HPK ja päävalmentaja Matti Tiilikainen selvisivät kaudesta 2020-21 kuivin jaloin kevääksi punnerretun tasonnoston ansiosta. Karmean syksyn aikana pettivät lähes kaikki osa-alueet: peli, pelaajisto ja osittain myös maalivahdit.
Peli oli syksyllä säntäilevää ja hajoavaa. Viisikkopeli repesi etenkin pituussuunnassa. Kenties karmeinta oli alivoimapeli, kun neljällä viittä vastaan -pelaaminen oli tovin prosentiltaan heikompaa kuin kolmella viittä vastaan -prosentti. Siihen vaikutti kahden miehen alivoiman pieni otanta, mutta numerot kuvasivat sattumaltakin todellisuutta: nelikon läpi syötettiin, laukauksia ei saatu peitettyä, kaikki näytti menevän. Vaikka joukkue lähti viimeiseen erään johdosta, oli syytä varautua pettymään.
HPK ylisuoritti siihen nähden, kuinka hyvää peli oli viidellä viittä vastaan.
Kevääseen päin mennessä palaset alkoivat loksahdella juuri silloin, kun se näytti olevan liian myöhäistä. Peli tasakentällisin parani ensin puolustuksen kautta. Oman alueen pelaaminen oli tiiviimpää, ja se valmisti joukkuetta vastahyökkäyksiin. Tähän vaikuttivat myös kauden aikana hankitut kokeneet pelaajat pakistoon. Jälkeenpäin katseltuna syksyn pakisto oli heikoimmillaan vaatimattomin vuosiin.
Eetu Laurikainen hankittiin maalinsuulle. Tämä oli urheilujohtaja Mika Toivolan toiseksi suurin yksittäinen onnistuminen − vain jatkosopimus Laurikaisen kanssa oli vielä suurempi.
Petri Kontiola oli hankintojen toinen todellinen kultakimpale. Kontiola alusti syötöillään itsensä HPK-fanien muistoihin, vaikka paikan päällä hänen otteluitaan ehti seurata vain kourallinen ihmisiä koronatyhjennysten takia.
Kontiolaan henkilöityi tietyllä tapaa myös pieni osa Kerhon koko kauden ongelmaa. Viisikkopeli parani, puolustuspeli parani, mutta edes loppupuolen voittoputkessa viisikkopeli ei ollut millään koko sarjaa dominoivalla tasolla. Se oli riittävän hyvää, ja Laurikaisen maalivahtipeli sekä timanttinen ylivoimapeli Kontiolan johdolla tuottivat yhtälöstä voitokkaan. HPK ylisuoritti siihen nähden, kuinka hyvää peli oli viidellä viittä vastaan.
Tämä ei ole moite tai pyrkimys alentaa viime kauden hienoa kevättä epäonnistumiseksi. Pääsemme vain sitä kautta dilemmaan, joka tämän kauden HPK:ta odottaa. Kun kärjessä ei tällä kertaa ole Kontiolan ylivoimapeliä, eikä suorahyökkäyksissä ole Jere Innalaa tai Valtteri Puustista, pitää juuri tasakentällisin pelaamisen kehittyä alusta asti oikeaan suuntaan.
Odotusarvot ovat tältä pohjalta niukat. Joukkueessa on Arttu Pellin ja Joel Janatuisen kaltaisia potentiaalisia hankintoja avainroolien ottamiseen. Ulkomaalaispelaajat näyttävät tuovan lisäarvoa. Joukkue näyttää toista kärkisentteriä lukuun ottamatta resursseihin nähden varsin hyvin kasatulta.
Koko liigaan peilatessa ollaan kuitenkin siinä tilanteessa, että vain maalivahtipeli on Laurikaisen kautta Liigan kärkeä. Muut osa-alueet ovat lähtökohtaisesti Liigan alinta kolmannesta, joten HPK taistelee todennäköisesti viimeisistä pudotuspelipaikoista jääden reilun mitan päähän top-kuutosesta.
Yksi tukipilari ei tällä hetkellä kannattele riittävän vankasti. Siksi kannattaakin seurata edustusjoukkueen ohella tarkasti sitä, mitä HPK:n juniorijääkiekossa seuraavaksi tapahtuu. Tuoreimpia tulokkaita edustusjoukkueen miehistössä ovat Atso Lehtinen, Santtu Hakanen ja Valtteri Jeskanen, jotka toistaiseksi lähinnä kamppailevat peliajasta. Seuraavat lupaukset eivät oikein ole tätäkään tasoa, joten tuoreeltaan seuraan palanneella valmennuspäälliköllä Sami Saurenilla on kädet täynnä töitä junioriputken saattamiseksi taas kuntoon.
Tähän hän tarvitsee seuran täyden tuen että mahdollisimman hyviä uusia valmentajia rekrytoidaan ikäkausijoukkueisiin. Vain sillä HPK voi tulevaisuudessa taas nostaa tasoaan Suomi-kiekossa paremmalle lähtöpaikalle.
