Jo syksyllä 2006 Jokerit teki imagotasolla kardinaalimunauksen, kun Mika Strömberg joutui hakemaan pelipaikkaa Hämeenlinnasta. Vielä käsittämättömämpää oli, että hienon kevätkauden jälkeenkään kokenut puolustaja ei sopinut kasvattajaseuransa suunnitelmiin. Ei mahtunut, vaikka Jokereilla oli puolustajista pulaa. Mika Rontti sen sijaan mahtui.
Jokerit lähti kauteen kapeahkolla puolustuskalustolla. Parin
runkopuolustajan pitkäaikaiset loukkaantumiset ja hätävarapaikkaajiksi suunniteltujen A-juniorien samanaikainen pelikyvyttömyys pakottivat seuran pelaajakaupoille. Strömbergin pätkäsopimus KalPan kanssa olisi ollut katkolla, mutta Jokerit turvautui jälleen vieraampaan työvoimaan.
Ensin seura lainasi Atte Pentikäisen Tapparasta, sitten kiinnitti Robert Kantorin riveihinsä loppukaudeksi ja viimeisimpänä nappasi koeajalle HPK:ssa ylimääräiseksi jääneen Cole Jarrettin. Kyseiset hätähankinnat tulivat varmasti tarpeeseen, ja Kantor sekä Jarrett voivat parhaimmillaan vahvistaa joukkuetta merkittävästi, kaukalossa ehkä jopa Strömbergiä enemmän.
Siitä huolimatta tekee pahaa lukea Savon Sanomien haastattelua, jossa Strömberg pohtii tulevaisuuttaan. Jokeri-ikonin ei pitäisi Savossa edes kiinnostaa ketään siinä määrin, että maakuntalehdellä olisi syytä häntä haastatella. "Mika Strömberg on nauttinut KalPassa pelaamisesta, mutta paluu kasvattajaseura Jokereihin on myös vaihtoehto." Moiset kuvatekstit saavat aikaan vilunväristyksiä. Ei Strömbergin tapaisten pelaajien pitäisi joutua ajattelemaan mitään vaihtoehtoja.
Joidenkin asioiden soisi ammattilaisurheilussakin menevän sekä taloudellisten että pelillisten seikkojen edelle. Kannattajat tapaavat odottaa pelaajilta uskollisuuden, luottamuksen, jopa rakkauden tunnustamista seuraansa kohtaan. Olisiko liikaa vaadittu, että seurapomot kunnioittaisivat näitä tunteita niissä harvoissa tapauksissa, kun pelaajalla sellaisia vielä on?
Kirjoittaja on Jatkoajan entinen toimittaja, joka herkistyi ensi kertaa hermolomansa aikana kirjoittamaan jääkiekosta.
