MM-kisoihin on ilmeisesti taas kerran valittu väärät pelaajat, kun se ja tuo NHL- tai AHL-pelaaja jätettiin valitsematta tai edes kutsumatta viimeiseen leiritykseen.
Faktisesti Leijonilla on turnauksen ainoa supertähti, Mikko Rantanen – myös Kaapo Kakon voi ennakoida intoutuvan huippusuorituksiin, kuten toisena Bratislavan keväänä vuonna 2019.
Sittemmin Jukka Jalonen on valmennusryhmineen hionut valintaprosessin huippuunsa, mistä todisteena Suomi on hallitseva maailmanmestari ja olympiavoittaja.
Yksittäisestä huipusta huolimatta Leijonat ei ole juurikaan voinut kilpailla nimekkäillä yksilöillä, vaan joukkueen yhtenäisyydellä. Parhaiden pelaajien turnauksessa Suomi on yltänyt parhaimmillaan hopealle – olympialaisissa 2006 ja World Cupissa 2004.
Kummallakaan kerralla Leijonilla ei ollut kokoonpanossaan turnauksen toiseksi nimekkäimmät yksilöt.
Lajitaidoiltaan Anttilaa parempia pelaajia olisi ollut mahdollista valita, mutta vaikutus ryhmädynamiikkaan olisi voinut olla negatiivinen.
Ensimmäisissä NHL-olympialaisissa Naganossa 1998 Suomi kaatoi pronssiottelussa Kanadan, jonka riveissä pelasivat muun muassa sellaiset lajilegendat, kuten Patrick Roy, Ray Bourque, Wayne Gretzky ja Steve Yzerman.
Suomalaispelaajista kymmenen pelasi tuolloin Euroopassa, ja pronssiottelussa voiton NHL-tähdistä torjui Ari Sulander.
Suomalaisten NHL-pelaajien määrä on sittemmin toki kasvanut, mutta Kanadan kaltaisia tähtinippuja Leijonat ei edelleenkään saisi, vaikka kaikki tarunhohtoisen leijonat olisivat käytössä.
Rantanen on osoittanut pystyvänsä NHL-tasolla ratkomaan otteluita tarvittaessa yksin, joten MM-kisoissa odotukset ovat samalla tasolla. Tosin Leijonissa Rantasen tuskin tarvitsee ottaa joukkuetta reppuselkäänsä, sillä tukena on tehtaan takuulla toimiva pelitapa ja kirurgin tarkkuudella koottu joukkue – eikä lauma yksilöitä.
Jos tähtistatus määrittäisi lopputuloksen, New York Rangersin tähtisikermä olisi voittanut Stanley Cupin vanhoilla näytöillä pelaamatta otteluakaan. Yhtenäisempi joukkue ja toimivampi pelitapa kuitenkin jyräsi huippuyksilöiden yli.
Keskustelu parhaista yksilöistä tiivistyy usein Marko Anttilaan. 37-vuotias Lempäälän jätti on tilastoniilojen inhokki, ja samaan rooliin olisi voinut tänä keväänä valita esimerkiksi Liigan pudotuspelien parhaaksi pelaajaksi valitun Veli-Matti Savinaisen – joka on myös Jaloselle ennestään tuttu.
Lehtitietojen mukaan Jalonen johtoryhmineen seurasi AHL:stä vain Sakari Mannisen pelaamista, vaikka sarjassa pelasi kymmeniä muita suomalaisia ja monet tilastojen perusteella riittävän hyvin pärjätäkseen MM-tasolla.
Se, mitä tiedän Jalosen toimintatavoista, on, että hän valitsee nimenomaan parhaan joukkueen.
Leijonaryhmän tavoitteena on pelata MM-kisoissa kymmenen ottelua reilussa kahdessa viikossa. Pelaaminen on se yleisölle näkyvä toiminta, mutta sen lisäksi joukkue muun muassa harjoittelee, syö ja nukkuu yhdessä.
Sarjakauteen verrattuna aika on lyhyt, mutta painetila on koko ajan kova, niin vieruskaverin nenän asentokin saattaa alkaa ärsyttää. Yhdessä toimimisen sujuvuuteen Jalonen tunnetusti osaa panostaa.
Esimerkiksi Juice Leskinen sanoi, ettei koskaan valinnut bändiinsä parhaita soittajia – vaan sellaiset tyypit, joiden kanssa pystyi keikkailemaan noin 200 päivää vuodessa. Jääkiekkojoukkueen rakentamiseen pätee täsmälleen sama periaate.
Anttila on tyyppi, jonka kohdalla koko joukkue tietää, mitä saa. "Mörkö" on luotettavuuden perikuva sekä jäällä että muussa joukkueen toiminnassa. Lajitaidoiltaan parempia pelaajia olisi epäilemättä ollut mahdollista valita, mutta vaikutus ryhmädynamiikkaan olisi voinut olla negatiivinen.
Nyt Suomella on paras yksilö, ja Jalonen on toistuvasti todistanut osaavansa rakentaa parhaan joukkueen, niin eiköhän torilla taas tavata.
