Henri Mannisen ja Henri Sandvikin nahistelu siis poiki kahden ottelun pelikiellot molemmille. Sport ja LeKi saivat vielä erilliset sakkorangaistukset tappelun johdosta. Mestiksen kurinpitäjä käytti argumentteinaan lähinnä tappelun show-luonnetta ja Jääkiekkoliiton kielteistä suhtautumista väkivaltaan, mutta Sandvikin taannoisen taklauksen merkitys tuli rivien välistä selväksi.
Kostamisen tai noutamisen käyttäminen rangaistusta koventavana tekijänä on monella tapaa ongelmallista, puhuttiin sitten käytännön seikoista tai moraalista. Ensimmäisenä tulee mieleen kysymys siitä, miten kosto määritellään.
Minkälainen toiminta on pelikieltoon ja sakkoihin oikeuttavaa? Tappelu? Poikittaisella selkään? Henkilökohtaisuuksiin menevä suunsoitto? Sääntökirjan mukaan epäurheilijamaisuuksista voidaan laittaa pelaaja suihkuun. Eivätkö kriteerit sitten täyty, jos mainittuja temppuja harrastaa kostamistarkoituksessa? Kostaminenhan on epäurheilijamaisesta käytöksestä pahinta sorttia. Veteen piirretty viiva.
Esimerkkinä rajan vetämisen vaikeudesta mainittakoon eräs toinenkin kuluvan viikon aikana sattunut episodi. Maanantaisen Mestis-kamppailun tappelu nähtiin niin selkeänä, että pelikielto oli tosiasia. Seuraavan päivän liigakierroksella Lukon Anssi Rantanen taklasi hänet aiemmin sairaslomalle telonutta Kai Kantolaa kädet ylhäällä takaapäin pelin jo ratkettua, mutta selvisi kaksiminuuttisella.
Niittiä pidettiin katsomossa yleisesti kostona. Oliko otteluvalvoja jättänyt kotiläksynsä tekemättä eikä tiennyt Rantasen motiiveista vai näkikö hän teon niin pienenä, ettei ottanut sitä käsittelyyn? Rajapisteen päättäminen olisi liian vaikea ja monitahoinen tehtävä, oikeita tai vääriä vastauksia on mahdoton löytää. Hyvin perusteltua napinaa tulisi riittämään joka ikisestä päätöksestä.
Torikokoukset ja ylikiehumiset ovat toki aika ajoin täysin tarkoituksettomia. Pyrkimys loukkaantumisten vähenemiseen on myös ymmärrettävä, vaikka jääkiekko ei pahimmasta päästä tässä suhteessa olekaan. Kaukalossa kuohuvia tunteita ei kuitenkaan saada kuriin antamalla hellankoukuille kohtuuttoman pitkiä katsomokomennuksia.
Jos tahallista vahingoittamista todella aletaan syynäämään näin tarkasti, on suurena vaarana se, että pelaajat alkavat välttämään luunmurskaajapommeja ja maalinedustakahinoita pelikieltojen pelossa. Pelistä katoaisi viimeinenkin intensiteetti.
On tekopyhää, että puhutaan pelin tason parantamisesta ja kahvaamisen kitkemisestä, mutta samalla annetaan pitkiä pelikieltoja pelaajille, jotka aidosti taistelevat kentällä ja tuovat katsojia lehtereille. En usko, että kukaan haluaa jääkiekosta peliä, jossa pienimmästäkin osumasta heittäydytään jäälle kalastamaan rangaistusta ja ainoa keino pysäyttää vastustaja on laittaa maila kainaloon.
Ainakin tähän asti lätkämatsit ovat olleet tapahtumia, joissa ne intellektuelleimmatkin maisterismiehet vetävät metaforisen kaljalippiksen päähän, huutavat joukkueensa puolesta kuin hinaajat ja käyvät kuumana, kun tuomari viheltää jäähyn liian helposti. Ihmiset seuraavat tätä peliä sen vuoksi, että kentällä tapahtuu koko ajan.
Tarvitseeko otteluista oikeasti muokata joitakin ällöttäviä koko perheen tapahtumia, joissa kukaan ei kiroile katsomossa ja jäälläkin ollaan täysiä vätyksiä? Ei kiekon perusluonnetta tulisi muuttaa sen vuoksi, että kerran vuodessa paikan päälle vaivautuvat, tossun alla olevat perheenisät pääsisivät ottamaan vielä vaimon ja lapsetkin mukaan.
Pelaajatkaan eivät ainakaan vielä ole mitään säärikarvojaan ajelevia cristianoronaldoja, vaan äijiä, jotka eivät jätä ottelua kesken, ellei joku yli kahden sentin paksuinen luu satu murtumaan. Kaukalossa pitää olla kulmahampaat esillä ja aggressiivisella asenteella vaikkei showpainiin mielisikään, muuten jää jyrän alle. Tuon vaadittavan mielentilan huomioonottaen olisi täysin epäinhimillistä odottaa, että pelaajat käyttäytyisivät kuin olisivat shakkiturnauksessa.
Olisiko kaikista järkevin kurinpitolinja sittenkin se, että kaukalossa saa sattua ja tapahtua, kunhan kuumakallet pystyvät paiskaamaan kättä siviilivermeet päällä? Se kostaminenkin kun voi olla hetkellinen päähänpisto ottelun tuoksinassa.
NHL viiden minuutin tappelurangaistuksineen on ymmärtänyt lajin luonteen paremmin kuin meikäläiset. Yleisö haluaa nähdä reilua taistelua, ja sitä se myös saa. Jääkiekkoliiton jeesustelu väkivallattomuudesta on hieman ontuvaa kun kyse on lajista, jossa päälle laitetaan kilokaupalla suojuksia, etteivät taklaukset sattuisi niin paljoa. Fariseus-leiman saatte otsaanne myös kaikki te, joiden mielestä tappelut ovat amerikkalaista hapatusta eivätkä kuulu jääkiekkoon.
Ensinnäkin, jääkiekko tulee Kanadasta, joten NHL:n perinteet määrittävät jääkiekon suuntaa hieman suuremmalla painotuksella kuin me suomalaiset.
Toisekseen, nyrkkitalkoot eivät ole mitään amerikkalaista showkulttuuria. Täällä on tapeltu kauan ennen ensimmäistäkään mäkkäriä tai huonoa listapophittiä.
Kolmanneksi, SM-liigassa ja Mestiksessä tapellaan ja taklataan ukkoja tajuttomiksi kymmeniä kertoja kaudessa. Tahti on ollut jokseenkin sama koko kirjoittajan eliniän. Pelkästään sen pohjalta voi jo kiteyttää, että kyllä painit ja ylilyönnit vain yksinkertaisesti kuuluvat jääkiekkoon. Kolikolla vain on se toinenkin puoli.
Ainoa ryhmä, jonka en ole kertaakaan kuullut valittavan näistä tapetilla olevista asioista, on pelaajisto. Hiljaisuudessa on yllättävän paljon kuunneltavaa. Siitä huokuu asenne, jolla pelaajat illasta toiseen ottavat mustelmia, rouhivat askissa ja tekevät pelistä seurattavan arvoisen – ja kun kaukalossa on kymmenen veren maku suussa toisiaan vastaan vääntävää ammattilaista, kuuluvat ne kyseenalaisemmatkin keinot repertuaariin. Juhani Tammisen sanoin: if you can't stand the heat, get out of the fucking kitchen.
Toivottavasti kurinpitäjät ymmärtävät tämän jossakin vaiheessa ja ottavat näppinsä pois pelistä, meillä on jo salibandy. Ja sillä puolella on yleisö harvassa.