Daniel Fernholm, 27, on jälleen kerran huikea veto HIFK:n urheilutoimenjohtajalta Tom Nybondakselta. Kahdet MM-kisat läpikäynyt Fernholm olisi saanut käteensä ison rahatukun Ruotsia lukuunottamatta lähes mistä tahansa Euroopan huippuseurasta. Mutta HIFK ja Nybondas vetivät jälleen muita pidemmän korren, kuten erään keskustelua herättäneen Janne Pesosenkin tapauksessa.
HIFK:n pelaajalistaa katsellessa ei voi kuin ihailla. SM-liigan parhaimpien maalivahtien joukkoon lukeutuva Juuso Riksman, Fernholm ja rivi laatupuolustajia, sekä laaja ja huippupelaajilla varustettu hyökkäys, jossa kirkkaimpana tähtenä SM-liigan paras pelaaja Mikael Granlund. Paljon ylityssanoja ja kaikista sulka Nybondaksen hattuun.
Viime vuonna selkärangasta tulleet ratkaisut ovat vaihtuneet epävarmuuteen ja yksilönä yrittämiseen, mikä on näkynyt joukkueen keskialueen pelaamisessa.
HIFK:n vetovoima on tällä hetkellä valtava. Organisaation laadukkuutta voidaankin mitata juuri Pesosen ja Fernholmin kaltaisilla kaappauksilla. Tällä hetkellä HIFK kohentaa SM-liigan imagoa omalla toiminnallaan.
Mutta miksi HIFK:ta on turha julistaa varmaksi mestariksi huikeiden hankintojenkin jälkeen?
Syy löytyy penkin takaa. Uuden valmennusryhmän sisääntuloprosessi on ollut ennen kaikkea haastava.
Pelicanssin päävalmentaja Kai Suikkanen totesi Oulussa Kärppiä vastaan käydyn ottelun jälkeen Matikaisen tilanteesta hyvin fiksusti.
– On helpompaa tulla SM-liigassa viimeiseksi jääneen joukkueen peräsimeen ja alkaa ajaa omia juttuja kuin siirtyä mestaruuden voittaneen joukkueen peräsimeen. Helposti siellä aletaan miettiä, että onko tässä nyt mitään järkeä.
Aivan. HIFK:n mestaruuteen johtanut kevät oli loistokasta liukua Jokerit-sarjan jälkeen, mistä petolauma sai suuren itseluottamusbuustin. Pelaaminen oli kurinalaista, organisoitua ja tehokasta. Kaikki sujui kuin tanssi ja kokenut joukkue Ville Peltosen ja Kimmo Kuhdan johdolla jyräsi välierissä sekä finaaleissa voitosta voittoon. Nyt samojen herrojen on totuttava uusiin ajatuksiin ja uusiin linjauksiin.
Mestaruuteen luotsanneen Kari Jalosen ja uuden luotsin Petri Matikaisen välillä on suuri ero. Jalonen on ennen kaikkea pelikirjavalmentaja, joka toki luotsaa seuraansa kurinalaisesti, mutta ennen kaikkea organisoidun pelitavan kautta. Matikainen on enemmän työhaalari-valmentaja, joka psyykkaa joukkuettaan tehokkaasti parhaaseen mahdolliseen suoritukseen.
Matikaisen Blues pelasi taitojensa ylärajoilla, mutta pelillisesti yllätysjoukkueen otteista vastasi Espoossa ykkösvastuun saanut Lauri Marjamäki. Marjamäen kädenjälki näkyi alkukeväästä lähtien kiekkokontrollin kautta pelanneen espoolaisryhmän otteissa.
HIFK:n suurimpina ongelmina ailahtelevien suoritusten lisäksi on ollut joukkueen pelitapa. Viime vuonna selkärangasta tulleet ratkaisut ovat vaihtuneet epävarmuuteen ja yksilönä yrittämiseen, mikä on näkynyt joukkueen keskialueen pelaamisessa. Juuri sen alueen, minkä oikeaoppinen toteuttaminen on 2010-luvun jääkiekon tärkeimpiä osa-alueita.
HIFK:n pelikirja ei ole ollut uomissaan. Taktisen puolen ja sen toteuttamisen on oltava keväällä paljon nykyistä paremmassa kunnossa tai vaara floppaamiseen on käsillä.
Työmoraalin puolella joukkue pystyy takuuvarmasti parhaaseen mahdolliseen suoritukseen. Ryhmässä on erittäin paljon voittamisen kulttuuria, sillä lähes jokaisella pelaajalla on jokin pääsarjatason mestaruus voitettuna. Se näkyy siinä, että kaikki tietävät tasan tarkalleen sen, mitä mestaruuden voittaminen vaatii.
Kova materiaali, johtajahahmoja, tiivis puolustuspeli, voittava maalivahti, voittamisen kulttuuri ja kova vaatimustaso ovat hyviä tekijöitä punanuttujen kannalta. Se suurin juttu, pelaaminen ja oman jutun toteutus on vielä saatava kuntoon. Sen jälkeen valtatie kohti mestaruutta on tasainen ja sileä, muutamalla mutkalla varustettuna.
