– Rakkaudesta lajiin tätä on tehty eikä rahan takii.
Marianne Ihalainen koki lähes 20-vuotisella pelaajaurallaan Naisten Liigan (silloiselta nimeltään Naisten SM-sarja) alun kaudella 1982–83, ensimmäiset EM- ja MM-kisat sekä naisten jääkiekon pääsyn olympialaisiin Naganossa vuonna 1998.
– Se oli ihan huikeeta, että saatiin kansainvälisiä pelejä. Täällä kävi Michiganista jokin Selection-joukkue pelaamassa meitä vastaan ja me tehtiin vastavierailu sinne muutaman kaverin kanssa, kun oli käyty kirjeenvaihtoa.
– Siellä puhuttiin näiden isien kanssa, mitä nyt englantia osattiin, että he hoitavat Kanadan päässä ja me Euroopassa, että saataisiin maajoukkuetoimintaa käyntiin. Tiedä sitten, minkä verran mikäkin vaikutti, kun varmasti myös IIHF:ssä oli huomattu, että naiskiekkotoimintaa on jo näin monessa maassa, että kannattaa reagoida.
Kansainväliset turnaukset alkoivat EM-kisoilla Länsi-Saksassa vuonna 1989, vuotta myöhemmin pelattiin ensimmäiset MM-kisat Kanadassa. EM-kisoista Naisleijonat voitti kultaa ja MM-kisoista pronssia.
– Kerran EM-kisoissa hävisimme Ruotsille, mikä oli ihan häpäisy. MM-kisoista tuli vakkaripronssi. Välillä oli ihan maalin pelejä välierässä Kanadaa tai Yhdysvaltoja vastaan, pronssipelissä sitten pätkittiin Ruotsi joskus paljon ja joskus vähän pienemmillä lukemilla.
Viimeiseksi jääneissä EM-kisoissa vuonna 1996 Suomi hävisi maalilla sekä Venäjälle että Ruotsille ja jäi turnauksessa pronssille. Vuosina 1990, 1997 ja 2000 Naisleijonat hävisi välierässä Kanadalle maalilla, vuonna 1999 puolestaan Yhdysvalloille niukasti 1–3.
Sunnuntaiaamuna kiekkokassi olalle ja aamun ensimmäisellä bussilla läpi kaupungin Vehmaisiin
– Pohjois-Amerikassa on niin mahdottomasti naiskiekkoilijoita verrattuna Euroopan maihin, ja yliopistot ovat niin hyvin mukana, että se pelaajapolku on ihan huikea, mikä siellä on tarjota. Nyt vielä alkoi PWHL.
– Me oltiin hyvä joukkue, ja jokainen teki älyttömästi lisähommaa siinä vaiheessa, kun maajoukkuepelit alkoivat. Valmennukseenkin panostettiin ja se muuttui ammattimaisemmaksi.
Ulkojäiltä liikkeelle
Arvokisoja edelsi tietysti pitkäjänteinen harrastaminen ja alussa mainittu rakkaus lajiin.
– Olen Tampereen Raholasta lähtöisin, ja siinä oli paljon samanikäisiä poikia, ja veljetkin oli jääurheiluharrastajia, niin poikien kanssa olin ulkojäillä aina kun mahdollista. Luistimet jalassa välillä käyty syömässä.
Ihalainen pelasi jalkapalloa tyttöjunioreissa, mikä sekin oli 70-luvulla hänen mukaansa ainakin Ilveksessä uusi juttu.
– Jalkapallon kautta menin Ilveksen naiskiekon kakkosjoukkueeseen, ja kiekkojoukkueet pelasivat taas kesäisin jalkapalloa. Tapparan poikajoukkueeseen olisin päässyt, mutta en sinne mitenkään voinut mennä. Ajattelin, että kasvan isoksi tytöksi ja menen Ilveksen naisten joukkueeseen. Yläasteikäisenä vasta taisin sinne uskaltaa mennä, eikä pikkutyttöä olisi otettukaan.
Naisten SM-sarjan alkaessa Ihalainen oli 15-vuotias, mutta kahdeksan runkosarjaottelun pistesaldo oli kuitenkin 11+7.
– Menin alun perin Ilveksen kakkosjoukkueeseen ja samana keväänä nostettiin ykkösjoukkueeseen. Siihen aikaan pelattiin sellaista Lipstick-turnausta. Se oli kanadalaisten Suomeen tuoma pokaali, ja olin siinä turnauksessa mukana. Sitten minut nostettiin ykkösjoukkueeseen ja silloin alkoi SM-sarja.
Ennen Tesoman jäähallin valmistumista vuonna 1989 Ilveksen naiset pelasivat ulkojäillä.
– Silloin kun menin Ilveksen joukkueeseen, pelasimme Vehmaisten kentällä. Sunnuntaiaamuna kiekkokassi olalle ja aamun ensimmäisellä bussilla läpi kaupungin Vehmaisiin, siihen aikaan ei iskät kuskanneet. Paitsi kaverin isä oli taksikuski ja otti joskus kyytiin.
Vehmaisten jälkeen pelattiin legendaarisella Koulukadun kentällä.
– Tekojään ansiosta Koulukadulla kausi oli vähän pidempi. Otteluissa oli hyvä meininki, väkeä oli katsomossa ja pelaajien äidit olivat välillä kovia suustaan. Kansainvälisiä vieraitakin saatiin joskus Koulukadulle pelaamaan.
Sarjan alkaessa naisten kiekkoilu oli maanlaajuisesti vielä hajanaista.
– Toiminta oli aika ohkaista. Tampereella olivat naiset pelanneet pitkään, ja Helsingissä HJK oli käynyt ulkomaita myöten pelaamassa. Vissiin Ilveksen likat olivat myös käyneet ulkomailla.
– Eli oli tällaisia keskittymiä, missä tiedettiin ja osattiin ja sitten oli paikkakuntia, missä ei vielä pelattu. Hajanaisesti tyttöjä pelasi poikien joukkueissa, mikä on totta kai loistava tie kehittyä.
Ilves pelasi Naisten SM-sarjan mestaruudesta heti ensimmäisellä kaudella.
– Ensimmäinen naisten mestaruus ratkesi Koulukadulla, mutta sen vei HJK. Yhdessä loppuottelussa oli jopa pientä tappelunnysää. En pikkutyttönä itse siihen osallistunut, mutta yritettiin vetää isoimpia sankareita sieltä pois. Se on isoimpia myllyjä, missä itse olen ollut mukana.
Mestaruusjuhlia ja muita kunnianosoituksia
Kolmannella kaudella 1984–85 Ilveksen naiset pääsivät jo mestaruuden makuun, tuolloin myös Ilveksen miehet ovat viimeksi nostelleet Kanada-maljaa.
– Miesten kanssa ei ollut mitään yhteistä juhlintaa. Meidän kausi oli päättynyt jo aiemmin ja omat juhlat vietetty, mutta parin kaverin kanssa olimme Turussa mukana hakemassa äijille pyttyä. Olihan se hienoa ja kiva olis vielä nähdä, että Ilveksen miesten ja naisten joukkueet pärjäisivät molemmat.
Mestaruuden makuun päästyään Ilves voittikin neljästi peräkkäin. Samanlainen neljän kullan putki nähtiin vielä 90-luvulla.
– Meillä oli kaksi neljän mestaruuden putkea 80- ja 90-luvuilla. Joukkue oli hyvä, ja hyvään joukkueeseen oli imua. Valmennuksessa tapahtui muutoksia, ja sitä myötä kehittyi kesätreenaaminen aktiivisemmaksi, ettei enää pelkällä futiksella menty.
Maajoukkuetoiminnan aloittaminen ja myöhemmin laajeneminen ohjasivat kehittämään harjoittelua.
– Valmennuksessa luotettiin omatoimisuuteen, jääharjoittelua oli muutamana päivänä viikossa. Portaissa tai laskettelumäessä juostiin ja kehitettiin fysiikkaa. Kaikki kävivät töissä tai opiskelivat, niin harjoittelu piti sovittaa siihen.
– Myös valmentajat kävivät päivätöissä. Menestystä tuli, niin ei kukaan osannut vaatia enempää. Paljon on kuitenkin menty eteenpäin niistä vuosista.
Ihalainen pelasi koko liigauransa Ilveksessä.
– En koskaan miettinyt muita seuroja. Olen asunut Tampereella ja ollut töissä Nokialla. Sveitsistä tuli joskus viestiä, mutta ajattelin, että Suomessa oli kovempi taso ja parempi kehittyä.
– Jääkiekko on ollut rakas harrastus, jolla en ole tienannut mitään. Ennen olympialaisia otin töistä palkatonta lomaa kiekkoreissuihin ja vakituisen toimen saatuani pääsin vähän aikaa palkallisesti kisoihin.
19 vuotta kestäneen pääsarjauran ja yli kymmenen vuotta kestäneen maajoukkueuran saldo on järkälemäisen upea: Kahdeksan Suomen mestaruutta, neljä EM-kultaa ja yksi EM-pronssi, viisi MM-pronssia sekä olympiapronssi. Naisten Liigan pistepörssin voittajalle annettava palkinto on vuodesta 2010 alkaen kantanut Ihalaisen nimeä.
Lisäksi Ihalainen aateloitiin Jääkiekkoleijonaksi ensimmäisenä naisena, samana vuonna saman kunnian sai myös Riikka Sallinen (ent. Välilä, o.s. Nieminen). Niin ikään ensimmäisenä naisena Ihalaisen pelinumero 16 jäädytettiin vuonna 2001 ja pelinumero 9 maajoukkueessa vuonna 2019.
– Kaikki tunnustukset tuntuvat hienoilta, koska tuollaisia suodaan vain harvoille. Ne ovat poikineet myös työtehtäviä, kun olen päässyt jakamaan palkintoja seuraaville. Minut on myös kutsuttu Save Pond Hockey -hyväntekeväisyystapahtumaan, kolme vuotta ollaan taidettu siellä höntsäillä. Jääkiekkomuseon Naiskiekkopäivään myös pyydettiin vieraaksi.
Keskustelu tunnustuksista saa Ihalaisen lähes jyrähtämään naiskiekon arvostuksesta.
– Kiva, että naisia huomioidaan. Tai totta kai huomioidaan, samoin kuin miehiä. Nykyään se onkin paljon selvempää, mutta silloin kun itse aloittelin, oli ilmapiiriä "ai, pelaako naisetkin lätkää?" ja itse olen niin kasvanut jääkiekkoon ja naiskiekko on ollut todistelua pitkän aikaa.
Kohti olympialaisia
90-luvulla Naisleijonien valmennukseen tuli miesten puolella meritoituneita konkareita: Jouko Öystilä, Jorma Valtonen ja Rauno Korpi, joka aloitti Naisleijonissa kaudella 1996–97.
– Rane oli Naisleijonille tosi hyvä valmentaja, vaikka maine Tapparan renkaanvetotreeneistä kulki hänen edellään. Hän otti homman aivan yhtä tosissaan kuin Leijonissa aikoinaan, mutta jouduimme vähän jakamaan häntä Tapparan kanssa.
Kaudella 1997–98 Korpi oli päävalmentaja sekä Tapparassa että Naisleijonissa.
– Hieman jäi tunne, että olisipa pystynyt enemmän keskittymään Naisleijoniin, mutta joka tapauksessa silloin kehityttiin ja mentiin eteenpäin. Kurjenmäen Jorma oli Ranen kanssa silloin, ja tykkäsimme tosi paljon heidän valmennuksestaan.
Naganon olympialaisia edeltävänä syksynä maajoukkue kävi Japanissa leirillä, mikä Ihalaisen mukaan vähensi ihmettelyä itse olympiatapahtumassa.
– Naganossa, joka on pieni paikka, käytiin ihan ohimennen ja kävimme myös Tokiossa, missä oltiin päät pyörällä. Leirillä oltiin Japanin maajoukkueen mukana, ja he kumarsivat kiitoksia aina, kun Rane sanoi jotain. Emme olleet ihan tottuneet sellaiseen kulttuuriin.
Jääkiekko on ollut rakas harrastus, jolla en ole tienannut mitään.
Ihalainen ja muut naisleijonat olivat aiemmin reissanneet arvokisoihin Pohjois-Amerikkaan, Länsi-Saksaan, Tšekkoslovakiaan, Tanskaan, Latviaan ja Venäjälle, mutta Japani oli uusi ja eksoottisempi ympäristö.
– Fokus oli totta kai peleissä, mutta oli se vähän myös shoppailureissu. Ja ensimmäistä kertaa olympialaisissa, niin oli paljon ihmeteltävää ja julkkisbongauksia tehtiin. Onneksi ei somea ollut vielä silloin, koska siihenhän se kaikki aika olisi mennyt. Valokuvia otettiin albumiin ja sinne olen kirjoittanut, missä mikäkin kuva on otettu.
Urheilullisesti olympiaturnaus sujui, kuten aiemmatkin arvokisat eli Kanada ja Yhdysvallat jakoivat kirkkaimmat mitalit ja Suomikin pääsi mitaleille voittamalla pronssiottelussa Kiinan.
– Ja totta kai olympiamitali oli huikeaa saada. Ei sitä olisi voinut kuvitella siinä vaiheessa, kun pelaamista aloitteli. Pääsimme Presidentinlinnaan, ja Martti [Ahtisaari] kävi moikkaamassa meitä pukukopissa.
– Lottovoittohan se oli päästä pelaamaan olympialaisissa, koska lajista riippumatta voi tulla vammoja tai muita esteitä. Neljä vuotta on huippu-urheilussa pitkä aika.
Valmentajaksi ja toisiin olympialaisiin
Kausi 2000–01 jäi Ihalaisen peliuran viimeiseksi, ja vuoden 2002 Salt Lake Cityn olympialaiset jäivät tietoisesti väliin.
– Ajattelin, että olympiavuonna on paljon leirityksiä, ja valmennuskin oli taas vaihtunut, niin parempi jäädä pois ennen kuin sanotaan, ettei tarvitse tulla. Sain itse päättää lopettamisestani.
Vain pari vuotta myöhemmin eli kaudella 2002–03 Ihalainen aloitti Ilveksen naisjoukkueen päävalmentajana.
– Valmentajaksi mua kysyttiin. En ehtinyt montaa valmentajakurssia käymään, mutta kokeneen valmentajakaverin kanssa siinä muutama kausi vedettiin. Pystyttiin päättämään mestaruuteen. Meillä oli hirveän hyvä joukkue, josta moni pääsi 2006 olympialaisiin.
Ennen vuoden 2006 mestaruutta Ilves voitti Ihalaisen valmennuksessa pronssin ja kaksi hopeaa. Ihalaisen valmennushommat jatkuivat seuraavaksi maajoukkueessa.
– Olin ollut Tyttöleijonissa toisena valmentajana jossain kohtaa ja Naisleijonissa olin joukkueenjohtaja tai kolmas valmentaja, jonkinlainen kanava pelaajien ja johdon välissä.
Ihalainen aloitti Naisleijonissa kaudella 2006–07, joka päättyi MM-kisoissa pronssipelitappioon Ruotsille. Kahtena seuraavana keväänä Naisleijonat voitti pronssia, ja vuonna 2010 oli taas vuorossa olympialaiset.
– Joukkueenjohtajana pääsin vielä toisiin olympialaisiin Vancouveriin. Mitali tuli sieltäkin, oli taas maalin peli Ruotsia vastaan pronssiottelussa. Vancouver oli paikkana hieno, ja jääkiekko on Kanadassa niin iso juttu.
– Oma roolini oli ihan toisenlainen, ja oli mielenkiintoista nähdä olympialaiset myös johdon näkökulmasta. Mielestäni on hyvä, että Naisleijonien johtoryhmässä on naisia. Silläkin oli merkitystä, että tiesin, millaista se on pelaajalle.
silloin kun itse aloittelin, oli ilmapiiriä "ai, pelaako naisetkin lätkää?"
Vancouverin olympialaisiin päättyi Ihalaisen toinen ura maajoukkueessa.
– Olin ottanut edellisenä vuonna koiran ja perustelin, etten enää ehdi reissata maailmalla. Se on tärkeää pystyä itse tekemään päätökset. Monoa en saanut mistään joukkueesta, mikä on aika harvinaista.
Naisleijonien pelejä Ihalainen kertoo edelleen seuraavansa. Hetkelliseksi jäänyttä maailmanmestaruutta hän ei kuitenkaan paikan päällä nähnyt.
– En ollut Espoossa, katsoin tv:stä. Edellisenä päivänä olin ollut paikan päällä. Sitten kadutti ihan hirveästi, kun tuli ratkaisumaali, kunnes mestaruus vietiin pois. Vieläkään en ole tervehtinyt sitä tuomaritarkkailijaa, joka määräyksen antoi.
Harrastuksen taustalla työ
Naiset eivät saaneet Ihalaisen aikana palkkaa, eivätkä vieläkään saa, vaan pelaamisen ohella on pitänyt opiskella ja käydä töissä. Ihalainen opiskeli mielenterveyshoitajaksi.
– Vuoden 1991 alussa tulin Pitkäniemeen töihin, sitä ennen olin tehnyt satunnaisia pätkätöitä. Oli tähdet kohdallaan, kun sain töitä ennen 90-luvun lamaa. Jossain kohtaa avautui mahdollisuus tehdä ohjaajan tehtäviä, joka oli säännöllistä kahdeksasta neljään -työtä, niin illat ja viikonloput jäivät vapaaksi harrastamiselle.
Pitkä kokemus joukkueurheilusta on auttanut myös palkkatyössä.
– Tykkäsin potilasryhmien ohjaamisesta, ja kun sairaalan liikunnanohjaaja oli jäämässä eläkkeelle, minua kysyttiin siihen työhön. Liikunnanohjaajan koulutusta minulla ei ole, mutta urheilutaustani puolesta minut arvioitiin sopivaksi työhön. Ihmisten kanssa olemista ja tekemistä tämä työ on, ja olen viihtynyt hyvin.
– Joukkueyhteisö oli itselle aina tärkeä, ja olin monesti joukkueen kapteeni. Myös nykyinen työporukka, koskien myös osastojen henkilökuntia, on tosi tärkeä. Ja tietysti potilaat ja heidän kohtaaminen tavallisina ihmisinä, että voidaan moikata Hämeenkadulla tai tullaan toimeen, jos sairaalahoito uusiutuu.
Ihalainen on pitkään ollut aktiivinen myös potilaiden virkistystoiminnassa, johon on kuulunut käyntejä muun muassa elokuvissa, jääkiekko-otteluissa ja ostoksilla.
– Ollaan yritetty järjestää monenlaista kivaa tekemistä potilaille, että aika kuluisi paremmin ja jäisi mukavia muistoja.
Pirkanmaan hyvinvointialueen psykiatrinen päivystys ja sairaalatoiminta siirtyivät tammikuussa Nokialta Pitkäniemestä Tampereelle Taysin kampukselle rakennettuun uudisrakennukseen.
– Sisäliikuntatilat ovat todella hyvät verrattuna Pitkäniemeen. Meillä on uusi kuntosali ja iso liikuntasali, jollaista ei ollut aiemmin. Ulkona olen potilaiden kanssa enimmäkseen kiertänyt Taysin kampusta ja muutaman kerran käynyt Kaupin urheilupuistossa, mutta kesää odotellessa.
– Uskon, että täältä löytyy hyvät ulkoilumaastot. Kaupin lisäksi myös metsä on tosi lähellä, joka on itselle tärkeä elementti. Kokemus on ollut positiivisempi kuin ennakkoon ajattelin.