Mielipide

Juhamatti Aaltonen on kevään kovin kiekkofani – Olisiko aika pyyhkiä pois viimeisetkin rippeet ummehtuneesta kannattajakulttuurista?

LIIGA / Kolumni
Jääkiekon fanikulttuuri on kulkenut pitkän matkan yksittäisen katsojan vastustajalle kettuilusta laajalle organisoituun fanitoimintaan. Kun Juhamatti Aaltonen ripustaa hokkarit naulaan, voi hänestä kuoriutua kelpo jatko perinteelle, joka kunnioittaa sekä peliä että vastustajaa.

Kevät on täällä! Aurinko paistaa ja Tommi Läntinen soi korvissa. Liigan pudotuspelit kulkevat kohti vääjäämätöntä huipennusta. Katsomossa eri väreihin sonnustautuneet kannattaheimot hyppivät ja hoilaavat kilvan. Samaan aikaan unelmaansa todeksi pelaavat pelaajat jättävät kaiken jäljellä olevan kaukaloon.

Joillekin se tarkoittaa enemmän kuin toisille. 

Mikäli pelikaani ei lennä turbiiniin, tamperelaisten tupsukorvien kannattaa kiikaroida tulevina viikkoina katsomoa tarkasti. Omalle uralleen ansaittua kliimaksia hakeva Juhamatti Aaltonen ilmoitti jo aiemmin odottavansa kuumeisesti pääsevänsä katsomaan finaaleja ystävänsä Petri Kontiolan paitaan sonnustautuneena.

Vesi kielellä Jori Lehterän ja Kontiolan mahdollista ultimaattista kohtaamista odottava "Konna-fani" muistuttaa kuitenkin, että välieräsarjat ovat ympäripyöreitä.

"Toivotaan, että tulee pitkät sarjat ja sitten parempi voittaa", Aaltonen totesi Iltalehden artikkelissa.

Aaltosen kommentti kiteyttää jotain modernista kiekkokulttuurista, jossa edelleen vallitsee voimakas heimoontuminen, mutta jonka prinsiipit tuntuvat päivittyneen terveempään suuntaan. Omia kannatetaan mutta peliä ja tulosta kunnioitetaan. 

Vielä 90-luvulla faniryhmien kannustushuudot raikuivat yhden tahtilajin turvin. Varsinkin maakunnissa oleellisin tapa kannustaa oli vastustajalle kuittailu. Eittämättä tämä heijastui myös siitä, kuinka pelaajat ja valmentajat toisiinsa suhtautuivat. 

Uuden vuosituhanteen myötä kiekkokulttuuri alkoi muuttua niin kentällä kuin katsomossa. Toki edelleen esimerkiksi stadilaisten seuraikonien Jere Karalahden ja Kim Hirschovitsin siirtyminen paikallisvastustajan riveihin rinnastettiin irlantilaisen katolilaisen kääntymiseen protestantiksi. 

Sukupolven vaihdoksen myötä yhteisöllisyys nojasi silti entistä voimakkaammin rakentamiseen kuin rikkomiseen.

Tänä päivänä kannattajaryhmät ovat organisoituneet isosti ja huolellisesti. Keskinäinen koheesio on voimakas. Yksittäiselle katsojalle tämä näkyy vaikuttavina kannustuskokemuksina, joissa oleellista on oman heimoylpeyden nostaminen, ei niinkään vastustajan mollaaminen. 

Toki oman pään aukominen on jokaisen kannattajan etuoikeus. Tervehenkinen nokittelu kuuluu asiaan, mutta siinäkin oleellista on pilke silmäkulmassa. 

Siinä missä Doug Sheddenin "rip your fucking head off" ja Ismo Lehkosen "nyt tuli Pesoselle noutaja" olivat vielä parikymmentä vuotta sitten uusi normi, on sitä tänä päivänä pelaajien keskinäinen halailu kättelyjonossa ja vastustajan avoin kunnioitus.

Itse pelistä ei ole tullut pehmeämpää, mutta näkyvämpi inhimillisyys on tuonut kulttuuriin suhteellisuudentajua.

Pitkänäperjantaina loppuunmyyty Nokia-areena tarjosi upeaa kiekkotunnelmaa. Sankoin joukon Helsingistä saapuneet kannattajat antoivat kelpo vastineen kotijoukkueen äänekkäälle fanilaumalle. Oli upeaa seurata kahden eri heimon kulttuurifestivaalia. Siinä nousi parhaimmilaan kylmät väreet iholle.

Vähemmän mukavaa oli seurata pienemmän mustiin pukeutuneen porukan operoimaa "kannattajatoimintaa", joka kiteytyi laitapleksissä roikkumiseen ja keskisormen näyttämiseen kentälle tai yleisölle.

Vastaavaan pölhöilyyn törmää harvemmin mutta aika ajoin. Aiemmin keväällä Ässien ja TPS:n kohtaamisen jälkimainingeissa Isomäen hallin penkkejä revittiin irti. 

Sitä varten metsä on täynnä kantoja. 

Nokia-areenalla järjestysmiehet olivat hyvin tilanteen tasalla, eikä sen suurempaa päässyt syntymään. Möyhääjien joukko koostui yksinomaan nuorista miehistä, mikä on yleistä myös muussa vastaavassa toiminnassa. Tämä osaltaan selittää käytöstä.

Itsekin jaksoin nuorena koltiaisena kapinoida, kuseskella porttikonkeihin ja olla vaarallinen. Mustiin pukeudun edelleen, sillä se kuulemma hoikentaa. 

Kun Aaltosen ura ammattilaispelaajana vääjäämättä päättyy lähivuosina, hänestä on mahdollista kuoriutua kelpo soihdunkantaja ja perinteen jatkaja kannattajakulttuurille, joka perustuu rikkomisen sijaan rakentamiselle.

Moinen kumpuaa juurikin siitä pelin kunnioituksesta, jossa parempi voittaa mutta ei samalla anna piiruakaan periksi siitä tuesta ja kannustuksesta, joka oman heimon sisällä roihuaa. 

Juhis, muutama vuosi vielä! 

» Lähetä palautetta toimitukselle