Mielipide

Uskooko kukaan enää Ilvekseen?

LIIGA / Kolumni
Moniongelmainen Ilves-Hockey Oy tiedotti organisaatiomuutoksista. Taas. Kunnes toisin todistetaan, suunnitelma on saman vanhan pyörän kierähdys nollapisteeseen.

Uudet miehet puikkoihin, edelliset yhteisymmärryksessä ulos, tuore strategia, korulauseinen tiedote pihalle. Työ- eli peukalonpyörittelyrauha on taattu ja suututetut fanit ovat jälleen palveluntarjoajansa puolella.

SM-liigaseura (!) Tampereen Ilves on kuitannut edellisen johtoryhmän kaivaman montun joka kerta samalla tavalla viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana. Tämänsyksyinen ulostulo on näkökulmasta riippuen kolmas tai neljäs tuolla janalla.

Projekti ”Poika ja Ilves” – omat junnut tähtiin, pytty Ipalle ja niityt vehreiksi – haudattiin vähin äänin menestymättömyyteensä jo kohta kymmenen vuotta takaperin. Pari kautta sitten hallituksen puheenjohtajaksi hyppäsi kaveriporukoineen isoilla kamoilla ja valoilla Hannu Meskanen, mutta rahan pumppaaminen ja marttyyrirooli eivät muuttaneetkaan sontaläjää konvehdeiksi.

''

Ilveksen putoaminen liigasta olisi yksi suomalaisen urheiluhistorian synkimmistä ja harmaimmista hautajaissaatoista.

Seura on tehnyt, teki ja konkreettisia todisteita odotellessa edelleen tekee taloustilannettaan entistä tukalammaksi. Meskasen hallituksen jäljiltä Ilves menetti kaiken tiedotuspoliittisen uskottavuutensa, kuten jokainen viimevuotisia peittelypotpureita lukenut tietää. Ensi kesän pakolliseen plusmerkkiseen tilinpäätökseen asti yhtiö on luottoluokaton velkapesäke, jonka suurin valttikortti lehdistölausunnoissa on se, että ”pelaajien palkat maksetaan ajallaan”.

Ilves ei saa enää epäonnistua. Kyseessä on fakta, joka on sanottu ääneen niin Tampereelta käsin kuin sarjaorganisaationkin toimesta. Osakeyhtiön pelleily on tehnyt paitsi seuralle itselleen, myös SM-liigalle tuntuvaa hallaa, eikä liigalla ole enää ”suljettu sarja” –kynnystä giljotiinin käytön esteenä. Vaasassa nuoleskellaan suupieliä aiheellisesti, oikeutetustikin.

Kaikki muu kuin karsintojen välttäminen yhdistettynä bisnestilanteen merkittävään kohentumiseen johtaa konkurssiin. Ilveksen putoaminen liigasta olisi yksi suomalaisen urheiluhistorian synkimmistä ja harmaimmista hautajaissaatoista. Takaisin tuleminen olisi mahdotonta, sillä paikalliskilpailija Tappara ei jättäisi käyttämättä mahdollisuuttaan taloudelliseen suvereniteettiin.

Muutoksen on tapahduttava nyt. Virkkeen sanova ääni ei ole fanien, lukijoita kalastelevan toimittajan tai edes seurapomon ääni. Nyt puhuu status quo, vallitseva tilanne.

Savotta pahenee entisestään, kun palauttaa mieleen, miten laajalla rintamalla kasvojenpesun on toteuduttava. Yhden tahon epäonnistuminen polttaa koko rakennelman poroksi.

Aivan aluksi toimitusjohtaja Jari Hakovirran alaisineen on tehtävä sataprosenttisesti pelkkiä oikeita ratkaisuja myynnin suhteen. Osa-alueen on onnistuttava huippuvaikealla alalla tekemään kliseisesti sanottuna aivan jäätävää tulosta.

Ilmoitetun yhteistyökumppanuuden pr-yhtiö Sponsvision Oy:n kanssa on oltava n-kertaisesti sijoituksensa arvoinen. Sponsorirahaa on kaivettava niin nöyrästi, että Rauno Korpi vaikuttaa legendaarisessa vuoden 1986 kyynelhaastattelussaan ylimieliseltä keikarilta. Velkoja on maksettava satojen tuhansien edestä, mutta rahaa pitää silti kertyä kassaan juoksevia kuluja enemmän.

Juniorivalmennuksessa on syytä alkaa vuolemaan valkokultaa, jos ja kun Ilves jatkossakin näkee menestyksen perustuvan omaan tuotantoon. Erkka Westerlundin nimi hämää kannattajia tyytyväisyydentunteeseen: tupsukorvien rahoilla miehestä ei ikinä saa täysipäiväisen työsuhteen tuomia etuja irti. Ilveksen nykyiset A- ja B- ikäluokat ovat maailman ja Suomenkin huippua jäljessä, joten vastuu jää valmentajille: Westerlundin, Pasi Huuran, Jyrki Lumpeen ja lääkäri Markku Tuomisen neuvot pitää pukukopissa realisoida marraskuun aamujäille. Nyt määritellään seuran jo valmiiksi hiuskarvan varassa makaava tulevaisuus.

Suurin vastuu ja taakka olkapäillä lankeaa kaikesta huolimatta miehelle, joka joidenkin mielestä on jo tarpeeksi joutunut vastuuta ottamaan. Raimo Helminen on edustusjoukkueensa kanssa ajettu nurkkaan. Joukkueelle ei riitä sarjassa säilyminen, vaan Ilveksen on pelattava lätkää, joka tuo kansaa katsomoon muutenkin kuin säälistä. Risto Dufva sanoi hyvin: joukkueen on joka ikinen kerta tarjottava kotiottelussaan katsojille vähintään oletus voitosta. Viime vuoden kotikissat eivät siihen pystyneet, ja Helminen oli tällöinkin puikoissa.

Yhdeksäs henki on käytössä. Viisaiden mukaan toivo voittaa pelon, eivätkä tehtävät yksittäin ole likimainkaan mahdottomia, minkä seura totta kai muisti valaista tiedotteissaan. Kaikki on aina mahdollista.

Lähihistoria on silti osoittanut, ettei Ilveksen toimintaan voi suhtautua liian nihilistisesti. Tasaisen vauhdin taulukko kertoo, että tänä vuonna sarjataulukon pohjalla makaa sairas tamperelaisvanhus, jonka kohtalo saa lähinnä miettimään eutanasiaa. Ilvekseen ei usko juuri kukaan, ja surullista kyllä, yksinäisyys on sen oma vika.




Kirjoittaja on tamperelainen Jatkoajan toimittaja.

» Lähetä palautetta toimitukselle