Videot Ruotsin toiseksi korkeimmalla tasolla HockeyAllsvenskanissa käydyistä Tukholman paikalliskamppailuista AIK:n ja Djurgårdenin välillä ihastuttivat jääkiekkomaailmaa ja myös suomalaista kiekkokuplaa vuoden viimeisellä viikolla. Videoiden kautta ei hehkutettu ottelutapahtumia, vaan ihasteltiin tunnelmaa ja katsomokulttuuria. Luonnollisesti samalla ruvettiin myös pohtimaan, miten Suomeen saataisiin samanlaista menoa.
Ratkaisuksi tähän tarjottiin Liigan avaamista. Johtuihan tunnelma Ruotsissakin siitä, että Djurgården oli viime kauden päätteeksi pudonnut SHL:stä ja päätynyt samaan sarjaan paikallisvastustajansa kanssa ensimmäistä kertaa sitten kauden 2011–2012, jos kevään 2014 karsintasarjaa ei huomioida.
Liigan avaaminen on toki kannatettava asia. Se tosin vaatisi toimiakseen joukkuemäärän pudottamista niin, että toiseksi korkeammalle sarjatasolle jäisi kilpailukykyisiä seuroja.
Liigan avaaminen saattaisi myös nostaa tiettyjen joukkueiden yleisömääriä, mutta Ruotsin kaltaiseen yleisöryntäykseen tai katsomokulttuuriin se ei kuitenkaan johtaisi.
Eroa naapurimaahan voidaan yrittää selitellä sillä, että Ruotsissa asuu tuplamäärä ihmisiä Suomeen verrattuna, ja siksi yleisömäärät ovat siellä suurempia. Tässä unohtuu kuitenkin se, ettei jääkiekko ole Ruotsissa edes suurin yleisölaji, vaan esimerkiksi Tukholmassa on kolme korkeimman sarjatason jalkapallojoukkuetta, joista kaksi keräsi vuonna 2022 kotiotteluihinsa keskimäärin yli 25 000 katsojaa ottelua kohden ja kolmaskin lähes 20 000.
Juurisyy Ruotsin etumatkaan piilee seurakulttuurissa ja ennen kaikkea sen laajuudessa. Pysyvää seurakulttuuria ei luoda hetkessä, vaan seuran pitää pikkuhiljaa kyetä houkuttelemaan peleihin enemmän sellaisia ihmisiä, jotka tulevat paikalle uudestaan, vaikkei siihen olisikaan menestyksen, yksittäisten tähtipelaajien tai muiden usein lyhytaikaisten ilmiöiden kaltaisia syitä. Tällainen asenne voi periytyä vanhemmalta lapselle tai siirtyä vaikka kavereiden kesken.
Vaikka Liiga onkin Suomen seuratuin urheilusarja, on sen seuraajamäärä moninkertaisesti pienempi kuin jokakeväisten MM-kisojen, jotka ovat monelle suomalaiselle vuoden ainoa jääkiekkokokemus.
Muissa kotimaisissa yleisömäärillä mitattuina pienemmissä sarjoissa tai vaikkapa jääkiekon Naisten Liigassa puhutaan aina maajoukkueen arvokisamenestyksen jälkeen buumin hyödyntämisestä ja kotimaisen sarjan yleisömäärien noususta. Tätä kuitenkaan harvemmin pysyvästi tapahtuu.
Aina välillä kuulee suomalaisten olevan urheiluhullua kansaa. Tämä pitää kuitenkin paikkansa lähinnä Suomea edustavien joukkueiden ja urheilijoiden kohdalla. Perinne suomalaisurheilijoiden edesottamuksien seuraamisesta maailman huippujen seassa yltää jo aikoihin ennen itsenäisyyttä, kun Suomea "juostiin maailmankartalle".
Edelleen on mukava kuvitella mitä maailmalla ajatellaan Suomesta, kun joku urheilijamme tai joukkueemme saavuttaa kansainvälistä menestystä. Tätä ulottuvuutta kotimaisilla sarjoilla ei ole.
Suomalaisia pitäisikin pikemminkin kutsua maajoukkuehulluksi kansaksi. Siinä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta jos kotimaisiin sarjoihin halutaan laajemmin ja pysyvämmin menoa ja meininkiä, pitäisi tätä "hulluutta", tai toisin sanoen kulttuuria, saada enemmän siirrettyä myös seurapuolelle. Sitä ei yhdessä yössä tai yhden sarjan avaamisella muuteta.
