Espoon Bluesin kausi on odotuksiin nähden alkanut hyvin. Viime kauden hopeajoukkueelta ei liiemmin mitään odotettu, mutta niin vain monivuotisen apuvalmentajan pestinsä vastuuvalmentajaksi kirkastanut Lauri Marjamäki on saanut homman toimimaan vähintäänkin kohtuullisesti.
Kaukalon ulkopuolella on sen sijaan vellonut enemmän kuin omiksi tarpeiksi. Yleisökadosta koko alkukauden kärsinyt seura koki pahimman kolhun lauantaina, kun omistaja Jussi Salonoja kertoi Iltasanomissa laittaneensa joukkueensa myyntiin. Harry Harkimo arveli samaisen lehden haastattelussa, että uutisen taustalla on jotain hämärää. Ei ole syytä epäillä, etteikö kokenut liikemies tietäisi asiasta enemmän kuin voi kertoa.
Salonojalle Blues on ollut riippakivi, jonka takia hän on menettänyt enemmän rahaa kuin saanut. Myyntipuheessaan Salonoja totesi, ettei Blues ole liiketoimintana kannattavaa. Siinä hän on varmasti oikeassa, mutta kysymys kuuluukin; onko kaikki voitava tehty sen eteen, että siitä sellaista joskus tulisi? Toisin kuin helsinkiläisveljensä, Blues ei ole markkinoinut toimintaansa mitenkään. Markkinointi toki maksaa, mutta enemmän Blues on hävinnyt siinä, ettei se ole markkinoinut ollenkaan.
Suuri haaste, mutta ei ylitsepääsemätön
Bluesin markkinointi alueella, jossa pelaa myös kaksi muuta liigajoukkuetta on enemmän kuin haasteellinen tehtävä. Tätä väitettä avaamaan voi vaikka pohtia sitä, miten urheilusta kiinnostunut ihminen päätyy tietyn joukkueen kannattajaksi. Versioita on monia, mutta yleisesti ottaen kannattajaksi synnytään, ei kasveta. Isä tai äiti, miksei joskus veli tai sisko ovat ne, jotka vievät lapsensa tai sisarensa ensi kertaa lätkämatsiin.
Blues on perustettu vasta 1984. 1960–1970-luvulla (ja luonnollisesti sitä aiemminkin) syntyneet ovat siis tehneet valintansa pääkaupunkiseudun kahden liigajoukkueen välillä ja opastaneet jälkikasvunsa joko HIFK:n tai Jokereiden otteluihin. Kahden helsinkiläisjätin vuosien saatossa repimä kaula espoolaisveljeensä on todella pitkä.
Potentiaalisimman faniryhmän kanssa Blues on kuitenkin mokannut. 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa syntyneille Blues on ollut alusta lähtien olemassa. Osa heistä on omaksunut espoolaisten oman joukkueen omakseen, mutta heitä voisi olla vielä niin monta lisää. HIFK ja Jokerit ovat sillä välin vain voimistaneet markkinointiaan ja välimatka on kasvanut entisestään.
Helsinkiläisten mainokset ovat onnistuneet erinomaisesti tarkoituksessaan, siitä mainiona esimerkkinä se, että mainoksia on poltettu ja rikottu; jos joku asia herättää toisessa vihaa, herättää se toisessa mitä todennäköisemmin rakkautta.
Espoo on olemassa, mutta vain osalle espoolaisista. Pienellä lisäpanostuksella se olisi olemassa vielä useammalle ihmiselle. Espoo on ennen kaikkea olemassa Lauri Marjamäelle ja hänen joukkueelleen. Sunnuntaisen TPS-ottelun jälkeen Marjamäki piti lehdistötilaisuudessa puheen, jossa hän kertoi olevansa joukkueestaan ylpeä.
Valmentajat puhuvat paljon tyhjänpäiväistä, mutta tuona hetkenä Marjamäen sanoihin oli helppo uskoa. Tuon puheen arvo voi olla korvaamattoman arvokas voimavara kuolemaa tekevällä seuralle loppukauden ajan.
Kirjoittaja on helsinkiläinen vapaa toimittaja, joka luuli vielä ala-asteen kolmannella luokalla Espoon olevan vain kaupunginosa Helsingissä.