Viime kaudella Jukurit jäi niukasti pudotuspelien ulkopuolelle, eikä joukkue ollut tähän kauteen lähdettäessä mässäillyt pelaajamarkkinoilla. Erityisiä odotuksia Olli Jokisen valmentamalle joukkueelle ei siis tähän kauteen lähdettäessä ollut.
Nyt Jukurit on kuitenkin kolmantena, edellään vain Tappara ja Ilves. Joukkueen maaliero on koko sarjan paras, 50 maalia plussan puolella. Myös maaliodottamaero on selvästi sarjan paras.
Jokinen on onnistunut luomaan Mikkeliin ympäristön, jossa se kuuluisa laadukas arki näyttää toteutuvan. 45-vuotias valmentaja kertoikin aiemmin Jatkoajan haastattelussa joukkueen jokaisen harjoituksen olevan kovempi kuin itse pelatut ottelut.
Jukurien pelitapa on hyvin vaativa, ja jokaisen yksilön on kyettävä tuomaan panoksensa pöytään, jotta se ei vuoda. Edellä mainittu vaatimustaso lienee iso osa sitä, miksi Jukurit pystyy toteuttamaan Liigan ympäristössä hieman epäortodoksista pelitapaansa.
Suoraviivaisuus kunniaan
Jukurit ei hyödynnä avauspelaamisessaan kontrollilähtöjä juurikaan. Pelissä niitä saattaa näkyä muutama kappale siellä täällä, mutta toisteista se ei ole, ja kokonaisia pelejä voi kulua ilman, että joukkue pelaa Liigassa hyvin tyypillisen kontrollilähdön.
Tilan tekemisen sijasta joukkueen selkeä prioriteetti onkin tilan voittaminen. Vaikka vastapuoli olisi ehtinyt jo organisoitua keskialueen ohjauspeliinsä, niin Jukurit ei silti kerää viisikkoa, vaan pelaa yleensä päätyyn ja lähettää perään kenties sarjan parhaiten organisoidun prässinsä.
Jukureilta löytyy erilaisia tapoja avata peliä riippuen siitä, miten vastapuoli valitsee pelata. Tarvittaessa sarvipäiden sentteri tulee tarjoamaan hyvin lähelle avauspaikkaa puolustajalle.
Toisaalta puolustajien ja hyökkääjien väliset etäisyydet voivat kasvaa paljonkin, mikäli vastustajan viisikon sijoittuminen jättää keskialueelle paljon tilaa, mihin kiekon voi avata. Tämä on toiminut hyvin, mutta puolustajilla on iso vastuu siinä, että kiekko ei jää vastustajan karvaajien haaviin.
Päättää Jukurit sitten hyökkäyksensä maalille tai pelaa kiekon päätyyn, molemmissa tilanteissa joukkue kykenee operoimaan hyvin. Ensimmäiseksi mainitusta erinomainen esimerkki on keskiviikon Tappara-ottelussa Konsta Heleniuksen tekemä avausmaali.
Peli avattiin pitkällä syötöllä painottomalle laidalle Heleniukselle, tämä jätti kiekon puolustaja Lucas Nordsäterille, joka antoi kiekon takaisin keskustaan vapaaksi itsensä pelanneelle Heleniukselle ja tämä laukoi suoraan syötöstä. Samassa kaksi kiekotonta pelaajaa olivat ajaneet maalille ja myös Nordsäterin liike jatkui kohti maalia.
Prässipeli vuorostaan tuottaa joukkueelle hyvän määrän kiekonriistoja ja näistä syntyy hyvällä prosentilla vaarallinen maalipaikka.
Hyökkäysalueen hyökkäyspelaamisen raamit ovat myös selkeät. Kaksi pelaajaa on järjestään parkkeerannut maalille, mihin joko toimitetaan suoraviivaisesti kiekkoa viivalta tai sitten ulkokehältä pyritään löytämään syöttölinjoja vastapuolen viisikon sisään. Erityisesti päätyviivan takaa Jukurit on luonut paljon maalipaikkoja.
Jukurit luo siis maalipaikkoja todella monipuolisesti, ja joukkueen ollessa pelin virtauksen päällä sitä on vaikea horjuttaa.
Ahnasta karvauspelaamista
Jukureiden puolustuspelaaminen lähtee läheltä puolustamisesta hyökkäyspäässä. Karvauspelaamisen osalta joukkue operoi todella korkealla tasolla, ja se on joukkueen DNA:n ytimessä.
Jukurit karvaa voimakkaasti kahdella hyökkääjällä kiekolliseen kiinni, minkä lisäksi kolmas varmistava hyökkääjä on hieman normaalia lähempänä reagoimassa kiekonmenetyksiin riippuen siitä, miten tilanne kehittyy. Joskus kolmas hyökkääjä on myös kauempana ja reagoi vastustajan puolenvaihtoihin ja pyrkii tätä kautta sulkemaan pelin puolen laidan.
Puolustajien etäisyydet hyökkääjiin ovat avainasemassa Jukurien prässäämisessä. Karvaavien pelaajien taakse on vaikea pelata kiekkoa, kun tyhjää tilaa ei liiemmin ole ja ahtaaseen tilaan pelattuun kiekkoon on Jukurien puolustajien helppo iskeä.
Vaikka kiekko onnistutaan pelaamaan keskialueen puolelle, ovat Jukurit-hyökkääjien takapaineet jo niskassa. Tiivis viisikko mahdollistaa myös sen, että varmistava hyökkääjä pääsee aina paikkaamaan vastaan ajanutta puolustajaa.
Vaikka prässipelaaminen on joukkueelle ominaisinta, on trap myös selkeä osa Jokisen pelikirjaa. Johtoasemaa suojellessa on passiivisempi 1-2-2-sapluuna, mutta muuten 2-1-2-malli on enemmän käytössä. Jälkimmäisessä kaksi kärkihyökkääjää ohjaavat peliä ja muodostelman keskimmäinen pelaaja liikkuu painolliselle puolelle iskemään kiekolliseen pelaajaan kiinni.
Jukurit ei joudu hirveän usein pitkiin oman alueen pyörityksiin, mutta tarvittaessa yhdistetty mies- ja aluepuolustus toimii moitteetta. Viimeisenä lukkona toimivat sitten maalivahdit Markus Ruusu tai Rasmus Korhonen.
KooKoo osoitti haavoittuvuuden
Jukurien liito on ollut huimaa ja on erittäin mielenkiintoista nähdä, miten joukkue kykenee suorittamaan, kun pudotuspelit alkavat. Mikä joukkue sitten saakin Jukurit vastaansa, joutuvat he miettimään toden teolla miten Jokisen ryhmän saa aisoihin.
Olli Salon valmentama KooKoo osoitti 3.2. pelatun ottelun avauserässä ehkä parhaan tavan pitää Jukurit aisoissa: kiekkokontrollin kautta. KooKoo aloitti pelin erinomaisesti ja pystyi hallitsemaan kiekkoa pitämällä viisikon leveällä ja kiekottelemalla Jukurien prässin alla.
Kun Jukurit ei päässyt vyöryttämään prässipeliään KooKoon niskaan, joukkue ei selvästi ollut omimmillaan. Jos vastapuoli pystyy ottamaan pelistä tietyllä tavalla vauhdin pois, se ainakin parantaa omia mahdollisuuksiaan Jukureita vastaan.
Keskiviikon Tappara-peli nimittäin osoitti, että vajaalla kokoonpanollakin Jukurit vie Tapparan tasoista joukkuetta vastaan pidemmän korren päästä päähän virtaavassa pelissä. Tähän samaan ei vastapuolen kannata enää pudotuspelien alkaessa sortua.