutoksista jo toukokuussa. Lehtien palstoilla ärjynyt silloinen GM Bob Pulford vakuutti kivenkovaa päävalmentaja Brian Sutterin jatkavan joukkueen peräsimessä. Spekulaatioiden ja huhumyllyjen pyöriessä kiivaimillaan kyseisenkaltaiset kommentit tiedettiin lähes varmoiksi kuoloniskuiksi Sutterille.
Kesäkuun 6. päivä 2005 kouloniskut osuivat kohteeseensa. Blackhawks nimitti Dave Tallonin odotetusti päätoimiseksi toimitusjohtajaksi. Ikuinen takapiru ja Blackhawks-omistaja Bill Wirtzin katala pikkuapulainen Bob Pulford jättäytyi jälleen taka-alalle Senior Vice Presidentin rooliinsa. Samalla organisaation toimesta varmistettiin, ettei Sutter jatka päävalmentajana: jääräpään sopimusta ei jatkettaisi tulevalle kaudelle.
Ilman päävalmentajaa jääneen joukkueen peräsimeen spekuloitiin useita nimiä. Todellisuudessa heinäkuun 7. päivä uudeksi Blackhawks-päävalmentajaksi nimitetty Trent Yawney oli ainoa varteenotettava vaihtoehto. Erinomaista työtä farmijoukkue Admiralsissa tehneen Yawneyn apulaisvalmentajiksi nimitettiin Denis Savard ja Bruce Cassidy. Samalla Stephane Waitesta pestattiin täysipäiväinen maalivahtivalmentaja ja hieman myöhemmin Dan Jensen palkattiin kauan kaivatuksi luisteluvalmentajaksi.
Siirtoruletti käynnistyy
Vuoden 2005 varaustilaisuus oli kaikki NHL-joukkueet käsittävällä arvonnalla ainutlaatuinen tapahtuma. Vaikka Blackhawks ei ykkös- tai edes vitosvarausta saanutkaan, organisaation haaviin tarttui seitsemännellä varausvuorolla laitahyökkääjä Jack Skille. Varaustilaisuuden viikonloppu käynnisti myös pelaajaruletin Blackhawksin osalta. Vaihtokauppa Anaheim Mighty Ducksin kanssa lähetti kivijalkaisen ja betonikätisen Travis Moenin Kaliforniaan ja toi taannoisen ykköskierroksen varauksen Mikael Holmqvistin Windy Cityyn. Viikonlopun aikana myös varmistui, ettei Bryan Berardille, Stephane Robidas’lle, Igor Raduloville, Scott Balanille ja Brandin Cotelle tarjottu jatkosopimustarjouksia.
Jos varaustilaisuusviikonloppu käynnisti pelaajaruletin, elokuun 2. päivä sai sen vähintään vinhaan pyörteeseen. Neljän vuoden mittaisen ja neljän miljoonan dollaria vuosiansiot taanneen sopimuksen Blackhawksin kanssa allekirjoittanut Adrian Aucoin oli vihdoin ja viimein todellinen johtohahmo ja selkeä ykköspuolustaja Blackhawks-takalinjoille. Uusien Blackhawks-kasvojen saapumiserä ei kuitenkaan päättynyt Aucoiniin.
Seuraavana päivänä vanha tuttu Jaroslav Spacek liittyi Columbus Blue Jackets -vuosien jälkeen jälleen Blackhawks-puolustukseen. Yksivuotisen sopimuksen tehnyt ja selkeästi ylipalkattu Spacek oli 2,25 miljoonan dollarin pahvillaan ehkä hieman hätäinen ratkaisu GM Dave Tallonilta, mutta mies oli lähes pakotettu hankkimaan Bryan Berardin tilalle hyökkäävään peliin pystyvän puolustajan. Lisäksi Spacekin yhden kauden sopimus antaa tulevan kauden jälkeen mahdollisuuden täyttää tsekin paikka nuoremmilla lupauksilla.
Puolustusta rassanut Tallon jatkoi heti 4. päivä elokuuta uurastustaan. Fyysiseen peliin pystyvä ja uuttera Martin Lapointe oli Blackhawksin seuraava kohde. Kolmen vuoden sopimus, jonka arvoksi tuli 7,2 miljoonaa dollaria laskivat aikaisemmin räikeästi ylipalkatun Lapointen ansioita, mutta uuden työehtosopimuksen palkkahaitariin ja tehoihinsa mukautettuna, mies säilyi silti yhä selkeästi ylihintaisena. Palkkansa vuoksi Lapointen hankinta osoittautuikin kiistellyimmäksi hankinnaksi.
Tallonin kiireinen viikko huipentui lopulta elokuun 5. päivään. Kiivaana pyörinyt pelaajaruletti räjäytti pankin totaalisesti viimeistään tuona perjantaina. Blackhawks-maalille hankittu Stanley Cup -voittaja Nikolai Habibulin oli monen mielestä Tallonin suurin uroteko. Habibulinin allekirjoittama nelivuotinen ja 27 miljoonan dollarin arvoinen sopimus teki venäläisvahdista kertaheitolla koko liigan parhaiten palkatuimman kassarin ja Blackhawks-historian kalleimmin palkatuimman pelaajan.
Habibulinin lomassa Blackhawks-leiriin liittyi yhden vuoden ja 525000 dollarin arvoisella sopimuksella nelosketjun työmyyrä Jim Dowd. Samalla varmistui Scott Nicholin tulo vapaaksi agentiksi. Näin ollen Dowdin hankinta oli yksinkertainen korvike Nicholille.
Työn ja tapahtumien täytteinen elokuun ei antanut lepohetkiä kenellekään Blackhawks-organisaatiossa. Elokuun 9. päivä farmipelaajat Ajay Baines ja Mike Brown rustasivat seuran kanssa yksivuotiset jatkosopimukset. Samana päivänä varmistui myös, että Blackhawks menetti oikeutensa ilman sopimusta jätettyihin Aleksandr Barkunoviin, Petr Puncochariin, Aleksei Ivanoviin, Dmitri Levinskiin, Vladislav Luchkiniin, Aleksandr Goloviniin, Aleksei Zotkiniin, Oleg Minakoviin, Tommi Jäminkiin, Eric Hunteriin ja Jared Walkeriin.
Päivän jymyuutinen oli kuitenkin maalvahti Jocelyn Thibault’n kauppaaminen Pittsburgh Penguinsiin vaihdossa vuoden 2006 neljännen kierroksen varausvuoroon. Kauppa herätti välittömästi runsaasti keskustelua ja kummastusta. Thibault’n kauppaaminen oli toki ymmärrettävää Habibulinin hankinnan vuoksi, mutta miehestä saatu hinta oli monelle aivan liian alhainen. Verrattaessa kesän muihin pelaajakauppoihin hinta tuntui heti oikeudenmukaisemmalta: esimerkiksi Jeff O’Neill ja Brad Isbister vaihdettiin myös neljännen kierroksen varausvuoroihin, Daniil Markov vastaavasti kolmannen kierroksen vuoroon.
Kaupan takana piilivät kuitenkin melko ymmärrettävät tapahtumat. Tallon ja Wirtz halusivat palkkabudjetin noin 32 miljoonan dollarin paikkeille, joten Thibault’n kauppaaminen palveli tätä tarkoitusta erinomaisesti. Thibault oli myös kaupattava ennen elokuun 10. päivän välimieskäsittelyn takarajaa tai muuten organisaatio olisi voinut menettää Thibault’n ilman mitään korvauksia. Blackhawksin johtoportaassa kun uskottiin Thibault’n voittavan välimieskäsittelyn, jolloin organisaatio olisi päästänyt miehen vapaaksi agentiksi.
Elokuun 10. päivä varmisti Tyler Arnasonin ja Mark Bellin jatkot Blackhawksissa. Kummankin pelaajan yksivuotiset jatkosopimukset olivat suuri helpotus monelle. Neljän päivän päästä helpotusta ei kuitenkaan enää ollut luvassa, sillä varausviikonloppuna hankittu Mikael Holmqvist päätti allekirjoittaa kolmivuotisen sopimuksen Elitserienin Linköpingin kanssa. Holmqvistin tilanne säilyi hyvin epävarmana aina elokuun 17. päivään asti, jolloin ruotsalaishyökkääjä pääsi vihdoin yhteisymmärrykseen NHL-sopimuksesta Blackhawksin kanssa.
Loppupuolelle kääntyvä elokuu toi vielä muutamia muutoksia Blackhawks-pakkaan. Kuun 22. päivänä takalinjoille haalittiin kovuutta ja kokemusta, kun Todd Simpson liittyi joukkueeseen yksivuotisella ja 600000 dollarin arvoisella sopimuksella. Samana päivänä vuoden 2004 Blackhawks-ykkösvaraus Cam Barkerin kanssa sorvattiin kolmivuotinen tulokassopimus.
Kenties eniten Blackhawks-kannattajien kohahduttanut siirto 22. päivänä oli kuitenkin vuosien takaisen ykköskierroksen varauksen Steve McCarthyn kauppaaminen Vancouver Canucksiin vaihdossa vuoden 2007 kolmannen kierroksen varausvuoroon. Pirteitä otteita kauden 2003-04 syyspuoliskolla esittäneestä McCarthystä jaksettiin tietyissä piireissä yhä odottaa kunnon pelimiestä. Todellisuudessa kanadalaispuolustaja ei saanut koskaan kunnon tilaisuutta joukkueessa, joten kenties miehen etsikkoaika oli jo ohi - etenkin kun omat nuoremmat puolustajalupaukset kolkuttivat Blackhawks-takalinjojen ovia.
Syyskuun 15. päivänä johtoportaan uusi ilme sai viimeiset meikit naamalleen. Entinen Blackhawks-puolustaja Marc Bergevin palkattiin NHL-tason kykyjenetsijäksi ja Stan Bowman jääkiekkotoimienjohtajaksi. Bergevinin pestaaminen tiesi selkeää jakoa NHL-tason kykyjenetsinnän työnjakoon. Bergevinin vastuualueeksi määrittyi Läntinen konferenssi, Rick Dudleyn seuratessa Itäistä konferenssia.
Pelaajahankintojen- ja kauppojen seurauksena joukkueen pelaajapalkkabudjetti jäi noin 34 miljoonaan dollariin. Budjettiin jätettiin tilaa mahdollisille alkavan kauden aikaisille ja tulevien kausien hankinnoille, mutta myös tulokkaiden kuten Cam Barkerin mahdollisille bonuspalkkioille. Kaikki ehdot täyttäessään kun Barkerin bonukset voisivat nousta jopa 2,8 miljoonaan dollariin. Sen sijaan esimerkiksi Tuomo Ruudun bonuksia ei budjettiin laskettaisi, koska suomalaisen sopimus sorvattiin vanhan työehtosopimuksen aikana.
Työsulkukauden sekä menneen kesän ja alkusyksyn aikaiset pelaajasiirrot muokkasivat Blackhawks-materiaalia Dave Tallonin näköiseksi. Joukkueeseen hankittiin kovuutta, asennetta, työmoraalia ja taistelutahtoa. Tallonin aikakausi näyttääkin lähinnä uusvanhalta aikakaudelta, jolla pyritään palauttamaan 1990-luvun alun ja puolivälin ryminäkiekko kunniaan. Tallonin hankinnoissa asenne oli tärkeämpää kuin taito. Nykyisen Blackhawks-joukkueen ottelut saattavat olla viihdyttäviä, niissä saatetaan viljellä runsaasti meheviä taklauksia, mutta pelkällä kovuudella ja asenteella ei voiteta Stanley Cup -mestaruutta, ei edes suurta määrää otteluita.
Tallonin aikakaudella taito näyttääkin jäävän sivuun. Blackhawks-armeija on tällä hetkellä kieltämättä kovempi kuin pitkiin aikoihin. Joukkueessa on asennetta ja korkeaa työmoraalia uskomattoman paljon. Pelaajat saavat kuitenkin taklata kaikki vastustajansa sairastuvalle ja paljon suitsutettu ykkösmaalivahti Nikolai Habibulin saa seistä jokaisessa ottelussa päällään, jotta joukkue saavuttaa jotain suurta.
Kesän hankinnat toivat hyökkääjiä, jotka täydellisesti onnistuessaan voivat takoa 20 maalia kaudessa. Hankinnat eivät kuitenkaan tuoneet tähtitason pelaajaa, joka pystyisi omalla panoksellaan ratkaisemaan otteluita ja tekemään maaleja varmuudella liukuhihnalta. Blackhawks-hyökkäys onkin tällä hetkellä liian tasapaksu. Kenties huippumaalivahdin pestaamisen tai kalliiden kolmosketjun hyökkääjien palkkaamisen sijaan voimavarat olisi pitänyt suunnata heikon hyökkäyksen kiekollisen ja maalintekotaidon vahvistamiseen.
Puolustus on kesän hankintojen perusteella vihdoin melko hyvässä kunnossa. Maalilla torjuu liigan parhaimpiin lukeutuva Habibulin. Hyökkäys olisi sen sijaan kaivannut kipeästi edes yhtä tähtipelaajaa. Suuri kunnia Dave Tallonille tämän hetkisistä saavutuksista ja yrityksistä kosiskella Peter Forsbergin ja Mike Modanon kaltaisia pelaajia Blackhawks-paitaan. Tallon toimi täysin oppikirjan mukaisesti aloittamalla rakennustyöt maalista ja siirtymällä seuraavaksi puolustukseen. Mikäli Tallon ei kuitenkaan saa hankittu ensi kesän tai edes sitä seuraavan kesän siirtomarkkinoilta joukkueeseen tähtiluokan hyökkääjää, miehen meriitit saatetaan unohtaa hyvin pian.
Monta miljoonaa maalinvartijana
Nikolai Habibulin ja 27 miljoonaa dollaria. Uusi aikakausi Blackhawks-maalilla on alkanut. Sympaattinen Jocelyn Thibault jatkaa NHL-uraansa Pittsburgh Penguinsissa. Kanadanranskalainen kestohymy ei välttämättä ollut liigan eliittimaalivahteja, mutta mies hoiti hommansa kehnojen Blackhawks-puolustusten takama vähintään kohtuullisesti. Pelkästään Thibault’sta joukkueen suuri menestys ei koskaan riippunut.
Habibulin tuo Blackhawks-maalille joka tapauksessa pitkästä aikaa voittamisenkulttuuria. Stanley Cup -mestaruuden saavuttanut mies tietää mitä voittaminen vaatii. Habibulinin ei myöskään pitäisi sortua suuren työtaakan tai paineiden alla. Ero Thibault’iin on tässä tapauksessa selkeä.
Ennen kaikkea Habibulin tuo koko joukkueelle turvaa ja luottamusta. Habibulinin ollessa maalilla muun joukkueen ei tarvitse enää keskittyä maalivahdin tekemisiin ja tämän mahdollisten virheiden paikkaamisen niin paljon kun kenties ennen. Tällä tavoin maalivahti antaa muulle joukkueelle enemmän vapauksia ja mahdollisuuksia keskittyä omiin tekemisiin. On kuitenkin täysin turhaa odottaa, että Habibulin pelastaisi joukkueen ja johdattaisi joukkueen yksin suureen menestykseen.
Habibulin on luonnollisesti selkeä ykkösmaalivahti. Venäläisveteraani pelannee noin 60 runkosarjaottelua. Loput mittelöt jäävät kakkosvahdin vastuulle. Vaikka kakkosmaalivahdin 20-25 ottelun työsarka ei olekaan järin suuri, Blackhawks-kakkoskassarin rooli on suuri. Blackhawksissa pelanneet kakkosmaalivahdit kun ovat saavuttaneet positiivisen voittoprosentin ainoastaan kerran viimeisen kuuden kauden aikana. Kaudesta 1997-98 kauteen 2002-03 Blackhawks-varavahtien tilastoihin on merkattu vähemmän mairittelevat 39 voittoa, 23 tasapeliä sekä 72 tappiota.
Kakkosmaalivahdin paikasta taistelivat Craig Anderson ja Michael Leighton. Kisan voittajan Andersonin urakka ei ole helppo, sillä yhdysvaltalaiselle ei siunaannu peliaikaa säännöllisesti, mikäli vain suuremmilta loukkaantumisilta vältytään. Onnistumisia olisi tultava vähäiselläkin valmistumisella, sillä tulevalla kaudella Blackhawks elää maalivahtipelillä ja puolustamisella.
Varavahtikisassa kolmantena pyöränä ollut Adam Munro passitettiin farmijoukkue Norfolk Admiralsin maalille. Andersonin ja Leightonin välisen taistelun teki mielenkiintoiseksi waivers-pykälä. Blackhawks-johtoporras nimittäin päätti lähettää kisan häviäjän eli Leightonin Admiralsiin, jolloin kyseisen maalivahdin täytyy ensin läpäistä waiversit. Tässä tilanteessa mikä tahansa NHL-joukkue olisi vapaa nappaamaan Leightonin palkkalistoilleen.
Blackhawksin vaihtoehtoina oli yrittää uhkapeliä waiversin kautta, kaupata jompi kumpi maalivahdeista tai pitää kolmea kassaria NHL-kokoonpanossa. Viimeinen vaihtoehto oli kaukaisin ja pelaajakauppakin varsin epätodennäköinen ottaen huomioon millä hinnoilla esimerkiksi kesän siirtomarkkinoilla pelaajia liikuteltiin. Näin ollen kisan häviäjä Leighton matkaa joko Admiralsiin tai siirtyy waiversin kautta jonnekin muualle. Mikäli Leighton läpäisee waiversin ja päätyy Admiralsiin, kanadalaiskassari saa kauden aikana lähes varmuudella näyttöpaikan Blackhawks-maalilla.
Admiralsissa torjuntavastuun tällöin jakaisivat koko Leighton ja Munro. Aikaisemmin Admirals-maalille kaavailtu lupaava Corey Crawford matkaisi tällöin ECHL:n Greenville Grrrowliin. Kakkosmaalivahdin kisa luo näin ollen väistämättä mielenkiintoista liikettä maalivahtirintamalle.
Maalivahtipeliin Blackhawks-otteluiden ei pitäisi kaatua. Vaikka Habibulin ei kenties olekaan kaiken sen suitsutuksen arvoinen eikä elävä jumala, mies tietää miten otteluita voitetaan. Eri asia on sitten pystyykö muu joukkue tarjoamaan minkäänlaista apua maalivahdeille. NHL-maalivahdit kun esimerkiksi harvoin ampuvat 30 maalia kaudessa.
Puolustus parempaan päin
Blackhawks-puolustuksen vaihtuvuus oli suorastaan valtava työsulun ja kuluneen kesän aikana. Kauden 2003-04 vakiokokoonpanon puolustusmiehistöstä ainoastaan 25-vuotias Jim Vandermeer on yhä mukana. Lyhyillä visiiteillä käyneet Michal Barinka ja Anton Babtshuk aloittavat myös tulevan kauden farmijoukkueessa Norfolk Admiralsissa.
Kauden 2003-04 syyspuoliskolla joukkueen puolustuksen kiekolliseksi johtohahmoksi hankitulle Bryan Berardille ei tarjottu jatkosopimusta. Yhdysvaltalaispuolustajan ura jatkuu Columbus Blue Jacketsissa. Ironisesti kaudella 2003-04 Jon Klemmin kauppaamisen seurauksensa Dallas Starsista tullut Stephane Robidas jätettiin myös ilman sopimusta - mies liittyi tulevaksi kaudeksi Starsin takalinjoille. Nathan Dempsey kaupattiin jo viimeisimmän NHL-kauden aikana Los Angeles Kingsiin. Deron Quint puolestaan matkasi kesän aikana Eurooppaan.
Viimeisimpien kausien suurin Blackhawks-inhokki Aleksandr Karpovtsev lähetettiin jo kaudella 2003-04 Florida Panthersiin kauhistuttamaan paikallisia kiekkokannattajia. Odotetusti ilman jatkosopimusta jäänyt Steve Poapst allekirjoitti sopimuksen Pittsburgh Penguinsin kanssa. Vapaaksi agentiksi tullut Jason Strudwick siirtyi New York Rangersin vahvuuteen. Steve McCarthy kaupattiin elokuussa Vancouver Canucksiin ja Johnathan Aitken lähti kokeilemaan onneaan Montreal Canadiensiin.
Sankan lähtijöiden joukon tilalle tulleet Adrian Aucoin, Jassen Cullimore, Jaroslav Spacek, Todd Simpson sekä tulokkaat Brent Seabrook, Cam Barker ja Duncan Keith ovat ainakin paperilla kovempi nippu kuin kauden 2003-04 aikaiset ailahtelevat ja paikoin hyvin aneemiset takalinjat. Joukkueessa on nyt selkeä ykköspuolustaja ja johtohahmo. Tulokkaat ovat luonnollisesti aina arvoituksellisia, mutta päivän pitää olla todella paha, mikäli Seabrookin, Barkerin tai Keithin esitykset ovat Poapstin, Quintin, Karpovtsevin tai Aitkenin kaltaisia.
Tulokaskolmikko taisteli varsin tasapäisesti puolustuksen viimeisisti paikoista. Lopulta kolmikon jokainen pelaaja jäi Blackhawks-kokoonpanoon. Ratkaisuun vaikutti omalta osaltaan Jaroslav Spacekin harjoitusotteluissa saamat vammat, jotka pitävät tsekin ainakin kauden avausotteluista sivussa.
Barkerin tapauksessa pelipaikka voi kuitenkin tarkoittaa vain kymmenen ottelun mittaista visiittiä. Tällöin Spacekin sairausloma olisi luonnollisesti lyhyt. Barker on joka tapauksessa lähetettävä takaisin junioriseuraansa kymmenen NHL-ottelun jälkeen tai nuorukaisen on pelattava koko kausi Blackhawks-kokoonpanossa. Ali-ikäisenä Barker ei voi pelata farmissa Admiralsissa.
Tulokaskolmikon jäseniä on erittäin vaikeaa laittaa paremmuusjärjestykseen. Barker on kolmikon lahjakkain, mutta samalla nuorin ja kokemattomin. Seabrookin esitykset saattavat olla kolmikon tasaisimmat. Keith on päävalmentaja Trent Yawneyn suosikki ja tätä pikakiitäjäpuolustajaa NHL:n sääntöuudistukset auttanevat paljon. Muutokset kun auttavat pienempiä ja vikkelämpiä puolustaja isojen ja kankeiden sijaan, koska peli on nopeampaa.
Blackhawks-puolustustuksen tilanne on melko avoinna kauteen valmistauduttaessa. Spacekin vamman laatu ja vakavuus on hämärän peitossa. Todd Simpsonin rooli ei ole täysin selvä, sillä mies opettaa tulokkaita kolmosparissa tai syö popcornia seitsemäntenä puolustajana pressikatsomossa.
Puolustus on silti tasokkaampi kuin kauden 2003-04 vastaava. Se on ilkeämpi ja aggressiivisempi. Sen pitäisi olla myös varmempi ja asenteeltaan rautaisempi. Valitettavasti se on myös hitaampi. Se on myös vakionelikon tai -viisikon, Aucoin, Cullimore, Spacek, Vandermeer, Simpson, jälkeen nuori ja kokematon.
Loukkaantumissuman sattuessa Blackhawks-puolustus saattaakin olla lähes täynnä tulokkaita. Harjoitusleiriltä ja -otteluista farmiin passitetut Anton Babtshuk, Michal Barinka ja James Wisniewki saavatkin varmuudella näyttöpaikan kauden aikana. Etenkin Babtshukilta odotettiin harjoitusotteluissa paljon, mutta nuori venäläinen oli erittäin ailahtelevainen ollen vaihdosta toiseen vuoronperään maaginen ja täysin luokaton.
Toisaalta nuorten on hyvä kehittyä osaavien veteraanien takana. Kokeneemmat ketut osaavat opastaa, johtaa ja näyttää esimerkillään miten NHL-kiekkoa pelataan. Pullat ovatkin hyvin uunissa siihen asti, kun nuoriso pysyy poissa liian vastuullisilta tonteilta.
Vastuullisille tonteille kuuluvat joukkueen selkein ykköspuolustaja Aucoin, hyökkäävään rooliin hankittu Spacek, oman pään jättiläiseksi ja pelotteeksi kaavailtu Cullimore sekä tietyin varauksin monipuoliseen peliin pystyvä Vandermeer. Simpson opettaa nuoria viimeisessä puolustajaparissa tai huilaa pressikatsomossa ja astuu vain tarvittaessa tositoimiin. Silti Blackhawks-puolutuksen koostumus on vielä melko avoinna.
Ykköspuolustajaparin ainoa varma pelaaja on uusi Blackhawks-kapteeni Adrian Aucoin. Kokenut kanadalainen pystyy varmaan työskentelyyn kentän kummassakin päässä. Minuuttimäärät peliä kohden saattavat lähennelle 30 minuuttia, mutta Aucoin on tottunut raatamaan - ja paljon. Hyviä avaussyöttäjä jakeleva kanadalainen on hyvä kiekonkäsittelijä ja kelvollinen pelinrakentaja. Lyöntilaukaus on vaarallinen ase viivassa.
Aucoinin pariksi kaavailtiin kesän aikana järkälemäistä Jassen Cullimorea. Cullimore olisi toki erittäin varma pari kenelle tahansa. Mies pelaa rauhallista ja yksinkertaista peliä, siivoaa maalinedustaa ja saattaa siinä sivussa jopa taklatakin joskus. Kanadalaisjätti on myös isoksi mieheksi varsin hyvä luistelija. Aucoinin parina kaksikko olisi kuitenkin aivan liian hidas NHL-joukkueen ykköspuolustajapariksi, sillä kumpikaan pelaajista ei ole mikään pikakiitäjä. Pari saattaisi olla myös liian passiivinen, koska kumpikaan pelaajista ei ole tunnettu räiskyvistä taklauksista.
Joukkueen ykkösparin toisena lenkkinä saattaakin näin ollen olla myös Jaroslav Spacek, kunhan mies vain ensiksi tervehtyy. Kausien 2000-01 ja 2001-02 aikana Blackhawksissa pelannut tsekki on melko liukas luistelija ja hyvä pelinrakenteja. Vaikka mies ei ole Cullimoren kaltainen varmuus omassa päässä, hän pystyy myös tarvittavan hyvään puolustuspelaamiseen. Aucoinin parina Spacek olisikin todennäköisesti hyökkäävämpi osapuoli.
Aucoinin parina voi myös kauden avausottelussa luistella nuori Cam Barker, joka sai harjoitusotteluissa vastuuta konkarin viereltä. Vaikka Barkerilla on kaikki taidot ja ainekset olla joskus Blackhawksin ykköspuolustaja, välitön paikka tulokaskaudella NHL-joukkueen ykkösparista saattaisi olla kokemattomalle keltanokella liian kova pala.
Kakkospariin on tyrkyllä Cullimore, Spacek, Jim Vandermeer sekä kenties joku tulokaskolmikon pelaajista. Kauden 2003-04 kevätpuoliskolla hyviä otteita esittänyt Vandermeer takkuili harjoitusotteluissa paikoitellen jopa karmivasti. Kanadalaispuolustaja pystyisi hyvän peliin kentän kummassakin päässä, mutta harjoitusotteluissa oman pään virheet olivat erittäin näkyviä. Miehen avut olivatkin lähinnä muutamissa hyökkäyspään välähdyksissä ja kovissa otteissa.
Näin ollen Vandermeer saattaa löytää itsensä aivan hyvin kolmosparista. Viimeiseen pariin riittää tungosta, sillä fyysisen pelin erikoismies Todd Simpson luistelee kuudentena puolustajana ainakin silloin kun takalinjat kaipaavat kovia pommeja, vastustajan nenän niistämistä ja joukkuetovereiden suojelijaa. Hitaana, kankeana ja typeriä jäähyjä ottavana puolustajana Simpsonin tohtisi kuluttavan kautensa lähinnä seitsemäntenä puolustajana.
Suhteellisen varmaan puolustuspeliin, aggressiivisiin otteisiin ja kelvolliseen hyökkäyspeliinkin pystyvä Brent Seabrook sekä tuulennopea, hyvin sijoittuva, mutta valitettavan pienikokoinen Duncan Keith miehittänevät Barkerin ohella puolustuksen muut paikat. Kauden kynnyksellä näyttääkin siis siltä, että vain Adrian Aucoinin paikka joukkueen ykköspuolustajana ja johtohahmona on varma.
Blackhawks-puolustus on parantunut viimeisimpään NHL-kauteen verrattuna. Joukkueen neljä parasta puolustajaa muodostavat kelvollisen ryhmän. Tulokkaat voivat yllättää positiivisesti tai vaihtoehtoisesti epäonnistua täydellisesti. Blackhawks-kokoonpanosta saatava peliaika on kuitenkin arvokasta kokemusta, mikäli se ei rajoitu aivan jämäminuutteihin. Esimerkiksi Seabrookille ja Barkerille saattaisikin olla hyödyllisempää kellottaa juniori- ja farmijoukkueissa korkeita peliminuuttimääriä kuin syödä mailantuppia Blackhawks-kokoonpanossa.
Toivottavasti valmennusjohto ei kuitenkaan sorru Brian Sutterin aikaisiin metodeihin vaan antaa myös nuorille mahdollisuuksia. Blackhawks-puolustus onkin siis parantunut, mutta sen etsikkoaika on vasta tulevaisuudessa, kun nuoret lupaukset ottavat vastuun aivan ykkösparia myöden.
Ahkera, kova, hidas ja riittämätön hyökkäys
Kauden 2003-04 aikainen suursiivous ja nuorennusleikkaus saksivat Blackhawks-hyökkääjistöä isoin viilloin. Kokeneet veteraanit kuten Aleksei Zhamnov ja Steve Sullivan sekä roolipelaajista Ville Nieminen saivat väistyä nuoruuden tieltä. Kauden päättyessä Blackhawksin hyökkäystä tahdittivatkin nuoret kyvyt Tuomo Ruutu, Tyler Arnason, Kyle Calder ja Mark Bell.
Blackhawksin nuorisoarmeija pelasi kyseisen loppukauden varsin paineettomassa tilanteessa, sillä joukkue oli menettänyt mahdollisuutensa pudotuspeleihin jo kauan aikaa sitten. Nuorten hyvät esitykset olivat silti muutoin synkän kauden harvoja positiivisia seikkoja. Esitykset antoivat myös hyvää uskoa tulevaisuutta ajatellen. Koko joukkueen hyökkäysarsenaalin välittömiksi vastuunkantajiksi nuorisokaartia toivoi kuitenkin vain harva.
Jo kauden 2003-04 aikana kaupattujen Zhamnovin, Sullivanin ja Niemisen lisäksi Blackhawks-nutun jättivät työsulun ja kuluneen kesän aikana naulaan Colorado Avalancheen vapaana agenttina matkannut Brett McLean, varaajaseuraansa Boston Bruinsiin palannut Eric Nickulas, country-musiikkia kuuntelemaan halunnut Scott Nichol, Venäjälle lähteneet Igor Korolev, Igor Radulov ja Mikhail Jakubov, Anaheim Mighty Ducksiin kaupattu Travis Moen sekä Pittsburgh Penguinsiin siirtynyt Ryan Vandenbussche.
Tilalle tulleet Curtis Brown, Matthew Barnaby, Martin Lapointe, Jim Dowd, Mikael Holmqvist sekä omat tulokkaat Rene Bourque, Pavel Vorobjev, Matt Ellison ja Shawn Thornton ovat ahkeria ja asenteeltaan erinomaisia uusia kasvoja, mutta jo kauden 2003-04 aikaista nuorisorunkoa he auttavat hyökkäystehojen puolesta vain rajallisesti. Hankintojen joukossa kun ei ole tähtiluokan maalipyssyä.
Nykyisessä tilanteessa joukkueessa on useita 20-25 maaliin pystyviä pelaajia. Terveenä ollessaan Eric Daze kykenee paukuttamaan jopa 30 täysosumaa. Samaan voinee päästä myös Tuomo Ruutu, mikäli suomalainen ei kärsi toisen NHL-kauden kirouksesta ja mikäli hän ylipäätään pystyy pelaamaan tasapainoisen, ehjän ja terveen kauden. Calder, Bell, Arnason ja Lapointe voivat iskussa ollessaan saavuttaa 20 maalin rajan. Brown ja Barnaby saattavat päästä ehkä 15 maaliin. Rene Bourque on yllätyskortti. Tulokaslaitahyökkääjä voi heiluttaa verkkoa limpulla aivan hyvin 20 kertaa - tai aivan hyvin ainoastaan viisi kertaa.
Täysin varmaa maalitykkiä joukkueessa ei siis ole. Maalintekovastuu jakautuu usealle hyökkääjälle sekä hirmulämäristä tunnetulle ykköspuolustaja Adrian Aucoinille. Laaja ja maalintekoon kykenevä hyökkäysmateriaali on toki positiivinen asia, mutta menestyäkseen joukkue tarvitsisi ehdottomasti kylmähermoisen ja liukuhihnalta koko kauden ajan maaleja nakuttavan pelaajan. Nykyisessä tilanteessa vastuu saattaakin langeta pelaajille, jotka ovat joko liian nuoria sitä kantamaan tai taidollisesti liian kehnoja sitä ottamaan.
Terveinä ollessaan energisesti ja kovaa pelaava Tuomo Ruutu sekä hirmuisia lyöntilaukauksia ja isoksi mieheksi yllättävän hyvin luisteleva Eric Daze ovat joukkueen ainoat ykkösketjun hyökkäjän kriteetit täyttävät pelaajat, ja toinen heistä on vielä niin kovin nuori. Kyle Calder on arvokas tilantekijä, energinen väkkyrä ja sopiva mihin ketjuun tahansa, mutta ykkösketjun pelaajaksi mies ei ole ideaalein. Tyler Arnason ei todellakaan ole NHL-tason ykkösketjun keskushyökkääjä, vaikka yhdysvaltalainen pelasikin hienon keväpuoliskon kaudella 2003-04. Liekö miehellä kelvollisista taidoista huolimatta edes tahtoa ja asennetta olla sitä.
Mark Bell on korkeintaan kakkosketjun hyökkääjä. Taidoiltaan hyvätasoisessa hyökkäyksessä ehkä sopivin kolmosketjuun. Curtis Brown on selkeästi kolmosketjun keskushyökkääjä, ja erittäin hyvä sellainen. Martin Lapointe oli joskus hyvä kakkosketjun voimahyökkääjä. Matthew Barnaby voi kehnossa joukkueessa päästä kolmosketjuun, mutta ideaalein paikka kanadalaiselle olisi nelosketju.
Jim Dowd on todella hyvä nelosketjun keskushyökkääjä. Rene Bourque on vasta tulokas, mutta harjoitusotteluiden perusteella nuorukaisella on edellytyksen mainioksi kakkosketjun laitahyökkääjäsi. Pavel Vorobjev näytti harjoitusotteluissa vihdoin ja viimein todellisia kykyjään. Tulevaisuudessa venäläinen voi hyvinkin viilettää jopa kakkosketjussa, tulevalla kaudella nelosessa. Mikael Holmqvistin näyttöpaikat alkavat käydä vähiin. Ruotsalainen taisteleekin lähinnä nelosketjun viimeisistä paikoista. Matt Ellison on vielä nuori, mutta kanadalaisen rahkeet riittänevät NHL-tasolla korkeintaan vain kolmosketjuun. Shawn Thornton on ikuinen tappelija ja jämäminuuttien mies. Kovaotteisen kanadalaisen tulevaisuus on NHL:ssä erittäin epätodennököinen, sillä mies asetettiin waiversiin ja sitä kautta tie vie farmijoukkue Admiralsiin, mikäli mikään joukkue ei hän waiversista vain nappaa.
Blackhawks-hyökkäys koostuu lähinnä kakkos- ja kolmosketjun pelaajista sekä muutamasta nuoresta lupauksesta, jotka pelaajat pakosti väärissä ja liian vastuullisissa rooleissa. Joukkueella ei ole ykkösketjua. Sillä on kaksi varsin hyvää kakkosketjua, erittäin hyvä kolmosketju ja odotuksia herättävä nelosketju. Keskushyökkääjäosasto on liigan huonoin, mikäli ketjuja todellakin johtavat nimet Arnason, Bell, Brown ja Dowd.
Nykyistä hyökkäysmateriaalia tarkasteltaessa ei voikaan suuremmin kadehtia päävalmentaja Trent Yawneyn urakkaa. Eric Dazen, Tyler Arnasonin ja Tuomo Ruudun muodostaman ketjun piti olla joukkueen ykkösketju, mutta alakanttiin sujuneet harjoitusottelut pakottivat valmennusjohdon sekoittamaan pakan. Harjoitusotteluissa Ruutua onkin kokeiltu keskushyökkääjänä ja kakkosketjun keskushyökkääjäksi kaavailtua Mark Belliä laitahyökkääjänä. Ketjujen laiturit ovat myös vaihtuneet vinhaa tahtia.
Yawney voi muodostaa ykkösketjun Arnasonin tai Ruudun ympärille. Ruudun otteet keskushyökkääjän olivat kuitenkin harjoitusotteluissa melko vaisuja ja puolustuspäässä suorastaan heikkoja. Selkeää pelipaikkaa suomalaiselle ei olekaan vielä asetettu. Kakkosketjun keskushyökkäjäksi voidaan asettaa Arnason, Ruutu tai Curtis Brown. Ketjujen laidoille on asettaa Daze, Ruutu, Calder, Bell, Bourque, Lapointe tai vaikka Vorobjev. Yhtä kaikki, kunnon ykkösketjua kyseisistä pelaajista ei saa mitenkään.
Ruutu ei ole edes täysin terveessä kunnossa. Suurlupausta vaivaa edelleen vihoitteleva polvi sekä harjoitusotteluissa kipeytynyt selkä. Päävalmentaja Trent Yawney haluaakin nuorukaisen rauhoittuvan kaukalossa, ei hakevan taklauksia päättömästi koko ajan vaan pikemminkin tärkeissä ja järkevissä paikoissa. On kieltämättä huolestuttavaa, että Ruudun kroppa näyttää jo tässä vaiheeesa uraa pieniä vaaramerkkejä totaalisesta lahoamisesta. Terveenä suomalaishyökkääjä on joukkueen parhaimpia pelaajia: jo räväkkä ja kova pelityyli yhdistettynä kelvolliseen pistetehtailuun takaavat tämän.
Eric Dazelle työsulku teki varmasti mannaa. Miehen viimeisin selkäleikkaus tehtiin joulukuun 3. päivä vuonna 2003. Tällöin kanadanranskalainen oli sivussa useita kuukausia ja pelasi kaudella 2003-04 vaivaiset 19 ottelua. Välivuoden aikana Dazen selkä onkin saanut kaipaamaansa lepoa. Täysin kuntoon selkä ei kuitenkaan koskaan tule. Siksi Dazestakaan ei koskaan tule entisen veroista pelaajaa. Maailman suurimmaksi pehmoleluksi ristitty fyysistä peliä kaihtava jättiläinen on koko loppu-uransa lähinnä terveysriski ja kävelevä jännitysmomentti.
Jokapaikanhöylä ja varakapteenina jatkava Kyle Calder tekee ketjutovereilleen tilaa missä ketjussa tahansa. Kanadalaishyrrä kykenee pelaamaan kumpaakin laitaa hyökkäysketjussa, joten monipuolisuudellaan hän on arvokas apu joukkueelle. Fyysistä peliä, kulmavääntöjä ja maalinedusnahisteluita pelkäämätön, mutta varsin pienikokoinen Calder on joukkueen maalinedus- ja ohjausmaalien erikoismies. Sopiva mies kunnolliseen ykkösketjuun tai hyvään kakkosketjuun. Nykyisessä Blackhawksissa liian vastuullisessa roolissa, vaikka harjoitusotteluiden paras hyökkääjä olikin.
Viime kaudella AHL:n parhaaksi tulokkaaksi valittu Rene Bourque saattaa olla joukkueen suurin yllättäjä ja todellinen jokerikortti. Kanadanranskalainen laukoo erittäin kovaa ja tarkasti. Luistelee melko hyvin ja taklaakin silloin tällöin. Bourque on hyvä paketti maalintekotaitoa ja fyysistä peliä. Nuorukainen on kuitenkin vielä täysi keltanokka NHL-tasolla ja vasta 23-vuotias. Hänellä on kaikki mahdollisuudet vakiinnuttaa paikkansa Blackhawks-kakkosketjussa, mutta kausi on aina niin kovin pitkä ja tapahtumien täytteinen.
Surullisen kuuluisan ykkösketjun keskushyökkääjäksi kaavailtu Tyler Arnason oli viimeisimmällä NHL-kaudella Blackhawksin paras pistemies. Arnasonilla on hyvä pelisilmä, taitavat kädet ja kelvollinen maalivainu. Luistelussa ja aloituksissa on parannettavaa, mutta taidollisesti yhdysvaltalaisella on mahdollisuudet luoda ura mainiona kakkosketjun pelaajana. Ykkösketjuun hieman laiskanlupsakka Arnason ei ole valmis. Asenteen on nimittäin oltava täysin rautainen, mikäli 26-vuotias jenkkisentteri mielii nousta kakkosketjua ylemmäksi.
Kesän aikana kolmosketjuksi hahmoteltiin Matthew Barnabyn, Curtis Brownin ja Martin Lapointen tai Barnabyn, Bellin ja Lapointen muodostama trio. Kummassa tahansa muodostelmassa ketju olisi yksi liigan parhaimpia kolmosketjuja. Ketjun jäsenet taitaisivat puolustuspelaamisen, fyysisen osaamisen, ärsyttämisen sekä pistetehtailun. Mikäli jompi kumpi koostumuksista päätyy kauden avauksessa jäälle, ketjua vastaan on varmasti kivuliasta ja tuskaista pelata.
Ennakkosuunnitelmissa sekä kakkosketjuun keskushyökkääjäksi tai laituriksi että kolmosketjuun keskushyökkääjäksi asetettu Mark Bell pystyy raameillaan hyvään fyysiseen peliin. Hän pystyy myös oivaan puolustustyöskentelyyn ja varmoihin aloituksiin. Laukaus on melko kova ja tarkka. Hitaana ja kankeana luistelijana Bell jää kuitenkin liian usein vastustajien jalkoihin. Harjoitusotteluissa NHL:stä tuttu laitahyökkääjänrooli näytti sopivan Bellille paremmin kuin juniorivuosien keskushyökkääjäntontti.
Aivan kauden kynnyksellä tyttärensä menettäneen Curtis Brownin liittyminen Blackhawks-kokoonpanoon kauden avausotteluun ei ole vielä varmaa. Kokoonpanossa ollessaan Brown on joukkueen kenties paras puolustava hyökkääjä. Kokenut kanadalainen onkin omimmillaan alivoimalla sekä pelateessaan vastustajan ykkösnyrkkejä vastaan. Samalla mies pystyy ruokkimaan ketjutovereitaan kelvollisesti ja tekemään runsaat kymmenen maaliakin.
Myös Martin Lapointen pelaaminen kauden avauksessa on epävarmaa, sillä räväkästi ja kovaa pelaava joukkueen toinen varakapteeni on kärsinyt harjoitusotteluiden aikana nivusvammasta. Ahkerana ja kovana työntekijänä, aggressiivisena taklaajana ja kurinalaisena pelaajana tunnettu Lapointe on ideaalipelaaja kolmosketjuun. Heikossa Blackhawks-hyökkäyksessä mies voi pelata kuitenkin jopa ykkösketjussa asti. Ylipalkattu Lapointe on joko Blackhawks-fanien suuri suosikki tai karmaiseva inhokki - pisteetkin ratkaisevat.
Lapointen kanssa samassa asemassa on Matthew Barnaby. Parhaimmillaan Barnaby lukeutuu liigan eliittiin ärsyttäjissä. Mies pystyy pelaamaan fyysistä peliä ja tuomaan koko muulle joukkueella energiaa. Kohtalaisen hyvänä luistelijana ja syöttelijänä Barnaby kykenee myös saalistamaan mukavasti pisteitä. Mutta vain parhaimmillaan. Liian usein kokenut kanadalainen on vain typeriä jäähyjä ottava ja tappeluista perääntyvä asennevammainen surffailija. Pelityylillään Barnaby luisteleekin joko suoraan kanattajien sydämmiin tai särkee sen ikuisiksi ajoiksi.
Nelosketjun ainoa varma lenkki on puolustus- ja aloitusspesialisti keskushyökkääjä Jim Dowd. Laitahyökkääjiksi tarjolla ovat Pavel Vorobjev, Mikael Holmqvist ja Matt Ellison. Vorobjevin paikka pitäisi olla hyvin sujuneiden harjoitusotteluiden vuoksi varma. Thornton puolestaan pyritään passittamaan waiversin kautta farmijoukkue Norfolk Admiralsiin. Saman kohtalon koki ylimääräisenä hyökkääjänä harjoitusotteluringissä keikkunut Jason Morgan. Näin ollen muilla NHL-joukkueilla on mahdollisuus napata kumatkin pelaajat waiversin kautta palkkalistoilleen.
Viimeisen pelipaikan kohtalosta taistelevat siis Holmqvist ja Ellison. Blackhawks-GM Dave Tallon totesi, että nelosketjun paikka annetaan mieluummin taitavalle pelaajalle kuin tappelijalle, koska joukkue tarvitsee taitoa muun muassa rangaistuslaukauksiin ja koska joukkueessa on jo valmiiksi tarpeeksi kovuutta. Harjoitusotteluiden perusteella paikka olisi menossa hyvin esiintyneelle Ellisonilla, mutta entisenä ykköskierroksen varauksena Holmqvist voi viimeisen näyttöpaikan NHL:ssä.
Jo farmiin passitetut Matt Keith sekä Yawneyn suuret suosikit Ajay Baines ja Quintin Laing saavat kauden aikana myös mahdollisuuden NHL-jäillä. Loukkaantumisilta ei voi välttyä, joten nelosketjun paikkojen kohtalo voi muuttua vielä kauden aikanakin. Erityisesti hyvin kylecaldermaisesti pelaava Keith antaa varmasti kaikkensa kutsun saadessaan.
Aivan kuten puolustuksessakin, Blackhawks-hyökkääjistö on ongelmallisessa tilanteessa loukkaantumissuman sattuessa. Tuuraajat ovat NHL-tasolla kokemattomia ja taidollisesti hyvin rajoittuneita. Etenkin todella heikko keskushyökkääjäosasto on haavoittuva, vaikka useat pelaajat pystyvätkin pelaaman sekä keskellä että laidassa.
Ja vaikka joukkue on yhä kehitys- ja rakennusvaiheessa, se tarvitsisi hyökkäykseen kipeästi kunnon maalipyssyn, jottei nuorelle pelaajakaartille ja liian vastuullisiin rooleihin asetetuille kakkos-kolmosketjun tason pelaajille kasautuisi liikaa vastuuta ja paineita.
Nuoret tarvitsevat peliaikaa ja tilaisuuksia. Heidän on annettava tehdä virheitä ja oppittava niistä. Heitä ei saa kuitenkaan murtaa liiallisella paineella ja vastuulla. Vastuunkantajiksi kun on tultava hiljalleen. NHL-pelaajan kehitys on hienovaraista työtä. Liian vastuulliseen rooliin liian aikaisin istutetuista pelaajista on yksinkertaista liian monta valitettavaa esimerkkiä.
Keltanokka komennossa
Brian Sutterin aikakausi Blackhawks-päävalmentajana oli räiskyvä ja ristiriitojen täytteinen. Ketjurulettia herkeämättä pyörittänyt, veteraanipelaajia suosinut, nuorisoa karskilla otteella komentanut ja vaihtoaitiossa täysin ilman minkäänlaista visiota karjunut Sutter olisi voinut pärjätä toisenlaisessa ympäristössä. Vanhan koulukunnan edustajana mies oli taidokas tsemppari ja pystyi nostamaan etenkin kokeneiden pelaajien suoritustason hetkellisesti äärirajoille. Nuorennusleikkausta kaivanneen joukkueen kuten Blackhawksin käskyttäjäksi Sutter oli täysin väärä mies.
Heinäkuun 7. päivä uudeksi Blackhawks-päävalmentajaksi erittäin odotetusti palkattu entinen Blackhawks-puolustaja Trent Yawney on kuin vastakohta Sutterista. Aikaisemmin Blackhawks-farmijoukkue Norfolk Admiralsin käskyttäjänä menestyksekkäästi toiminut Yawney on ennen kaikkea pelaajien valmentaja. Tästä kertoo jo Yawneyn päätös antaa pelaajien valita joukkueen kapteeni. Mies kuuntelee pelaajia, ottaa heidän mielipiteensä huomioon ja on valmis auttamaan jokaista henkilökohtaisesti. Admirals-valmentajana työskennellessään Yawneyn toimiston ovi oli aina auki pelaajille. Kuka tahansa sai tulla puhumaan vaikka henkilökohtaisista asioista miehen kanssa.
Erinomaista työtä Admiralsissa tehnyt ja muun muassa The Hockey Newsin toimesta vuoden Minor League -valmentajaksi valittu Yawney tuntuukin lähes täydelliseltä vaihtoehdolta nuorentuneen Blackhawksin päävalmentajaksi. Miehen ohjauksessa esimerkiksi Mark Bell, Kyle Calder, Tyler Arnason ja Rene Bourque ovat saavuttaneet mainetekoja. Nykyinen Blackhawks-joukkue onkin Yawneylle erittäin tuttu.
Vaikka joukkue saattaa olla Yawneylle tuttu ja vaikka hän on nuorien pelaajien kehittäjänä ja opettajana mainio mies, hän on NHL-tasolla silti vielä täysi keltanokka. AHL ei ole sama asia kuin NHL ja uudistuneessa NHL:ssä Yawneyn suosima tiukka puolustustaktiikka ei välttämättä toimi täydellisesti. Jo pitkään puolustusvoittoista pelityyliä suosinut Yawney ei näin ollen kenties hyödynnäkään sääntöuudistuksia, joilla peliä on yritetty muuttaa hyökkäävämpään ja avoimempaan suuntaan. Toisaalta Blackhawksin nykyinen varsin hidas, ahkera, aggressiivinen, taistelutahtoinen ja kova pelaajamateriaali saattaa sopia paremmin juuri Yawneyn taktiikkaan.
Toisena apulaisvalmentajana jatkaa tuttuun tapaan Blackhawks-legenda Denis Savard. Toiseksi apulaisvalmentajaksi nimitettiin jo kaudella 2003-04 organisaation palkkalistoille NHL-tason kykyjenetsijänä liittynyt entinen Blackhawks-puolustaja ja Washington Capitalsin päävalmentaja Bruce Cassidy. Kaksikon vastuulle kasaantuu muun muassa erikoistilannepelaamisen valmennus.
Kauden 2003-04 kevätpuoliskolla Blackhawksin maalivahtivalmentajana toiminut Stephane Waite palkattiin heinäkuussa täysipäiväiseksi maalivahtivalmentajaksi. Maalivahtikonsulttina jatkava Vladislav Tretjak keskittyy poliittiseen uraansa kotimaassaan Venäjällä ja käynee Blackhawksin apuna vain harvoin. Tästä johtuen Waite palkkaaminen oli elintärkeä asia Blackhawksin maalivahdeille.
Loppukesän aikana Blackhawks liitti valmennusjohtoonsa myös Dan Jansenin. Luisteluvalmentajana työskentelevä entinen pikaluistelun Olympiavoittaja on arvokas lisä. Varsin hitaana joukkueena Blackhawks kaipaa ehdottomasti parannusta luisteluun. Jansen pystyneekin auttamaan erityisesti nuoria pelaajia kuten esimerkiksi Tyler Arnasonia, Tuomo Ruutua ja Mark Belliä.
Erikoistilanteisiin roolit kunnossa, mutta kyvyt kateissa
Jos kausi 2003-04 oli Blackhawksilla murheellinen, erikoistilannepelaaminen olisi sitä samaa. Kauden aikana aivan liigan kellarissa majaillut ylivoima kohentui kevätkaudella ja nousi lopulta 20. sijalle. Blackhawks-alivoima ei paljon paremmin pärjännyt, sillä joukkueen jäähyntappajat sijoittuivat liigan tilastoissa 19. sijalle.
Joukkueen yleisesityksen lisäksi parannettavaa on näin ollen myös erikoistilannepelaamisessa. Harjoitusottelut ovat osoittaneet kehitystä alivoimapelissä. Paljon jäähyjä ottaneelle joukkueelle kuten Blackhawksille hyvin toimiva alivoima onkin lähes elinehto. Sen sijaan ylivoima oli koko harjoituskauden erittäin ailahtelevaista ja paikoin todella tehotonta.
Ylivoimapeliä auttaa varmasti Brian Sutterin lähtö päävalmentajan pallilta. Hurjaa ketjulottoa harrastanut Sutter sekoitti ylivoimamiehityksiä kuin viimeistä päivää, jolloin sopivan kemian löytäminen oli lähes mahdotonta. Selkeiden ylivoimaviisikoiden nopea muodostuminen onkin kauden aikana tärkeässä asemassa, koska sääntouudistusten ja tuomareiden tarkan linjan vuoksi jäähyjä jaetaan puolin ja toisin paljon.
Puolustajahankinnat Adrian Aucoin ja Jaroslav Spacek ovat mainioita miehiä ylivoimanpyörittäjinä. Spacek jakaa ja Aucoin laukoo, tai toisinpäin. Tulokaspuolustaja kolmikosta etenkin Cam Barker ja Brent Seabrook ovat myös kelvollisia pelaajia ylivoimaan. Kummallakin on hyvä lyöntilaukaus ja varsinkin Barker pystyy pyörittämään peliä mallikkaasti. Ailahteleva, mutta monipuolinen Jim Vandermeer saanee myös omat hetkensä miesylivoimalla.
Tuomo Ruutu, Eric Daze, Kyle Calder, Mark Bell, Tyler Arnason, Martin Lapointe, Rene Bourque, Pavel Vorobjev sekä mahdollisesti myös Curtis Brown luovat ylivoiman hyökkäyskolmikot. Dazen ja Bourquen vaaralliset laukaukset, Ruudun monipuoliset kyvyt, Calderin maalineduspelaaminen, Vorobjevin maagiset kädet, Arnasonin hyvä pelisilmä sekä Bellin ja Lapointen koko muodostavat kelvolliset ainekset hyvään ylivoimaan. Myös tulokas Matt Ellison saanee ylivoimapeliaikaa, mikäli harjoitusottelut antavat yhtään osviittaa.
Tähän mennessä kuitenkin vain paperilla. Blackhawks-hyökkääjillä on mainiot roolit, mutta vain vähän todellista taitoa. Pelaajamateriaalin valitettava tasapaksuus näkyykin eniten juuri ylivoimassa.
Alivoimapelaamisessa nopean tulokaspuolustaja Duncan Keithin vikkelät jalat ja hyvä sijoittumiskyky ovat nuorukaisen valttikortit. Jassen Cullimore, Adrian Aucoin, Todd Simpson sekä mahdollisesti Jim Vandermeer ovat alivoiman luottomiehiä puolustuksen osalta. Etenkin Cullimore ja Aucoin huhkivat varmuudella lukuisia minuutteja miesvajaalla. Simpson siivoaa maalia aina kun mahtuu kokoonpanoon. Kaudella 2003-04 epävarmasti alivoimassa esiintynyt Vandermeer saanee uuden mahdollisuuden. Keithin ohella myös Barker ja Seabrook kellottanevat alivoimapeliminuutteja, aina kun kokoonpanoon pääsevät.
Curtis Brown ja Jim Dowd ovat Blackhawks-jäähyntappajien eliittikaksikko. Kummatkin kykenevät esimerkilliseen puolustuspeliin ja varmoihin aloituksiin. Myös Mark Bell on osoittanut olevansa erinomainen puolustustehtävissä. Kyle Calder ja Martin Lapointe sekä mahdollisesti Tuomo Ruutu ja Eric Daze saanevat oman osansa jäähyntappotalkoista. Todennäköisimmin alivoimamiehityksiä kehitellään useita, koska jäähymäärät ovat valtavia.
NHL:n sääntöuudistukset toivat otteluihin monien muutosten lisäksi rangaistuslaukauskilpailut. Niinpä myös Blackhawks-leirissä on pyritty kartoittamaan sopivimpia pelaajia mahdollisiin kilpailuihin. Mitä todennäköisimmin ottelussa hyvässä iskussa ollut ja maalinteossa onnistunut pelaaja saa vapaapääsyn rangaistuslaukauskisaan.
Oman alansa todelliseksi erikoismieheksi Blackhawks-pelaajien joukosta on kuitenkin noussut venäläislupaus Pavel Vorobjev, joka taituroi harjoitusotteluissa useammankin rankkarin verkon perille. Myös Tyler Arnason on luistellut useasti keskiympyrään kisan koittaessa. Eric Daze ja Rene Bourque lienevät hyvien laukauksiensa ansiosta luonnollisia vaihtoehtoja rangaistuslaukauskisaan. Tähän asti 23-vuotias Vorobjev on kuitenkin ollut Blackhawks-rankkarien ehdoton kuningas.
Pelkät uudet vaatteet eivät riitä
Blackhawks-GM Dave Tallon on tehnyt loistavaa työtä palauttaakseen uskottavuuden organisaation ylle. Nikolai Habibulinin ja Adrian Aucoinin sopimukset osoittivat, että Blackhawks on tosissaan ja että Blackhawks kiinnostaa myös kovemman luokan pelaajia - ainakin kun tarjolla on tarpeeksi dollareita. Ennen kaikeea Tallon on tehnyt mahtavaa PR-työtä organisaation eteen ja kyennyt luomaan näköisensä joukkueen.
Tallonin näköispatsaana joukkue on kuin kehno kopio 1990-luvun alun raatavista Blackhawks-työläisjoukkueista. Joukkueessa on runsaasti kovuutta, asennetta ja työmoraalia. Joukkue repii ja raastaa ilta toisensa jälkeen vastustajat riekaileiksi ja taklaa kaukalot muussiksi. Joukkuen maalivahti saattaa torjua useita voittoja aivan yksin tai jopa parantuneen puolustuksen avulla.
Joukkueessa ei kuitenkaan kukaan tee maaleja. Joukkue on viihdyttävä, mutta liian hidas ja kädetön. Blackhawks ei välttämättä hyödykään suuresti NHL:n säääntöuudistuksista, joilla pyritään luomaan lisää tilaa, poistamaan roikkumista, kahvausta ja koukkaamisia. Joukkue on nimittäin yksinkertaisesti liian hidas hyötyäkseen uudistuksista. Nykyisellä materiaalilla joukkue ei pysy vastustajien perässä, jolloin on pakko rikkoa ja jolloin Tallonin hankkimat kovat pelaajat saattavat turhautua helposti. Blackhawks viettää ottelunsa jäähypenkillä - eikä tältä penkiltä ole voitettu otteluita koskaan.
Hyökkäyksestä puuttuu tähtiluokan pelaaja, joka ratkaisisi omalla panoksellaan otteluita, tekisi tiukoissa paikoissa tärkeitä maaleja, pystyisi tasaisen varmaan maalintekoon ja joka auttaisi keventämään nuorten pelaajien vastuuta. Joukkueessa ei myöskään ole varsinaista ykkösketjun keskushyökkääjää. Liekö edes kakkosketjun. Joukkueessa on ainoastaan tukku kakkos-kolmosketjun hyökkääjiä, jotka voivat onnistuessaan tehdä 20-25 tai ääritapauksessa jopa 30 maalia tai epäonnistuessaan kyntää kaukaloita totaalisen tehottomasti.
Hyvän AHL-kauden pelannut ja hyviä otteita NHL-harjoitusotteluissa esittänyt Rene Bourque saakin olla uusi Nils Ekman, Mark Bellistä saa kehittyä uusi Patrick Marleau, Tyler Arnasonista uusi Mike Modano, Tuomo Ruudusta uusi Peter Forsberg, Adrian Aucoinista uusi Chris Pronger ja Nikolai Khabibulin saa todellakin olla elävä jumala, mikäli Blackhawks mielii pudotuspeleihin. Nykyisellä materiaalilla joukkue tuskin jää jälleen Läntisen konferenssin viimeiseksi ja koko liigan toiseksi viimeiseksi. Joukkue voi jopa päästä melko lähelle pudotuspeliviivaa. Pudotuspeleihin sen matka on kuitenkin vielä liian pitkä, vaikka NHL saattaakin olla yllätyksellisempi ja voimasuhteiltaan tasaisempi kuin koskaan ennen.
Pelaajahankinnoista ja -vahvistuksista huolimatta Blackhawks onkin edelleen ikään kuin ikuisessa rakennusvaiheessa. Tulevaisuus näyttää tällä kertaa vain huomattavasti valoisemmalta kuin aikaisemmin. Nuorennusleikkaus onnistuttiin pitkän odotuksen jälkeen suorittamaan suurinpiirtein loppuun. Tulevaksi kaudeksi kokoonpanoon hankittiin asenteeltaan rautaisia ja ahkeria työmyyriä opettamaan mitä voittaminen vaatii. Pelkällä voitontahdolla ja arvokkailla opeilla ei kuitenkaan menestytä.
Organisaation puolustus pursuaa nuoria lupauksia. Puolustuksen eikä koko joukkueen etsikkoaika ei kuitenkaan ole vielä, vaikka takalinjat kohentuivatkin selkeästi. Kun nimistä Barker, Seabrook, Babtshuk, Keith, Barinka ja Wisniewski edes puolet vastaavat odotuksin ja vakiinnuttavat paikkansa tulevaisuuden Blackhawks-puolustuksessa, voidaan pakistoa kutsua erinomaiseksi.
Hyökkäyskalusto on omien lupausten osalta heikko. Maalintekoon onkin haettava apua ulkopuolelta, jos Rene Bourque ei kehity Martin St. Lousin kaltaiseksi superlöydöksi tai jos Jack Skillen kehitys ei ole supernopeaa. Tämän hetken Blackhawks-pelaajista kun vain Tuomo Ruutu ja terve Eric Daze näyttävät täyttävän ykkösketjun hyökkääjän vaatimukset.
Maalissa Habibulin tekee sankaritekoja siihen asti kunnes Corey Crawford kapuaa NHL-tasolle. Blackhawksilta on siis turha odottaa suurta menestystä tulevalla tai sitä seuraavalla kaudella. Joukkue on kelvollisessa rakennusvaiheessa maalivahtien ja puolustuksen osalta. Mikäli hyökkäykseen saadaan apuvoimia ja mikäli veteraanien opit iskostuvat nykykokoonpanon nuoremmalla kaartille, Blackhawks voi olla varteenotettava joukkue ehkä jopa kolmen tai neljän kauden päästä.
Kohuhankintoja ja suurlupauksia
Tuomo Ruutu
Vaikka Ruutu ei olekaan terveytensä puolesta aivan täydellisessä kunnossa, suomalaiselta on lupa odottaa kauden 2003-04 jälkipuoliskon kaltaisia otteita. Energistä liikettä, räväkkää taklauspeliä ja siinä sivussa pistetehtailua. Kunniakas 30 maalin rajapyykki on jo tulevalla kaudella mahdollinen, mutta pikemminkin Ruudun olisi toivottavaa pelata täysin ehjä ja tasapainoinen kausi ja ottaa harppauksia yleiskehityksessään - ihmetekoja ei vaadita.
Nikolai Habibulin
Blackhawks-historian kalleimmalta pelaajalta odotetaan varmuudella paljon. Koska muu joukkue on mitä on ja koska etenkin hyökkäys on erittäin tasapaksua massaa, venäläisvahdin ei odoteta olevan elävä jumala eikä johdattavan koko joukkuetta yksin pudotuspeleihin. Suuriin notkahduksiin ja ailahteleviin otteisiin ei kuitenkaan ole varaa, muutoin Tallonin syytämät miljoonat uhkaavat valua täysin hukkaan.
Adrian Aucoin
Kauan kaivatun ykköspuolustajan ja koko takalinjojen johtohahmon on oltava maineensa veroinen. Kohuhankintojen kohdalla odotukset ovat aina valtavat, mutta Aucoinin epäonnistuessa epäonnistuu koko Blackhawks-puolustus. Vaikka Aucoinilla ei olekaan enää ympärillään Roman Hamrlikin, Janne Niinimaan ja Kenny Jönssonin kaltaisia apureita, miehen on kyettävä johtamaan niin kentällä kuin kentän ulkopuolellakin.
Paras kiekonkäsittelijä: Pavel Vorobjev
Paras laukoja: Eric Daze
Paras luistelija: Duncan Keith
Paras aloittaja: Curtis Brown
Paras taklaaja: Tuomo Ruutu
Paras ärsyttäjä: Matthew Barnaby
Paras pelinrakentaja: Tyler Arnason
Paras puolustava hyökkääjä: Curtis Brown
Paras hyökkäävä puolustaja: Adrian Aucoin
Enforcer/tappelija: Matthew Barnaby
MVP: Nikolai Habibulin
