Mitä enemmän olemme opiskelleet, sitä vankempi tietopohja meillä on myös omasta oppimisestamme. Tietoisuutta omista tai vaihtoehtoisesti muiden ihmisten tiedollisista toiminnoista, ajattelusta tai oppimisesta kutsutaan metakognitioksi. Metakognitiivisesti taitava yksilö kykenee tiedostamaan tavan tai menetelmän, jonka avulla hän oppii asioita.
Universaalisti voidaan todeta, että valmentaja pyrkii opettamaan voittamista. Voittaakseen joukkueen jäsenien tulee opetella teknisiä taitoja, pelikäsitystä sekä pelitaitoja erilaisissa pelitilannerooleissa. Se, miten nämä opit menevät perille, on hyvin pitkälti riippuvainen valmentajaan taidosta opettaa. Valmentajan toimintaa joukkueen parissa taas ohjaa valmentajan käsitys yksilöiden oppimisesta sekä hänen käyttämänsä opetusstrategiat.
– Jääkiekkovalmennuksessa ei edelleenkään täysin osata tunnistaa, miksi opetetaan niin kuin opetetaan, eli mikä teoria on kyseessä. Sen sijaan toimitaan hyväksi koetuilla menetelmillä ja matkimalla. Myös huipputason valmennuksessa painopiste on kuitenkin siirtynyt johtamisesta enemmän opettamiseen, nykyisin KooKoon puikoissa oleva Juha Juujärvi näkee.
– Ensin pitää opettaa mitä halutaan, jotta voidaan vaatia. Tärkeintä on mielestäni ymmärtää asettaa opetuksen tavoite oikein niin yksilölle kuin joukkueelle ja saada oppijat motivoitumaan sen saavuttamiseen vaadittavien keinojen laadukkaasta toteuttamisesta.
Joukkueurheilussa valmentajan työn haasteelliseksi tekee se, että hän kohta päivittäin ryhmän erilaisia oppijoita. Vaikka jääkiekkojoukkueen voidaan nähdä edustavan usein asenteeltaan ja habitukseltaan varsin homogeenista otosta, oppivat he asioita eri tavalla.
Valmennuksen keskiössä oppimiskäsitys
Lasten ja aikuisten oppiminen noudattelee jokseenkin samanlaista polkua. Toisaalta ihmisen ominaisuuksiin kuuluu tiettyjen taitojen ja kognitiivisten kykyjen oppiminen tietyssä vaiheessa elämänkaarta. Näitä oppimiselle hedelmällisiä ajanjaksoja kutsutaan herkkyyskausiksi. Tämän vuoksi tiettyjen taitojen opettaminen eri ikävaiheissa on perusteltua.
Oppimiskäsityksellä tarkoitetaan oppimisprosessin luonteesta tehtyjä perusolettamuksia. Nämä olettamukset muodostavat mallin eli skeeman, joka säätelee ihmisen toimintaa. Oppimiskäsityksiin liittyvät myös ulkoiset tekijät, kuten opettajan (=valmentajan) ja oppilaan (=pelaajan) roolit sekä arviointi.
Juujärvi ja Alamikkelä tarkastelivat vuonna 2000 tarkastetussa kasvatustieteen pro gradu -tutkielmassaan oppimiskäsityksiä jääkiekkovalmennuksessa. Opinnäytetyön tutkimusosan muodosti SJL:n tukemien seurojen valmennuspäälliköiltä kerätty aineisto. Tutkielman tavoitteena oli selvittää valmennuspäälliköiden oppimis- ja opetuskäsityksen sisältöä sekä rakennetta.
Jääkiekkoliiton Meidän peli -ideologian mukaan pelaajan pitää ensisijaisesti miellyttää peliä, ei niinkään valmentajaa, eli tehdä tilanteessa peliä edistävä ratkaisu.
Juujärvi ja Alamikkelä näkevät jääkiekkovalmennuksen pohjautuvat konstruktivistiseen oppimiskäsitykseen. Konstruktivistisessa oppimiskäsityksessä oppija nähdään aktiivisena subjektina oppimisprosessissa. Oppija ei ole pelkkä tiedon vastaanottaja, vaan hän pystyy vaikuttamaan opetukseen ja pyrkii prosessoimaan uutta tietoa jo ennestään olevan tiedon jatkoksi.
– Konstruktiivisessa oppimiskäsityksessähän tunnustetaan avuttomuus oppimisprosessien edessä, eli tunnustetaan opettajan avuttomuus opetuksen jälkeen – oppiminen tapahtuu oppijassa. Konstruktivismissa korostetaan sitä että opettajan tulisi keskittyä enemmän opetuksensa analysointiin eli siihen, miten opetus, valitut harjoitteet, sekä esim. joukkueen ja valmentajan välillä käyty keskustelu tai palaute vaikuttavaa oppimiseen, Laser HT:n valmennuspäällikön toimen ohella opetustyötä edelleen tekevä Antti Alamikkelä kertoo.
Pelkästään konstruktivistisen oppimiskäsityksen varaan kumpikaan ei valmennusta laske. Autoritääriselle johtamiselle on tilansa ja aikana. On valmentajan tehtävä osata valita toiminalleen oikea aika.
– Konstruktivismissa on paljon jääkiekossa hyödynnettävää teoriaa, vaikkapa ongelman ratkaisun opettamisessa ja arvioinnissa. Kilpaurheilussa pitää muistaa aina tilannesidonnaisuus kun arvioidaan osaamista, Alamikkelä muistuttaa.
Kokonaisuuden hallinnan vaatimus
Teoria on aina teoria. Käytännön ja teorian ihmiset taas asetetaan usein vastakkain. Huippuvalmentajalta vaaditan tasapainoilua näiden kahden ääripään välimaastossa. Alamikkelän mainitsema suunnitelmallisuus ei kuitenkaan tarkoita liiallista teorisoimista. Suunnitelmat ovat nekin toisarvoisia, mikäli pelaajien motivaatio on puutteellinen.
– Suunnitelmat ovat aina suunnitelmia. Vasta kun motivaatio on kunnossa, tullaan toistomääriin, ongelmanratkaisuun ja muihin elementteihin. Mitä lähemmäs pääsarjakiekkoilua mennään, tulos on paljon myös valmentajan pelikäsityksestä kiinni ja kyvystä siirtää tämä joukkueen peliin. Tämä ratkaisee paljon, kun harjoittelu-, taito-, fysiikka- ja pelaajien osaamistasoerot tasoittuvat iän karttuessa. Erot syntyvät tästä ja valmentajien kyvystä motivoida ja saada irti pelaajistaan tulos.
Oppimisen teoria on monimutkainen prosessi, jossa otetaan huomioon yksilölliset tekijät, muun muassa ikä ja fyysiset ominaisuudet. Taidon oppimisen teoria on yksinkertaisempi ja perustuu hyvin pitkälti toistoihin. Konstruktivismi pyrkii irti kaavamaisuudesta ja toistoista, mutta taitojen opetteleminen tekee oppimisesta paikoitellen väkisin kaavamaista.
– Taidon oppimista teorian valossa pitäisi tulkita huomioimalla yleiset oppimisen periaatteet, kuitenkin motorisissa taidoissa oikeiden suoritusten toistojen merkitys on suuri. Yleisesti puhutaan 10 000 tunnin harjoittelusta jonkin asian huippuosaajaksi. Jääkiekossa huippuosaaminen jossain taidossa ei kuitenkaan välttämättä jalostu peliosaamiseksi, Alamikkelä huomauttaa.
Opitun taidon siirtämistä pelitilanneosaamiseksi kutsutaan ns. oppimisen tranfer-vaiheeksi. Esimerkiksi matematiikan opiskelussa transfer-vaihe tarkoitta mekaanisten laskutaitojen soveltamista sanallisiin tehtäviin. Valmentajalla on etenkin junioreiden parissa tehtävänä pyrkiä perustelemaan jonkun taidon tarpeellisuus. Työsarka paisuu siinä vaiheessa melkoiseksi hänen pähkäillessään harjoitteita, jotka siirtävät opitun tiedon käytäntöön.
– Valmentajalla tulee olla ymmärrys mukana taidon oppimisessa ja opettamisessa. Tätä kautta tapahtuu siirto pelitilanteisiin myös kognitiivisesti (tietoisesti) sekä konstruktiivisesti (mitä taitoa voit/kannattaa käyttää tilanteen voittamiseksi) ja kokeilemalla asteittain vaikeutuvassa tai nopeutuvassa pelitilanteessa. Pelitilanteissa ja taktiikassa opettamisen tavoite on pelikäsityksen parantamisessa kognitiivisesti ja konstruktiivisesti, Juujärvi summaa.
Taidon siirtäminen käytäntöön voi tapahtua ongelmakeskeisen oppimisen (engl. problem beased learning) kautta. Ongelmakeskeinen oppiminen antaa oppijalle mahdollisuuksia vapauksia ja kannustaa oppijaa itseään tekemään ratkaisuja ja valintoja. Malli on yleinen yrittäjyyskasvatuksessa, joka kannustaa uusien ratkaisumallien ja innovaatioiden synnyttämiseen.
– Viisikon avausharjoitetta voidaan tehdä osana pelin kokonaisuutta ja antaa erilaisia lähtötilanteita. Jos pakki avaa aina pakki-laituri -syötön, on kyse pelkistetystä toistoharjoitteesta. Antamalla mahdollisuus avata laiturille tai sentterille hyökkääjän ajoituksen mukaan, tulee jo mukaan ajatus eli kognitiivinen puoli, eli milloin avata keskelle ja milloin laitaan, Juujärvi pelkistää.
– Kun samaan harjoitteeseen lisätään karvaaja, joka peittää toisen syöttösuunnan pois, ollaan jo ohjatussa ongelmanratkaisussa. Seuraavassa vaiheessa karvaaja saa myös antaa paineen tai karvaajia tulee kaksi. Näin paloitellen opetetaan sekä avauspelin rautalankamallina että pelinomaista pelaamista eli pelaajan pelikäsitystä.
Yksilön valmentamisen dilemma
Nyky-yhteiskunta korostaa yksilön vapauksia. Suomessa on kuitenkin pitkät perinteet yhteistyöhön perustuvalla tuloksenteolla. Joukkueurheilussa yksilön valinnoilla on kauaskantoisia seurauksia. Pelaajan ratkaisuihin jäällä vaikuttavat paitsi taitotekijät ja pelirohkeus, myös pelin kollektiivinen ymmärtäminen tai ymmärtämättömyys.
– Jääkiekkoliiton Meidän peli -ideologian mukaan pelaajan pitää ensisijaisesti miellyttää peliä, ei niinkään valmentajaa, eli tehdä tilanteessa peliä edistävä ratkaisu. Oppimisen kannalta on hyvä kannustaa pelaajaa itsenäiseen tilanteen tunnistamiseen ja ratkaisuntekoon. Yksilölliset vapaudet pelin tulkinnoissa ja valinnoissa asettavat suuria haasteita käytännön valmennustoimintaan. Pelaaja ei useinkaan näe kokonaisuutta ja ymmärrä pelin todennäköisyyksiä eli mikä lopulta miellyttää peliä, Juujärvi pohtii.
– Jos näyttävästi harhauttamalla voitetun tilanteen hyöty jää joukkueelle vähäiseksi ja seurauksena on muun viisikon pelin pysähtyminen, on onnistunutkin harhautus ollut valintana väärä, Juujärvi lisää viitaten liialliseen yksilövapauden ja yhteistyön jääkiekon väliseen problematiikkaan.
Juniorikiekossa pelin miellyttäminen vaatii yksilöltä poikkeuksellista kognitiivista kykyä. Lahjakkuuden merkitys edellä kuvatunlaisten tilanteiden omaksumisessa on usein pieni, mutta joissain tapauksissa ratkaiseva. Ongelmanratkaisuharjoitteiden ja kokemuksen kautta juniorille syntyy kuitenkin pikkuhiljaa käsitys syy-seuraus-suhteiden toteutumisesta.
Yksilön valmentamisen dilemmat eivät kuitenkaan lopu tähän. Koulumaailmassa on kokeiltu mallia, joissa oppilaita eriytetään se mukaan, millä tavalla he omaksuvat uusia asioita. Kyse ei ole oppilaiden jakamisesta tasoryhmiin, vaan taustalla on puhtaasti oppimisteoreettinen näkökulma.
Kuvitteellinen tilanne, jossa joukkueellinen lätkänpelaajia jaetaan harjoitustilanteessa osiksi oppimistyylien mukaan, söisi paitsi resursseja, myös vaatisi pohjatonta pelaajien tuntemusta.
– Koen, etten pysty toimimaan tällä tavoin harjoitustilanteessa, vaikka valmentamistani juniorijoukkueista (F2-A) onkin tullut yhteensä
nelisenkymmentä SM-liiga- KHL- tai NHL-pelaajaa. En koe tällaista toimintamallia edes tarkoituksenmukaiseksi. Näkemykseni mukaan osaaminen oppimiskäsityksistä kulkee enemmänkin mukana suunnittelussa ja käytännön valmennuksessa, muun muassa juniori-ikäisiä Janne Pesosta ja Joni Pitkästä valmentanut Alamikkelä näkee.
Urheiluvalmennus tuntee teoreetikkoja, joiden ekspertiisi rajoittuu harjoitteiden suunnitteluun. Vaikka harjoitteet tuotettaisiin oppimisteoreettiset näkökulmat tiedostaen, ei sekään itsessään riitä. Motivoinnin ja henkilökohtaisen palautteen rinnalla itse peliä pitää pystyä tulkitsemaan ja palautetta pitää kyetä antamaan sen pohjalta.
– Peli on aina tärkeä tapahtuma myös oppimisen kannalta, mikä Suomessa usein unohdetaan. Kesän fysiikkaharjoituksia mietitään millimoolin tarkkuudella, mutta normaali arkipäivän ottelu oppimisen areenana hukkuu liian usein pelien massaan. Pelin oppimisessa pelinaikaisella kokemusperäisellä oppimisella on valtava merkitys, muistuttaa Juujärvi.
Koska tämä tekstin ei ole tarkoitus surkutella valmentajien työn vaativuutta, tulee muistaa pelaajan oma rooli oppijana. Valmentaja voi vaikuttaa pelaajan motivaatioon ja muihin taustatekijöihin, mutta palo pelaamiseen pitää tulla pelaajalta itseltään.
– Kokemukseni mukaan suomalainen A-B-ikäinen jääkiekkojuniori SM-sarjajoukkueissa on huippumotivoitunut oppimaan. Mielestäni valmentajat voivat auttaa pelaajia tästä syystä valtavasti näissä ikäluokissa, koska oppimisen perusperiaatteet ovat kunnossa ja toiminta huippujoukkueissa on todella ammattimaista, sanoo juniorivalmennuksessa koko valmentajauransa toiminut Alamikkelä.
Kaksikon käsitys suomalaisvalmentajien metakognitiosta oppimiskäsitysten suhteen ei ole muuttunut sitten pro gradun. Valmentajat hanskaavat erilaiset oppimiskäsitysten lainalaisuudet suurpiirteisesti ja kykenevät suunnittelemaan harjoituksia tämän tiedostaen.
Tulevaisuudessa pitäisi kuitenkin pystyä perustelemaan tapauskohtaisesti, kuinka valmentaa missäkin tilanteessa ja miksi. Konstruktivismin henki jyllää huippuvalmentajien keskuudessa, vaikka siitä ei ole tarkoituksenmukaista tehdä ohjenuoraa suomalaiseen jääkiekkoiluun.
Valmentamisen voidaan nähdä kulkevan modernin oppimisen kanssa samaan suuntaan. Se ei ole huono merkki johtavassa koulutusyhteiskunnassa.
