Kun SM-liigan siirtomarkkinat alkavat kuumeta kevättä kohti, sisäpiiritietoina kuiskitaan hurjia huhuja pelaajien palkkapyynnöistä. Yhden kauden tähdenlennoille maksetaan helposti toistasataa tuhatta euroa vuosipalkkana. Se on liikaa.
No, ne miehet ovat sentään yleensä potentiaalisia ratkaisijoita. Vielä suhteettomampia summia saatetaan maksaa miehistä, joiden potentiaali liigatasolla ei ole kakkosketjua ylempänä ja maksimisuorituksella voi syntyä 30 pistettä kaudessa. Joku on vaan pakko hankkia. Kotimaassa varmoja suorittajia on vähän tarjolla, ja ulkomaalaisia ei uskalleta palkata.
Pitäisi uskaltaa enemmän. Pohjois-Amerikan yliopistosarjat sekä kolmosliiga ECHL eivät ole tasoltaan SM-liigan veroisia, eivätkä siellä menestyvät pelaajat ei välttämättä pärjää Suomessa, mutta viimeaikaiset esimerkit ovat rohkaisevia.
Ennen Jokereihin saapumistaan Tim Stapleton oli pelannut yliopistosarjaa sekä vain muutaman AHL-ottelun. Jokerit otti hänet ensin koeajalle. Sopimus syntyi, ja kas kummaa, hän paukutti heti runkosarjassa 48 pistettä. Stapleton on tällä kaudella SM-liigan viiden parhaan laitahyökkääjän joukossa.
TPS-puolustaja Lee Sweattin tausta on samankaltainen: taustalla yliopistopelejä ja kymmenkunta AHL-ottelua. 22-vuotias Sweatt on tällä hetkellä puolustajien pistepörssissä neljäntenä.
Stapleton ja Sweatt ovat todellisia helmiä ja poikkeuksia, mutta pienemmässäkin mittakaavassa voi onnistua. Yliopistotaustainen SaiPan Alex Nikiforuk ja ECHL:stä tulleet Pelicansin Evan Schwabe sekä JYPin puolustaja Lars Helminen ovat kukin tähän mennessä tehneet yli 0,5 pistettä ottelua kohden. Myös Ruotsin kakkossarjan kautta Tapparaan saapunut Steve Saviano ja SaiPan Dan Iliakis täyttävät vahvistuksen kriteerit, vaikka hankintahetkellä heidän historiatilastonsa vaikuttivat vaatimattomilta.
ECHL:stä ja yliopistosarjoista raahatuilla hankinnoilla on vanhastaan huono kaiku, mutta tällä kaudella huteja ei ole tullut. Syy siihen on selvä. Useimpien taustat tutkittiin huolella, ja heidät hankittiin hyvissä ajoin ennen kauden alkua eikä kesken kauden paniikkihankintoina. Kaikki yllä mainitut pelaajat kiinnitettiin SM-liigaseuroihin viimeistään heinäkuussa, osa koeajalla ja osa suoralla sopimuksella.
Kaikkia näitä miehiä yhdistää pieni koko ja nöyrä, ahkera asenne. Kääpiömäisinä pelaajina heillä ei ole ollut mahdollisuutta lyödä läpi Pohjois-Amerikasta, mutta he ovat halunneet menestyä, joten he ovat tulleet Eurooppaan tekemään töitä. Töitä he ovatkin tehneet, ja tarkan tuomarilinjan vallitessa pienet taiturit ovat päässeet toteuttamaan itseään.
Niin, ja näiden miesten palkkataso? Joudun nojaamaan epävirallisiin sisäpiiritietoihin ja arvioihin, mutta ensimmäisellä liigakaudellaan useimmat heistä tienaavat bruttona noin 50−70 tuhatta euroa. Siis suunnilleen liigapelaajan keskipalkan verran tai vähän alle. Monesta paljon huonommastakin pelaajista maksetaan saman verran. Miehistä halvimpien palkkataso taas on jopa alle 30 000 euroa vuodessa.
Ensi vuonna nämä miehet eivät ole yhtä halpoja, mutta he ovat palkankorotuksensa ansainneet. Useimmista heistä odotettiin kolmosketjun miehiä, mutta saatiinkin vahvistus kakkosketjuun. Heillä on ensimmäisen ammattilaisvuoden jälkeen vielä huimasti varaa kehittyä.
Pienet pohjoisamerikkalaiset vipeltäjät tuovat tervettä kilpailua SM-liigan pelaajamarkkinoille. Sitä paitsi he ovat yleisön kannalta kiinnostavampia hankintoja kuin keskinkertaiset jyrät kotimaasta. Vai kuka uskaltaa väittää, että lappeenrantalaisyleisö tapittaa kiinnostuneemmin Joni Lappalaisen kuin Alex Nikiforukin otteita?
Kirjoittaja on Jatkoajan päätoimittaja, joka ei ainakaan toistaiseksi haikaile tryout-sopimusta ulkomailta.