Edellisen mitalin Lukko on voittanut keväällä 1996. Pentti Matikaisen luotsaamaa raumalaisryhmää pidettiin jopa potentiaalisena mestarikandidaattina, mutta tuolloin koossa ollut huippunippu jätettiin pronssille. Lukon kapteenina toimi Toni Porkka, joka tänäkin vuonna kuuluu joukkueen kapteenistoon. Keltapaitojen riveissä pelasivat sellaiset huippunimet kuin Juha Riihijärvi, Boris Rousson, Robert Nordmark, Mikko Peltola, Jarkko Varvio, Mikko Luovi, Joni Lehto…
Lukon kohtalona oli kuitenkin jääminen pronssille, samoin kuin vuonna 1994. Pronssiottelusta häviävänä osapuolena poistui juuri tuleva vastustaja, HPK. Voittomaalin laukoi tuolloin Hämeenlinnassa parhaat vuotensa pelannut Jarkko Varvio.
Ainoan kerran liigafinaalissa Lukko on pelannut keväällä 1988, jolloin nuori Jarmo Myllys torjui välierässä runkosarjan näytöstyyliin vieneen Ilveksen kesälomille. Finaalissa Tappara ja nuori Tom Draper osoittautuivat liian koviksi, mutta ensi kertaa pudotuspeleihin selvinnyt Lukko sai kesällä ihailla hopeamitaleita. Vastaavaan saavutukseen ei tuon jälkeen ole pystyttykään.
1990-luvun alkupuolella Lukko oli pudotuspelien vakiotavaraa, vaikka menestystä ei aina tullutkaan. Sinikeltaiseen peliasuun pukeutui vuosittain kovan tilipussin nimimiehiä. ”On muuallakin paperikoneita, mutta vain Raumalla ne painavat seteleitä.” Mutta ison rahan ajat ovat ainakin toistaiseksi ohi.
Bosman-tapaus tyhjensi Lukon pajatson totaalisesti pronssikeväänä, ja uudet pelimerkit jouduttiin etsimään muualta. Pari heikkoa kautta Freddy Lindforsin, Jukka Jalosen ja Timo Tuomen komennossa ei Raumalla kiekkobuumia herätellyt. Kaikki kuitenkin muuttui, kun Vasili Tihonov korvasi Tuomen vaihtoaitiossa. Tihonov ei uusia miehiä juuri tarvinnut. Tuomen johdolla häntäpäässä taistellut ryhmä nousi nuoremman Tihonovin komennossa taistelemaan liigan kärkisijoista ja meni kahdesti peräkkäin pudotuspeleihin.
Omat pojat -projektin huipennus
Tihonovin aika päättyi, ja Lukko aloitti Omat pojat –projektin, jossa tarkoituksena oli omalla kasvatustyöllä kasvattaa menestyvä liigajoukkue. Projektipäälliköksi pestattiin HIFK:sta potkut saanut Ismo Lehkonen, ja pelaajisto koostui Lukon omista kasvateista ja muutamasta omaksi ostetusta Mestis-pelurista. Ensimmäisen kauden aikana oli tarkoitus pelata uskottavaa jääkiekkoa, toisella mennä pudotuspeleihin ja kolmannella ottaa mitali.
Kahden ensimmäisen kauden tavoitteet eivät aivan täyttyneet. Joukkue pelasi kyllä ensimmäisen syksyn hyvinkin uskottavaa kiekkoa materiaaliinsa nähden, mutta keväällä tappiot seurasivat toistaan. Toisella kaudella pleijaripaikasta tapeltiin viimeiseen asti, mutta pudotuspelit jäivät lopulta yhden vaivaisen pisteen päähän.
Ismo Lehkosen eroa vaadittiin kovaan ääneen, mutta Lukko lähti saman valmentajan komennossa myös kolmanteen kauteen. Tällä kertaa alkukauden tappiot ajoivat Lukko-johdon tekemään toriparlamentin pitkään vaatiman ratkaisun: mestarivalmentaja Jukka Rautakorpi korvasi Lehkosen ja kas: nähtiin toisinto parin vuoden takaa. Häntäpäässä rypenyt joukkue kohosi hurjaan nousukiitoon, ja taisteli keväällä lähes loppuun saakka runkosarjan kolmannesta sijasta ja kotiedusta. Aivan samoilla pelimerkeillä Rautakorpi tosin ei joutunut lähtemään tekemään työtä, vaan heti kättelyssä hän sai joukkueeseensa mukaan entisen superlahjakkuuden Daniel Tkaczukin, maalipyssyksi osoittautuneen Jeff Ulmerin ja peruspuolustaja Topi Lehtosen.
Yksi pääsky riitti tällä kertaa kesään. Lehkosen Lukko keskittyi iloiseen hyökkäyspeliin mutta ei tehnyt maaleja. Rautakorven Lukko keskittyi tarkkaan puolustuspeliin ja latoi kiitettävään tahtiin maaleja. Kulta-Jukan opit ovat tuottaneet tulosta. Niinpä Raumalla nähdään pudotuspelikiekkoa ensimmäistä kertaa sitten Tihonovin aikojen.
Ratkaisu löytyy tolppien välistä?
Joka kerta, kun Lukko on pelannut pudotuspelejä, peli on nojannut vahvaan maalivahtipeliin. Lukon hopeakausi 1987-88 oli samalla Jarmo Myllyksen läpimurto suomalaiseen kiekkoeliittiin. Myllys käytti Lukkoa ponnahduslautana uralleen myös keväällä 1994, jolloin hän torjui Lukolle pronssia. Kaksi vuotta myöhemmin Boris Rousson otti koppeja pronssin arvoisesti.
Nämä kaksi miestä olivat kovia pudotuspelimiehiä, kun taas Petr Briza, Tom Draper ja Bruce Racine eivät pystyneet tiukassa paikassa samaan mitä runkosarjassa. Nyt Lukon maalin suojelu on ennen kaikkea Petri Vehasen vastuulla. Vehanen on pudotuspeleissä kirjoittamaton kortti, mutta runkosarjassa hän on ainakin jo osoittanut kuuluvansa SM-liigan maalivahtieliittiin. Nyt kovan henkisen kantin miehenä pidetyllä Vehasella on mahdollisuutensa näyttää olevansa voittava vahti myös pudotuspeleissä.
Omat pojat –projektin kruunu, mitali, on täysin mahdollinen, vaikka projektin vetäjä on vaihtunut. Tai juuri siksi.
