27. huhtikuuta 2005, UKK-instituutti, Tampere. Pöydän takana istui vakavia miehiä ja syystä, sillä Suomen mestaruuden vuonna 2003 voittanut Tappara oli rämpinyt kaksi kokonaista kautta SM-liigassa. Ilmeistä huolimatta miehillä oli hyviä uutisia, sillä seurajohto oli päättänyt satsata tuleviin vuosiin ja tällä kertaa tosissaan.
Vastauksena ongelmiin oli päädytty takaisin mestarivalmentaja Jukka Rautakorpeen ja leegioon kovan luokan pelimiehiä. Joukkue ei ollut halpa, mutta se tuntui olevan sivuseikka, sillä seurajohto oli saanut tarpeekseen edelliskausien pelleilystä. Myös 50-vuotisjuhlakauden aiheuttama paine tuntui raskaana seurajohdon harteilla.
Kausi tuli ja kausi meni. Pudotuspeleissä tuli pataan, Rautakorpi lähti, mutta pääosa pelaajista pysyi kaksivuotisten sopimusten turvin. Paatti seilasi ilman kapteenia hetken, kunnes seurajohto otti tietoisen riskin palkkaamalla päävalmentajaksi noviisin suoraan A-junioreiden harjoitusringistä. Vaikka ratkaisu tuntui olevan askel väärään suuntaan, riski kannatti, sillä kaudesta muodostui menestystarina aina pudotuspeleihin saakka.
Onnistumisia
Valmennus:
Todennäköisesti jokaisessa ennakkoarviossa Tappara sijoitettiin sarjataulukon keskikastin alapuolelle ja kautta pidettiin yleisesti välivuotena. Tahmean alun jälkeen joukkue sisäisti päävalmentaja Rauli Uraman peli-ideologian ja uuden päävalmentajan tuoma positiivinen energia kanavoitui pelaajiin. Tämä virkistävä tuulahdus totalitäärikiekon jälkeen kantoi hedelmää ja myös näkyi kentällä.
Runkosarja:
Kokonaisuutena arvioituna kautta voidaan pitää menestyksellisenä. Maaleja tehtiin, oma pää piti ja pisteitä saalistettiin tasaisesti kaikilta joukkueilta. Varsinkin kotipeleissä joukkue esitti usein suvereeneja otteita ja yleisöön menevää kiekkoa.
Ei tappioputkia:
Runkosarjan aikana Tapparalla oli ainoastaan kaksi kolmen ottelun mittaista tappioputkea. Se kertonee kaiken oleellisen joukkueen suoritustasosta.
Ratkaisijoita laajalla rintamalla:
Pisteiden valossa Tapparan pelaajamateriaali suoriutui kaudesta tasaisesti. Vähintään 12 maalia tehneitä miehiä löytyi joukkueesta kahdeksan kappaletta ja yli 20 pisteen kerhoon pääsi peräti 11 pelaajaa.
Maalivahtipeli:
Kukaan ei odottanut mitään Tommi Nikkilältä, mutta mies lunasti kaikki odotukset ja enemmän. Edes pudotuspeleissä tapahtunut hetkellinen notkahdus ei tahraa Nikkilän kilpeä. Tästä on hyvä jatkaa tulevalle kaudelle.
Ei loukkaantumisia:
Muutamia nuhakuumeita ja työtapaturmia lukuun ottamatta pelaajien pitkäaikaiset tauot peleistä loistivat poissaolollaan. Materiaalin säilyminen ehjänä läpi kauden kertoo onnistuneesta ja oikeanlaisesta huoltavasta harjoituksesta.
Rajapyykit:
Janne Ojasen kaikkien aikojen syöttöpörssin piikkipaikka ja 700. liigapiste.
Epäonnistumisia
Vieraspelit:
Tapparan heikko vieraspelaaminen runkosarjassa oli tauti, johon ei koko kauden aikana löytynyt lääkettä. Tilastojen valossa 18 tappiota 28:sta vieraspelistä ei sinällään ole totaalinen floppi, mutta asian tekee räikeämmäksi suuri kontrasti verrattuna kotiotteluiden peli-ilmeeseen. Tilanne paheni vain lievästi kevättä kohti mentäessä, sillä joulutaukoon lähdettäessä Tapparan tappioprosentti oli 63, kun taas kevätkauden otteluissa vastaava lukema oli 67 prosenttia.
”Varmat” voitot:
Tapparan pelaajilla meni usein pupu pöksyyn siinä vaiheessa, kun olisi pitänyt hoitaa varmat pisteet ennakkoasetelmissa heikompitasoisilta vastustajilta. Esimerkiksi KalPa nappasi tamperelaisista kaksi voittoa ja JYPiltä tuli pataan kolme kertaa. Ässiltä saatiin sentään revanssi kolmen voiton muodossa. Tosin tätä faktaa himmentää se ainut tappio, joka tuli lopulta varsin nololla tavalla.
Rangaistuslaukaukset:
Tuskainen osa-alue, jonka huolestuttavin osa oli kenties se, että jopa pelaajia tuntui harvoin kiinnostavan tarjolla ollut lisäpiste.
Ylivoimapelaaminen pudotuspeleissä:
Tappara on Suomen paras kiekkoa ylivoimalla siirtelevä joukkue.
Pudotuspelikiima..
..tai sen puute. Tiivistetysti sanottuna pudotuspeleissä suoritus jäi runkosarjapelaamisen tasolle, eikä lisävaihdetta löydetty. Puolustuksessa tasoaan nostivat ne, joilta sitä vähiten odotettiin. Hyökkäyspeli, viimeistelyn taso etunenässä, oli suurta farssia.
Onkin aiheellista kysyä, muodostuiko maalinteko jo psykologiseksi esteeksi, kun esimerkiksi kauden viimeisessä ottelussa lyötiin kiekkoa avopaikoista ohi maalin ja turhauduttiin tehottomaan ylivoimapeliin?
Entä haukattiin kenties liian iso pala, kun ennakoissa Tapparan povattiin olevan jopa mestariehdokas? Vaikuttiko tämä negatiivisesti joukkueen suoritukseen? Nousiko suitsutus hattuun? Unohtuiko nöyryys omaan tekemiseen? Mitä valmennus teki joukkueen syöksykierteen aikana, vai tekikö mitään?
Riippumatta edellisen kysymysryöpyn vastauksista Tapparalta puuttui koko pudotuspelirupeaman ajan se tärkein elementti, jolla voitetaan isoja pelejä. Sanalla sanoen, joukkueen suoritus oli hengetön.
Soitellen sotaan?
Useiden viime vuosien runkopelaajien sopimusten päättymisen myötä uudet tuulet puhaltavat jälleen kerran yli joukkueen.
Valtaosa kokemuksesta ja varmuudesta väistyy syrjään ja tilalle astuu nuoruus, potentiaali ja nälkä. Pajatson tyhjeneminen ei ole pelkästään negatiivinen asia, sillä Tapparassa tuntuu olevan taas tilaa hengittää. Uusi pelaajamateriaali on ensimmäistä kertaa Uraman valitsema ja varmasti valmentajansa näköinen.
Jo julkistetuista hankinnoista huolimatta joukkue huutaa edelleen vähintään yhtä kylmäpäisiin ratkaisuihin kykenevää pelaajaa, joka laittaa kiekon vuorenvarmasti reppuun kun tilaisuus nostaa päätään. On selvää, että tällaisia pelaajia ei kasva puiden oksilla, mutta yhtä lailla on selvää, ettei pudotuspelien kaltainen maalintekokipsi saa toistua. Ainakaan sitä ei tule hyväksyä tekemättä mitään.
Myös eräiden uusien pelaajien fyysisyys tai pikemminkin sen selkeä puute on yksi erävarmuustekijä. Runkosarjassa kiekollisella taidolla saattaa vielä pärjätä, mutta kuten pudotuspelit osoittivat, SM-liigassa saa edelleen pelata kovaa ja yhdessä kesässä ei kukkakeppiin saa pumpattua määräänsä enempää raakaa voimaa.
Jos tilannetta arvioisi pessimistisestä näkökulmasta, seuraavasta talvesta voisi olettaa välikautta, jonka pääasiallinen tarkoitus on kerryttää nuorien pelaajien rutiinia ja suoritustasoa, sekä lujittaa perustuksia tulevaisuutta varten. Tulevaisuus on toki tärkeä asia, mutta kun minimitavoitteeksi on asetettu neljä SM-mitalia, joista kaksi mestaruutta vuoteen 2015 mennessä, se tarkoittaa käytännössä menestyspaineiden kasvua vuosi vuodelta.
Tehty linjaus nuorten pelaajien esiinmarssille ei ole huono ratkaisu, mutta käytännössä näiden pelaajien on kasvettava henkisesti todella paljon lyhyessä ajassa, mikäli Tappara mielii poimia hedelmät. On myös syytä kysyä kuinka lojaaleja Tampereen ulkopuolelta tulevat pelaajat ovat joukkueelle sopimuskauden lopussa? Ratkaiseeko pelipaikan siinä vaiheessa viihtyvyys, raha, järki vai tunne?
Kaikki näyttää lupaavalta juuri nyt, mutta seuraavat kaudet tulevat näyttämään onko jo annettujen lupauksien suhteen alettava harkitsemaan myönnytyksiä. Mikäli näin käy, Tappara on vaarassa joutua niiden harvojen ja valittujen joukkueiden epäkunnialliseen joukkoon, jotka lähtivät suurin äänin soitellen sotaan, mutta joiden syöksykierre päättyi mahalaskuun nauravien kansanjoukkojen keskelle.
