Matka NHL:n valoihin on pitkä

NHL / Haastattelu
Moni suomalainen perhe panostaa paljon poikansa harrastukseen. Tavoitteena on nähdä joskus se oma Jari-Teemu kirkkaissa valoissa. Miten se sitten käytännössä tapahtuu? Lauri Korpikoski kertoi tarinansa.

Aloitetaan tarina takaumalla lähihistoriasta.

TPS:n D-juniorit ovat juuri hävinneet paikalliselle Kiekko 67:lle lukemin 0-15. Ottelu on keskeytetty toisessa erässä toisen joukkueen ylivoiman takia ja Palloseuran kolmannen kentän laitahyökkääjää vähän hämmentää juuri tapahtunut.

Poika palaa kotiinsa, ja aloittaa illalla omat treeninsä. Rullaluistimet jalkaan, perheen autotallin seinää pommittamaan ja puolenyön aikoihin nukkumaan.

Harjoittelu toistui lähes joka ilta, pelien lopputuloksista huolimatta.


Aina löytyy tie. Siinä Korpikosken opetus.

Ei alueleireille

Nyt, vuosia myöhemmin, tuo sama poika pelaa NHL:ssa Phoenix Coyotesin riveissä ja tienaa miljoonia.

Ei, hän ei käynyt juniorina maajoukkueissa, eikä pyörinyt edes alueleireillä nuorempana. Sen sijaan hirveä määrä työtä ja asennoituminen huippu-urheilun ytimeen – itsensä kehittämiseen – ovat olleet etusijalla.

– Ei ihan tullut siinä kolmoskentässä Kiekkoa vastaan sellaista fiilistä, että minä näistä joukkueista lähden pelaamaan NHL:ään, Lauri Korpikoski muistelee nyt.

Miehen puheissa ei ole mitään katkeruutta, kun muistellaan juniorimaajoukkueita. Ensimmäisen kerran hänet huomattiin alle 17-vuotiaiden maajoukkueessa.

– Ihan oikeutettua se oli, että en ollut missään alueleireillä tai maajoukkueissa. En ollut mikään hyvä silloin.

– Silloin siitä ei saanut mitään, mutta se oli silti todella hauskaa, hän muistelee yksinäisiä iltatreenejään.

Turku on jääkiekkokaupunkina täysin eri tasoa, kuin joku pienempi paikkakunta, jossa tulevat NHL-pelaajat ovat aina olleet kyliensä tähtiä ja pelanneet niin paljon kuin haluavat. TPS antoi Korpikoskelle sen, mitä tämä ansaitsi.

– B-junnuissa istuin viltissä, eikä minua otettu edes A-juniorien kesätreeneihin.

Ideana oli kuitenkin koko ajan kehittää miehen omia vahvuuksia. Jo varhain Korpikosken lähipiirissä huomattiin, että ”poikahan osaa luistella”, jonka jälkeen sitten luisteltiin kahta kauheammin.

Ratkaisevat kisat

Pienin askelein Korpikoski kehittyi ja alkoi saada kutsuja maajoukkueen leireille. Alle 18-vuotiaiden MM-kisat olivat jo iso askel. Kuudessa ottelussa 11 pistettä tehnyt turkulainen huomattiin myös Pohjois-Amerikassa.

Sitten alkoi tapahtua nopealla aikataululla. Nuori pelaaja pääsi TPS:n liigarinkiin ja varattiin NHL:n varaustilaisuudessa ensimmäisellä kierroksella New York Rangersin toimesta 19. pelaajana vuonna 2004.

Kaudella 2005–2006 hän oli Suomen alle kaksikymppisten ratkaisupelaajia MM-kisoissa tehden seitsemässä ottelussa kuusi pistettä.

Saman kauden keväällä tuli lopulta kaivattu yhteydenotto. Korpikoski oli päässyt pelaamaan TPS:n miehissä jo vakiokokoonpanossa ja taustalla oli toki myös ensimmäisen kierroksen varaus.

– New Yorkista tuli sopimustarjous, joten päätin lähteä kauden jälkeen Hartfordiin viimeiset runkosarjaottelut ja pudotuspelit.

Tilanne ei kuitenkaan ollut mikään mutkaton. Asiasta keskusteltiin perheen kanssa, olihan poika vasta täysi-ikäisyyden saavuttanut äidin pullaposki.

– Eivät he varmaan ole toivoneet, että muuttaisin Suomesta pois, mutta kyllä he onnellisia olivat.


Nuorisomuotia.

New Yorkin valot

Jokainen on luonut mielikuvansa NHL:sta myyttisenä paikkana, joka antaa kaiken onnen. Siellä juhlivat maailman parhaat pelaajat, massipäälliköt ja Don Cherry. Jollain on ehkä jopa se kultainen Eastonin maila?

– Sunnuntaina aamupäivällä katsottiin NHL Weeklya, sieltä se mielikuva tulee. Aina luotiin itsemme Wayne Gretzkyn viereen NHL 95:ssa, Korpikoski nauraa nyt.

– Ei silloin miettinyt, että ostan hienon auton kun pääsen sinne. Silloin tavoitteena oli se kultainen Easton.

Siellä hän kuitenkin nyt oli. Ei näkynyt kultaista Eastonia, ei Gretzkya eikä edes tv-kameroita tallentamaan nuorta turkulaista sunnuntain tv-lähetyksiin.

Sen sijaan edessä siinsi raaka arkinen työ.

Ensimmäiseksi New Yorkissa järjestettiin harjoitus, jossa hän luisteli organisaation toisen lupauksen Dane Byersin kanssa.

– Meillä oli vihreät paidat ja jännitti ihan helvetisti. Katsoimme, että olemme vitoskentässä, joten saadaan olla varmaan aika rauhassa. Kymmenen minuuttia ennen treenejä koutsi tuli sanomaan, että ”Lauri, heitä sininen paita.”

– Straka oli jättänyt treenit väliin, joten olin sitten ekoissa treeneissä Jaromir Jagrin ja Michael Nylanderin kentässä. Mietin, että eipä tarvitse ainakaan kiekkoon koskea. Hyvin se kuitenkin meni.

Harjoitusten jälkeen Korpikoski lähti Hartfordiin ottamaan AHL-elämänsä ensimmäisiä askeleita. New Yorkissa järjestetyt harjoitukset olivat jääneet mieleen organisaation hienona eleenä.

Pieni maistiainen siitä, mitä tulevaisuudella ehkä on tarjolla.

Kohti valoa

Suomessa organisaatiot huolehtivat siitä, että pelaajalla on käytössään vähintään asunto ja auto. AHL:ssa pelaajilla on kuitenkin vastuu näiden asioiden toimivuudesta.

– Minulle ei pahempaa sattunut, aika hyvin koulussa opitulla englannilla pärjäsi. Pelaajat asuvat yhdessä samoilla alueilla, joten käytiin katsomassa yhdessä asuntoja ja niin edelleen.

Ensimmäinen kokonainen AHL-kausi meni kulttuurimuutoksen ohessa mukiinmenevästi. 78 ottelussa syntyneet 38 pistettä olivat hyvää pohjaa 20-vuotta täyttäneeltä Korpikoskelta seuraavalle kaudelle.

Miehen peliä kehitettiin jatkuvasti siinä ohessa.
Esimerkiksi kaksinkamppailuun tarvittava voima on täysin erilaista NHL:n farmisarjassa. Samalla jo aiemmin alkanut työ luistelun edistämiseksi jatkui normaalin kaavan mukaisesti.

Kommelluksiakin sattui. Pohjois-Amerikassa kaupitellaan kaikennäköisiä asioita puhelimitse, joskus hieman epäilyttäviäkin asioita. Tämän sai kokea myös Korpikoski.

– Kerran jouduin soittamaan takaisin, kun olin tilannut jonkun auton lisävakuutuksen. Kaverit sanoivat, että älä, se on huijaus!

Kaudella 2007–2008 hän teki jo 70 pistettä runkosarjassa ja palkintona tästä hänet kutsuttiin keväällä ”ylös” – ensimmäiseen NHL-peliinsä.

Pittsburghin taikaa

NHL:n pudotuspeleissä on tapana, että AHL:sta nostetaan pelaajia rinkiin loukkaantumisten varalle. Yleensä nämä pelaajat harjoittelevat omia aikojaan. Harvoin he päätyvät pelaamaan tosipelejä.

– Kävimme siinä ulkona ja niin edelleen. Yksi aamu oli pieni illanvietto taas takana. Kävimme jäällä ja maattiin kopissa, kun kakkoskoutsi tuli sanomaan ”Lauri, treenaat sitten ykkösjoukkueen kanssa tänään”. Pari kuppia kahvia ja Gatoradea naamaan, jonka jälkeen lähdin sitten treeneihin.

Seuraavana päivänä New York Rangersilla oli kotipeli pudotuspelisarjassa Pittsburghia vastaan.

– Menin peliin normaalisti ja luulin pelaavani. Alkulämmön jälkeen koutsi sanoi kuitenkin, että ei tänään. Voitimme sen pelin ja lähdin joukkueen mukaan Pittsburghiin. Sitten ei käyty enää yössä.


NHL-elämää Phoenixin riveissä Sami Lepistön kanssa.
Paul Bissonnette

Neljäs päivä toukokuuta vuonna 2008 se sitten tapahtui Pittsburghissa.

Nuori poika, joka oli kuunnellut äitinsä huutoa autotallin ovien hajoittamisesta, hävinnyt surullisen kuuluisasti D-junioreiden ottelun 0-15 ja katsonut jokaisen NHL Weeklyn sunnuntaiaamuisin, pelasi ensimmäisen NHL-ottelunsa.

– En hirveästi muista pelistä, jotain yksittäisiä vaihtoja. Se jännitti niin paljon.

Kolmannen erän alussa hän onnistui tekemään harvinaisen tempun – maalin ensimmäisessä ottelussaan.

– Se on aika sumua. En oikein tajunnut mistään mitään silloin.

Lopulta Rangers kuitenkin hävisi jatkoajalla ja tippui jatkosta. Tuo peli oli kuitenkin muuttanut Korpikosken elämän lopullisesti.

– Jos miettii, että sitä peliä ja sitä maalia ei olisi tullut, niin kesällä en olisi ollut heidän palavereissaan niin vahvasti esillä.

– Campilla oli kolmantena kesänä yksi paikka vapaana, josta minä ja Petr Nedved käytiin kilpailua. Kaikki voivat sanoa, että campilla on aina kaikki auki ja kuka tahansa voi päästä. Ei se kuitenkaan niin mene. Siellä on yksi tai kaksi paikkaa vapaana, ja ne kisaajat kyllä tiedetään. Ei siellä jätetä mitään sattuman varaan.

Korpikoski otti kesän campilla omansa ja pääsi lopulta käsiksi NHL-arkeen. Siihen on mahtunut jo monia tapahtumia. Ensimmäisellä kokonaisella kaudella joukkueessa vaihtui valmentaja ja kesällä 2009 hänet ”treidattiin” Phoenix Coyotesiin.

– Sopimukseni loppui ja neuvottelimme uudesta. Sitten keskellä yötä tuli soittoa, että minut oli siirretty Phoenixiin. Ei siinä loppuyöstä enää tullut unta.

Nyt kesällä 2011 hän solmi uuden sopimuksen Phoenixin kanssa. Takana oli oma ennätyskausi, 40 pistettä viime kaudella. Hieman alle kahden miljoonan dollari sopimus takaa hyvän elintason ja ennen kaikkea lisävuosia NHL-unelmalle.

– Kun tein uuden diilin, niin en miettinyt, että nyt tein taas tietyn verran rahaa. Ajattelin, että nyt saan jatkaa kaksi vuotta NHL:ssa. Tulevaisuus on toki turvattu siinä sivussa.

Aina löytyy tie

Todennäköisesti Korpikoski tulee pelaamaan vielä vuosia NHL:ssa. Kova työ, ihailtava asenne huippu-urheilua kohtaan ja nöyrä lähestymistapa ympäröivään hulinaan takaavat hänelle optimaaliset työkalut jatkaa sitä työtä, joka aloitettiin jo nuorella iällä.


Korpikoski nähtiin lopulta myös A-maajoukkueen paidassa.
Tomi Hänninen - tomi.hanninen@jatkoaika.com

Paljon on puhuttu siitä, että vanhemmat antaisivat lähes mitä vain, jotta heidän poikansa pelaisi joskus NHL:n kirkkaissa valoissa.

Korpikosken mukaan kaikki lähtee kuitenkin pelaajasta itsestään.

– Miksi ei nähdä sitä vaivaa? Kaikki lähtee kuitenkin pelaajasta itsestään. Vaikka vanhemmat kuinka panostaisivat, niin eivät he itse siellä pelaa.

– Kyllä joku järki täytyy olla. Ei tämän takia kannata perhesuhteita rikkoa.

Tärkeintä on tuntea itsensä ja omat vahvuutensa. Nuorten poikien ei kannata miettiä NHL:ää sen myyttisempänä, kuin se on.

– Nuorempana se oli vain NHL. En mä miettinyt mitään rahaa tai sellaista.

Lopuksi Korpikoski antaa nuorille pojille syvällisemmän neuvon, kuin ehkä ajatteli.

– Jos jaksaa tehdä ja on hyvä, niin kyllä sitä aina löytää tiensä.

» Lähetä palautetta toimitukselle