Nyt se on nähty. Tiistaina pelattu Tappara-Pelicans -ottelu oli kotijoukkueen osalta tämän kauden pohjanoteeraus, ainakin toistaiseksi. Pelillisesti ottelussa ei ollut järjenhäivääkään. Se suorastaan veti vertoja pari kautta sitten pelatulle liigaottelun irvikuvalle, jossa silloin vielä Pelicansissa puolustanut Anssi Salmela iski ottelun ensimmäisen ja viimeisen maalin, kun vain muutamia sekunteja peliä oli jäljellä.
Tapparan päävalmentaja Mikko Saarisen jo useiden pelien jälkeen toistunut epätietoisuus kysymyksiin: Miksi joukkue pelasi kurittomasti? Miksi ei onnistuttu pelillisesti? Mikä meni tänään pieleen?, kertoo karua kieltään siitä tuskasta ja sekaannuksesta, joka joukkueessa tällä hetkellä vallitsee. Huolestuttavinta lienee kuitenkin se, että jos Saarinen ei tiedä mikä meni pieleen, niin kuka sitten tietää?
Ja kuin kirsikkana kakun päälle Jori Lehterä kommentoi Aamulehdessä, ettei hänkään tulisi tällaista paskaa katsomaan, viitaten juuri Pelicans-ottelun surkeuteen.
Osa katsojista on jo kääntänyt selkänsä joukkueelle. Uskon palauttaminen näihin katsojiin ja heidän takaisin saaminen Hakametsän katsomoihin vaatii Tapparan organisaatiolta valtaisan ponnistuksen. Siihen ei yksittäinen voitettu ottelu tai lippujen hintojen pudottaminen enää riitä. Maksavalle yleisölle ei vain voida pyllistää nykyisen joukkueen esittämällä tavalla.
Tappara kohtaa tällä viikolla vielä Ilveksen ja Lukon. Nämä ottelut ovat eräänlaisia kuoleman kohtaamisia nykyiselle kokoonpanolle, sillä tällaista pelillistä ja henkistä lamaa tuskin organisaatiossa katsotaan montaa viikkoa pidempään. Ainakin sen verran luulisi opitun sen toisen Saarisen – Mikan – johtamista kausista.
On turhan aikaista alkaa kuitenkaan puhumaan karsijan paikalle joutumisesta. Kautta on vielä jäljellä ja pisteitä jaossa. Metsään menoa ei kuitenkaan voida katsoa avuttomana sormi suussa loputtomiin. Ratkaisun on tapahduttava riittävän ajoissa, jotta kaudesta voitaisiin pelastaa edes se mitä pelastettavissa enää on. Aktiivisella tilanteeseen reagoinnilla on myös seurannaisvaikutuksia esimerkiksi ensi kauden sponsorisopimuksiin ja kausikorttimyyntiin. Kannattajille on annettava signaali, että asioille yritetään oikeasti tehdä jotain. Viime kaudella nähty HPK-ilmiö on seurajohdolle varmasti se vähiten mieluisin vaihtoehto.
Useissa kirjoituksissa on syyttävä sormi kohdistettu nimenomaan valmennuksen ja pelaajien alisuorittamiseen. Tämä on totta. Yhtä totuudenmukaista on kuitenkin todeta, että perimmäisen vastuun valmennuksen – ja Tapparan tapauksessa ainakin osan pelaajiston – palkkaamisesta kantavat organisaation johtohenkilöt.
Toisin sanoen, jos yksittäistä SM-liigaottelua pidetään taisteluna ja kautta kokonaisuudessaan sotana, niin ei olisi huutava vääryys käyttää sanontaa: sota on politiikan jatke. Politiikka on tässä tapauksessa sitä vallankäyttöä, mitä seurajohto on suorittanut valmentaja- ja pelaajahankinnoissaan.
Kuten valmennuksen ja pelaajien, myös seurajohdon on kannettava vastuunsa epäonnistumisista. Pomminvarmaa on se, ettei kukaan Tapparan organisaatiossa ole tällä hetkellä arvostelun ulkopuolella.
