Kovalla höyryllä markkinoitu NHL Premiere toi Suomeen kaksi NHL-joukkuetta. Pohjois-Amerikan sirkus oli valinnut esiintyjikseen Chicago Blackhawksin sekä Florida Panthersin.
Tampereella ja Helsingissä nähtiin viikolla pari höntsäottelua, joissa suomalaisjoukkueet mittasivat Amerikan vieraiden kunnon. Molemmat ottelut kärsivät enemmän tai vähemmän yleisökadosta. Joukkueiden otteissa jäällä oli myös nähtävissä, että suurempia haavereita välteltiin. Toisin sanoen, joukkueet eivät pelanneet tosissaan. Jos fanit halusivat nähdä ”NHL-tähdet” livenä pelaamassa puolivaloilla, niin tilaisuus oli kai onnistunut. Mutta sen ihmeellisempää näytösottelut eivät joka tapauksessa tarjonneet.
Perjantaina ja lauantaina oli sitten se varsinainen päänäytös, kun Chicago ja Florida taistelivat runkosarjan avausotteluissa virallisesti pisteistä.
Jos vuoden päästä Suomessa aiotaan järjestää samanlainen NHL-sirkus, pitää joukkueista löytyä nimiä, jotka aidosti kiinnostavat yleisöä.
Puitteet olivat kyllä kunnossa. Areena ottelun päänäyttämönä oli erinomainen ja Amerikasta asti tullut NHL-koneisto hoiti hommansa rautaisella ammattitaidolla.
Mutta siihen ne tapahtuman positiiviset asiat jäivätkin.
Itse peli oli aikamoista virkamieskiekkoa ja tuntuikin, että pelaajat tekivät ainoastaan 90 prosentin suorituksen. Ehkä se fakta, että pelattiin "ei kenenkään maalla" vaikutti alitajuisesti pelaajien tahtotilaan.
Suurelle suomalaisyleisölle tuttuja pelaajia oli jäällä ainoastaan kourallinen, jos sitäkään. Supertähtien tai tunnettujen suomalaispelaajien puute oli omiaan tekemään asetelmasta jo etukäteen heikon. Siihen kun vielä lisätään suomalaisyleisön luontainen arkuus innostua yhtään mistään, oli tuloksena irvokkaan vaisu pelitapahtuma, joka jätti kylmäksi. Ei auta kierrellä eikä kaarella: tunnelma oli luvalla sanoen surkea.
Harvoin edes SM-liigan otteluissa kuuluu pelaajien luistelun ääni ja ketjukavereille huudetut ohjeet niin hyvin, kun kuului Areenalla viikonloppuna. Hiljaisuutta kuvastaa hyvin perjantain ottelun tilanne, jossa Jonathan Toews sai ottelun lopussa ratkaisun avaimet käsiinsä, mutta epäonnistui hyvässä maalintekopaikassa. Kanadalaisen huutama ”fuck!” kuului varmasti ylimmillekin lehtereille, mutta siihen ei kovin kuuluvaa ääntä vaadittu.
Kirkko-tunnelman rikkoi välillisesti ainoastaan jumbotronilta suollettu viihde musiikkeineen ja trivioineen. Välillä koko tapahtuma muistutti ainoastaan suurta mainosta. Yhdysvaltojen kansallislaulukin tuli jostain syystä nauhalta.
Muutamat rapakon takaa tulleet Chicagon kannustusjoukot koettivat saada yleisöön ja joukkueeseen virtaa huudoillaan, mutta nekin yritykset kokivat ”pieru saharassa”-efektin. Hieman jopa kävi sääliksi tunnollisia amerikkalaisfaneja, jotka joutuivat valjun tunnelman uhreiksi.
Ei valovoimaa
Suurelle suomalaisyleisölle lauantai-iltana päättyneen tapahtuman tähdet Patrick Kane tai Jonathan Toews eivät sano oikeastaan mitään. Toki kyseessä on kovia nuoria pelimiehiä, mutta valovoima Suomen päässä on olematon. Olisi tarvittu Teemu, Saku, Ovetshkin, Crosby tai Mikko Koivu. Noilla nimillä luultavasti suomalaisyleisökin olisi syttynyt.
Nyt paikalla olivat Kane, Toews, Antti Niemi sekä Ville Koistinen. Ei ihmekään, että yleisö ei oikein innostunut tai lippuja ei myyty yhteenkään otteluun loppuun. Edellä mainitut suomalaiset tekivät sen mitä tuskin kukaan osasi odottaa; nousivat vuorollaan molempien otteluiden tähdiksi. Se toki pelasti tapahtumaa hieman. Kuinka valju maku koko Premierestä olisi jäänytkään jos näin ei olisi käynyt?
Jos vuoden päästä Suomessa aiotaan järjestää samanlainen NHL-sirkus, pitää joukkueista löytyä nimiä, jotka aidosti kiinnostavat yleisöä. Ainoastaan tällä tavoin NHL Premiere voi onnistua tavoitteessaan esitellä suurelle yleisölle maailman kovinta kiekkoliigaa.
Rapakon takaa saapuvien joukkueiden ei tarvitsisi välttämättä olla edes NHL:n kärkiryhmiä, kunhan yksilöt olisivat takuuvarmaa kauraa lätkää seuraaville suomalaisille. Eikä muutama kunnon tappelukaan olisi haitaksi.
Vuosi sitten Tukholman Globenissa jäällä nähtiin Crosby, Malkin, Heatley sekä ruotsalainen supertähti Alfredsson. Siinä oli tapahtuman tähdet kohdallaan ja jotain tuon tyylistä pitäisi Suomeenkin saada vuoden päästä. Itse konseptihan ei ole missään nimessä läpimätä.
Paha virhe olisi kuitenkin raahata Suomeen toistamiseen joukkueita, jotka operoivat ilman suurta yleisöä kiinnostavia pelaajia. NHL:n valovoimaan ei nimittäin kannata luottaa sokeasti, varsinkin kun kohderyhmänä on vaativa, varautunut ja jopa pessimistinen suomalaisyleisö.
Kirjoittaja on Jatkoajan NHL-toimituspäällikkö.