NHL-premiere sai satumaisen lopun. Voittomaalin veivannut Florida Panthersin Ville Koistinen ja Chicago Blackhawksin maalilla sensaatiomaisesti nollapelin torjunut Antti Niemi tekivät viikonlopun kummastakin väännöstä sinivalkoista juhlaa.
Se on vähintä, mitä Saku Koivun ja Teemu Selänteen vaikutuspiirin ulkopuolella operoivat NHL-joukkueet voivat jylhälle suomalaisyleisölle tarjota. Etenkin kun Anaheim Ducks vastaan Anaheim Ducks -ottelu on lähes mahdotonta järjestää.
Eivät NHL-premieren taistot maailman kovinta kiekkoa olleet. Eivät ole aina ne 80 muutakaan runkosarjaottelua, joita Florida Panthers ja Chicago Blackhawks seitsemän kuukauden aikana tahkoavat.
Miksi ihmeessä suomalaisen pitäisi käyttäytyä NHL-ottelussa kuin sekopäinen, kun se ei suomalaisen luonteenlaatu ole.
Kaikki ei ole edes NHL:ssä aina yhtä juhlaa.
Joukkueet hakevat kauden avauksessa peliään ja tunnustelevat uusia kujeita. Esimerkiksi Blackhawksin keulakuva Jonathan Toews oli vielä Helsingissä täysin tehoton, mutta kevään tärkeissä otteluissa kapteeni on varmuudella yksi kaikkein kovimmista.
NHL:lle ja Helsingissä pelanneille organisaatioille tapahtuma toi lisää näkyvyyttä, oli yleistunnelma mitä tahansa. Suomalaisten tuppisuiden jurous ei poista fanimyyntiä ja markkina-arvoa.
Yleisölle ottelut tarjosivat maailmanluokan taitoja. Esimerkiksi Patrick Kane ja Dustin Byfuglien saivat varmuudella monta uutta ihailijaa Pohjolan perukoilta.
Väkkäränä virtuoosina veivanneen Kanen kaltaisia taikureita tai Byfuglienin tasoisia kookkaita, mutta äärimmäisen taitavia roolipelaajia ei SM-liigassa ole.
Ottelun puuhamies Hjallis Harkimo ei taituruutta huomannut. Hänen silmänsä syventyivät tyhjyyttä ammottaviin sinisiin penkkeihin. Maailman aavoja purjehtinut jokeripomo saa tottua siniseen penkkimereen, mikäli mies aikoo tehdä NHL-kauden avauksesta vuosittaisen tapahtuman ja mikäli lippujen hinnat ovat yhtä kovat kuin kuluvalla kaudella.
Ottelut olisivat varmasti myyneet loppuun, jos hintahaarukka olisi ollut inhimillisempi. Kun lipusta saa pulittaa toista sataa euroa, normikatsoja jää mieluusti television ääreen – kaarteli kaukalossa Teemun Anaheim tai Sakun Ducks.
Pihiltä ja passiiviselta suomalaisyleisöltä on turha odottaa ihmeitä. Kunnolla suomalainen innostuu vain Timo Jutilan poskista ja MM95:stä tai Euroviisuista.
Musiikkikeikoilla suomalainen seisoo kädet puuskassa ja kirjoittaa mustaan muistikirjaansa musapoliisin muistiinpanoja. ”Väärin meni, levyllä soitti ihan erilailla. Huono keikka.” Ja lähtee ennen loppua kotiin.
Klubeilla suomalainen juo kaljaa ja kourii naisia samalla kun keskieurooppalaiset tanssivat itsensä tainnuksiin.
Miksi ihmeessä suomalaisen pitäisi käyttäytyä NHL-ottelussa kuin sekopäinen, kun se ei suomalaisen luonteenlaatu ole.
Kyse on tuttuuden puutteesta. Mikään NHL-joukkue ei ole suomalaiselle perustallaajalle yhtä tuttu kuin KalPa tai Lempäälän Kisa. Ei edes Teemun ja Sakun Ducks eikä Ollin ja Miikan Flames. Pohjoisamerikkalaiset joukkueet ovat karjalalippikselle täynnä pelkkiä nimihirviöitä.
Helsingin kaltaisten tapahtumien yhtenä tehtävä on tehdä nimihirviöistä tunnettuja. Siinä NHL-premiere onnistui erinomaisesti.
Kenties kuluvalla kaudella Härmässä on muutama Patrick Kane -fani enemmän ja ehkäpä jokunen osaa lausua Dustin Byfuglienin nimen oikein.
Kenties vielä useampi muistaa muunkin NHL-pelaajan nimen kuin vain Sakun ja Teemun.
Kirjoittaja on Jatkoajan entinen NHL-toimituspäällikkö.