Eipä tiennyt poika, mihin ryhtyi. Nimittäin se Granlundin kloppi, joka viime
keväänä kesken täysin kunniallisen jääkiekko-ottelun päätti veivata lätyn
pussiin perin epäsovinnaisella tekniikalla.
Se oli vielä pientä, että ällistynyt valtakunnanselostaja syövytti mieliimme
taivaan varjelut ja synnytti hetkessä mahdollisuuden entistä
järisyttävämpien lätkähittien luomiselle. Todella suurten kysymysten äärelle
päästiin siinä vaiheessa, kun kävi ilmi, että Kultaleijonan ilmaveivaus on
synnyttänyt kokonaan uuden pienteollisuuden haaran.
Menneen viikon kiistatta merkittävimpiä kiekkouutisia oli tieto siitä, että
koko kansan Leijonat-brändin tuorein myyntiartikkeli on ilmaveivisetti. Siis
paketti, jonka avulla ilmaveivin treenaaminenkin tuodaan puukätisen rahvaan
ulottuville. Onnistuu vaikka puuvartisella Koholla, kiinnität vain lapaan
ilmaveivitarran ja ryhdyt veivaamaan erityisellä ilmaveivikiekolla
(saatavana myös juniorikokoa).
Tämän kotimaisen innovaation luvataan saavan ”koko kansan liikkumaan” ja
sillä voi vaikkapa ”lähettää terveiset naapurimaahankin”. Ei siis
todellakaan mikään turha tuote kansanterveyden näkökulmastakaan.
Niinpä niin. Jos kuitenkin sivuutetaan turkulainen kyynisyys ja liian helppo
ironia, kyseessä on oikeasti kaikessa vääjäämättömyydessään nerokas tuote.
Sivuutetaan tässä vaiheessa myös se lievästi myötähäpeän katkuinen seikka,
että Leijonat-tuotemerkin omistava mainoskanava markkinoi tuotetta ikään
kuin journalistisena sisältönään. Suomalainen jääkiekkoyleisöhän on siinä
määrin asiantuntevaa, että se lukee tällaista roskaa kuin avointa
pelikirjaa.
Mutta siinä missä tavalliselle kiekkokansalle uutinen tarkoitti lähinnä
pikkuhauskaa linkkiä, jota on kiva jakaa naamakirjassa, varsinaisen lajiväen
parissa kärsittiin tietysti äkillisestä närästyksestä. Ei ole meillä ollut
tapana ennenkään pelleillä vakavilla asioilla.
Epäolennaista? Kyllä. Turhaa? Toki. Häpeällistä? Luonnollisesti. Kiinnittää
huomiota aivan vääriin asioihin? Tuskinpa sentään. En ole tavallisesti
luotettavista tietolähteistäni kuullut vielä yhdestäkään
juniorivalmentajasta, joka olisi tilannut joukkueelleen täydelliset
ilmaveivisetit ja korvannut D-junnujen ohjauspeliharjoitteet hömpällä.
Jos meillä olisi tapana ajatella toisin päin asioista, joku saattaisi
todeta, että onpa tämäkin hyvä keino koukuttaa nuorisoa. Jokainen urheilusta
vähänkin kiinnostunut pikkujuniori tietää, kuka on Kulta-Mikke ja nyt he
voivat pihapeleissäkin entistä paremmin jäljitellä teini-idolia.
Siis vaikka sen sijaan, että harjoittelisivat Petteri Koposen kolmosheittoja
tai Teemu Pukin takakulmapommeja. Robert Heleniuksen jabeista puhumattakaan.
Kun naapurin ja koulun kentän pikku-MG:t ovat aikansa veivanneet ja sen
helpoksi todenneet, osa heistä siirtyy väistämättä treenaamaan jotain
hyödyllisempää mailakikkaa. Siinä vaiheessa jokainen omatoiminen yksilö on
puhdasta voittoa Suomi-kiekolle.
Ja vaikka vetisen vihreän veran laidalla tai koulun jumppasalin puolapuiden
liepeillä tirskutaan hetken verran ”junteinta mitä tiedän” –tyyliin, totuus
on lopulta se, että pienempien lajien parissa itketään verisiä kyyneleitä
jääkiekon ”liian suuren” suosion vuoksi. Hiton lätkäurpot keksivät rahastaa
tälläkin.
Ja kyllä, tässä maassa kaikki muut lajit ovat jääkiekkoa pienempiä.
Ilmaveivisetin syvällinen nerokkuus onkin siinä, millaisen palveluksen
tällainenkin hömppäkrääsä tekee jääkiekkoyhteiskunnalle. Jos Jääkiekkoliiton
suunnalla on vielä tippaakaan innovatiivisuutta jäljellä tämän ponnistuksen
jälkeen, jo marraskuun maaotteluturnauksessa nähdään erätauoilla maan
lahjakkaimpien nuorten ilmaveivaajien taitokisoja.
