Runkosarja käynnistyi hämeenlinnalaisittain odotusten mukaisesti - siis hieman alavireisesti. Kohuttu SMS-ketju pelasi kyllä mallikkaasti, muttei yksin kyennyt joukkuetta kannattelemaan. Maille vierahille kadonneiden Vladimir Vujtekin ja Hannes Hyvösen jättämät saappaat ammottivat tyhjyyttään, ja hyökkäystä vahvistamaan hankittu slovakki Jan Pardavy vaikutti enemmänkin alitehoisen Zdenek Nedvedin muotokuvalta.
Puolustus vaikutti Sebastian Sulun ja Kimmo Peltosen kadottua pelottavan ohuelta - Marko Tuulola kantoi hirvittävää vastuuta Sicakin pyrkiessä tätä auttamaan, muun puolustuskaluston hautautuessa harmaaseen, tehottomaan massaan. Maalivahtipelikään ei täysin vakuuttanut - jos nyt ei täysin epäonnistunutkaan.
Sarjan edetessä tapahtui kuitenkin jotain odottamatonta - pojista kasvoi miehiä, epävarmoista rivisotilaista kylmäpäisiin ratkaisuihin kykeneviä ammattilaisia. Harva osasi odottaa koko joukkueen profiilinnostoa tässä mittakaavassa. SMS-ketju pääsi rellestämään ehjänä, Kucharcik löysi telepaattisen yhteyden alkukaudella rämpineen Pardavyn kanssa, ja ketjuun istutettu Janne Laakkonen nousi loistavasti kahden ulkomaalaisen rinnalle.
Puurula todisti kykenevänsä todellisiin "huikean jampan" otteisiin läpi kauden. Toiseksi maalivahdiksi itsensä pelannut Hannu Toivonen ei toisaalta jäänyt pekkaa pahemmaksi, sillä hän oli viedä Puurulalta pelaavan maalivahdin paikan. Puolustuspäässä Marko Tuulola kantoi yhä kuninkaan viittaa, tehden käsittämättömän määrän töitä jokaisessa pelaamassaan ottelussa. Odotuksista huolimatta "isäntä" ei väsynyt, vaan jatkoi samalla järkähtämättömällä varmuudella runkosarjan loppuun saakka.
Joukkueen johto aisti ennen siirtorajan umpeutumista HPK:n mahdollisuudet, ja päätti yhteistyökumppaniensa avulla vahvistaa joukkuetta vielä kahdella oivalla miehellä. Ensin joukkueen epävarmimmaksi osa-alueeksi luonnehdittua puolustusta saapui vahvistamaan slovakki Martin Strbak, joka on osoittautunut erinomaiseksi puolustuksen kulmakiveksi. Tämän lisäksi HPK:n jo ennestään suorituskykyistä hyökkäystä vahvistettiin Tsekistä hankitulla nuorella laiturilla - Zlinistä saapunut Jaroslav Balastik istutettiin Kucharcikin ja Pardavyn rinnalle, Laakkosen siirtyessä vahvistamaan kolmosketjua.
HPK päätti lopulta runkosarjan jälleen liigan eniten maaleja tehneenä ryhmänä - Ritarit pelasivat liigan historian pisimmän tappiottomien otteluiden putken, sekä kaatoivat TPS:n nimissä olleen liigan runkosarjan piste-ennätyksen. Kucharcik voitti sekä piste- että maalipörssin. Miettinen taasen pokkasin parhaan pelaajan palkinnon. Mikä siivitti Ritarit moiseen rynnäkköön?
Syytä voidaan etsiä Jukka Jalosen mestaroimasta valmennuksesta, joka sanalla sanoen on toiminut todella hyvin. Varsinkin ennätyksellisen tappiottomien otteluiden putkessa joukkueesta huokui suuri positiivinen henki - kun joku totutuista ratkaisijoista ontui, nousi joku muu hänen tilalleen.
Pelejä ratkaisivat tuttujen nimien lisäksi tuntemattomat suuruudet kuten Max Kenig, Juha-Matti Yli-Junnila, sekä Tuukka Mäkelä. Nuoretkaan pelaajat eivät pelänneet onnistua, vaan astuivat rohkeasti tyhjinä ammottaviin ratkaisijan saappaisiin. Valmennuksen henkisellä puolella on varmasti ollut suuri vaikutus joukkueen ilmapiirin ylläpitämiseen.
Pudotuspelien jännittävä maailma
Vanha kiekkomiesten viisaus kertoo, että pudotuspelien alkaessa ei menneisyydellä ole enää mitään väliä - pleijarit ovat oma maailmansa. Tämä on totta. HPK:n joukkueen rakenne on kokonaisuudessaan kaukana nykyajan ihannejoukkueesta. Pelaajista osa on pienikokoisia, joten hirvittävää fysiikkaa kysyvät kulmaväännöt jäävät heikkoudeksi.
Asetelma ei ole paras mahdollinen vääntökiekkoa edustavan pudotuspelimaailman kannalta. Paljon on myös kohuttu HPK:n hyökkäävästä tyylistä pelata kiekkoa - omasta päästä hyökkäyksiin lähdetään riskillä, kiekkoa pyritään pitämään ja peliä hallitsemaan. Tämä on kaukana pudotuspelien sumppupuolustukseen perustuvasta jääkiekosta, jossa kyttäystaktiikka on valttia, maalit tehdään vastaiskuista ja vastustajan virheistä.
Tämä on yksi kompastuskivistä HPK:n tiellä kohti Kanada-maljaa. Suuri sellainen. Voidaan tietysti pohtia, että jos HPK:n edustamalla, kiekolliseen luovuuteen perustuvalla pelityylillä ei ole mahdollisuuksia voittaa mestaruutta, onko vika pelityylissä vai itse pelissä.
Ensimmäisellä kierroksella hämeenlinnalaiset saavat vastaansa TPS:n. Alkukaudesta pahasti alisuorittaneet turkulaiset ovat nostaneet tasoaan pitkin loppukautta, päästen rimaa hipoen mukaan pudotuspeleihin. Turkulaisia ei parane kuitenkaan aliarvioida, sillä runkosarjan sijoituksestaan huolimatta kirjaimissa T, P ja S on kultainen sointi - joukkueessa on todellakin se kohuttu, vahva voittamisen kulttuuri ja perinne.
Toisaalta tilanne voidaan ajatella myös nurinniskoin: Tilanne pudotuspeleihin on nollattu. Täysin. Siinä eivät paljon perinteet paina, eivätkä viirit hallin katossa auta. HPK:n riveistä löytyy maajoukkuepelaajia ja maailmanmestareita vähintään samassa suhteessa kuin muistakin isoista joukkueista.
On kuitenkin epätodennäköistä, että runkosarjan jälkeen tilanteen nollaus olisi tappanut HPK:n peli-ilon. Tänä vuonna on HPK:n mahdollisuus iskeä - joukkueesta löytyy nuoruuden räväkkyyttä, kokemusta sekä potentiaalia vieläkin hurjempaan menoon. Nyt, jos koskaan, on hyvä mahdollisuus mitata mihin Hämeenlinnan rahkeet riittävät isojen poikien mukana - isojen poikien leikkikentillä.
