Torstai-ilta ja runkosarjan merkityksettömän tuntuinen päätösottelu HIFK–HPK. Peli on odotetun kaltaista – roiskimista sinne tänne ja pahimpien iskujen välttämistä. Halutonta ja tunteetonta, niin kuin eräs Kerho-kannattaja ilmaisee erätauolla kovaan ääneen.
Kahdelle miehelle peli on kuitenkin aivan jotain muuta. Ottelu ei ole Jan Lundellille ja Tuukka Mäkelälle vain kauden tai runkosarjan loppuminen, vaan paljon enemmän. Ja sen huomaa.
Punaiset silmät ja kyynel poskella. Silmäkulman säännöllisin väliajoin hierominen. Kahden pitkän liigataipaleensa päättäneen pelaajan reaktiot pysäyttävät.
Juuri hetki sitten pelattu kamppailu tuntuu merkityksettömältä. Tällä hetkellä päättyy kaksi tarinaa. Kaksi kyynelehtivää miestä – ja kaksi erilaista, mutta hienoa kertomusta.
Ne eivät ole niitä tarinoita, joita vuosien päästä saamme lukea suurista lehdistä. Niitä ei hehkuteta gaaloissa ja kirjoissa. Vaikka sisältö ei olekaan täynnä suuria tilastoja tai komeita voittoja, ei se kuitenkaan vähennä tarinoiden arvoa – päinvastoin.
Ottamatta yhtään kantaa kahden ratsun merkitykseen joukkueelleen, Lundell ja Mäkelä ovat pelaajia, joita ei koskaan aatelisoida tai valita mihinkään Hall of Fameen. Heidän paitojaan ei koskaan jäädytetä tai heille järjestetä hyväntekeväisyys- ja muistopelejä.
Tarinat sen sijaan elävät voimakkaina. Seuraavina vuosina tullaan monesti helsinkiläisissä kiekkokeskusteluissa onnistumisten lisäksi muistelemaan, ”sitä peliä, kun kaikki oli omissa käsissä, kunnes Lundell meni hörppäämään sen yhden vedon puikoista”. Hämeenlinnassa puolestaan monesti kovien taklausten lisäksi muistellaan, ”kuinka se Mäkelä meni ottamaan sen tyhmän kampitusjäähyn päätöserässä”.
Pään pyörittelyä ja hymyissä suin muistelua. Molempia pitkän uran tehneitä karpaaseja on aikoinaan haukuttu ja heille on naureskeltu. Mutta muistot ja tarinat kerrotaan lämmöllä. Kaksikko herättää ennen kaikkea kunnioitusta. Miksi?
He ovat aikanaan tarjoilleet paljon hienoja hetkiä, mutta myös paljon kirveleviä kokemuksia. Mutta ennen kaikkea laittaneet itsensä likoon. Ja se on piirre, joka tekee kyynelehtivistä miehistä niin hienon kertomuksen.
