Mistähän aloittaisi?
Suomen ja Ruotsin välinen puolivälieräottelu oli täynnä taktisia nyansseja, taistelupareja, sydäntä ja painopisteen muutoksia. Näytti jo siltä, että Suomi tipahtaa Ruotsin kyydistä, mutta niin vain Leijonat pysyi kuin kone omassa pelitavassaan kiinni ja kuroi kahdesti tappioaseman kiinni. Lopulta Sakari Manninen sivalsi Suomelle 5–4-voiton jatkoajalla.
Peli oli kahden kollektiivin taisto, jossa Jukka Jalosen luotsaama Suomi näytti etunsa: puolitoista kuukautta hiottu yhteispeli ei hyytynyt tappioasemassa vaan jauhoi sitkeästi ja vei Suomen lopulta voittoon. Ruotsin kollektiivi, joka alussa näytti vahvalta, hyytyikin täysin.
Lähdetään liikkeelle ennakkoasetelmasta, joka kääntyikin oikeastaan täysin päälaelleen ensimmäisessä erässä.
Suomen odotuksissa oli, että Ruotsi tulee täydellä höökillä, omalla duracell-pupulätkällään, jolla se myllersi alkulohkossa – ja omissa kolisi. Oletus oli, että Suomi lähtisi hidastamaan Ruotsin tempopelaamista ja kyttäämään vastaiskuja.
Suomi ei päässyt iskemään nopein vastahyökkäyksin, joiden piti olla yksi iskun paikoista.
Liekö pelkkää bluffia koko alkulohko, sillä eipä nähty duracell-pupuja enää puolivälierässä. Rikard Grönborg oli virittänyt joukkueensa toteuttamaan kurinalaista pelisuunnitelmaa. Kiekkokontrolli, pelin rytmittäminen ja keskialueen trap olivat näkyvästi osa Ruotsin peliä avauserässä. Pelin alla sillä oli jatkuvasti ainakin kaksi pelaajaa, usemmiten enemmänkin. Suomi ei päässyt iskemään nopein vastahyökkäyksin, joiden piti olla yksi iskun paikoista.
Ruotsin pakkien piti olla yliaktiivisia hyökkäyspelissä. Eivätpä olleet. Riskialittuidesta ei ollut tietoakaan.
Näytti avauserässä jopa siltä, että Suomen hehkutetusta pelitapaedusta ei ollut kuin rippeet jäljellä, kun Ruotsi pelasi Suomea vastaan tämän aseilla. Suomi oli hieman ihmeissään. Ruotsin trap otti Suomen hyökkäyksiinlähdöistä ja sentteriavauksista parhaan terän pois. Suomi ei päässyt pelin päälle.
Toisessa erässä peli kääntyi Suomelle. Suomen päätykiekot, kaksinkamppailut ja pitkät hyökkäykset veivät Ruotsin peliltä pohjan. Alkoi keltapaitojen selviytymistaistelu.
Suomen merkittävä etu nosti päätään. Pitkään yhdessä hiottu sapluuna, joka näyttäytyi toisessa erässä pitkien hyökkäysten muodossa, mahdollisti Suomelle korkean intensiteetin pelaamisen. Ennen kaikkea Suomi rytmitti omaa hyökkäysalueen hyökkäyspeliään erinomaisesti. Kiekkoa lauottiin ahkerasti siniviivalta maalille, mistä osoituksena kolme puolustajien tekemää maalia. Toisaalta puolustajat eivät väkisin toimittaneet joka kerta kiekkoa maalille, jos sinne ei hyökkääjät tehneet liikettä.
Välillä painotus näytti olevan puhtaasti siinä, että Suomi saisi pidettyä kiekon mahdollisimman pitkään vastustajan päädyssä, vaihdettua tuoreita pelaajia ja väsytettyä vastustajaa.
Suomi oli ahnas kakkoskiekoissa ja voittamalla ne se sai pidettyä paineen Ruotsin päädyssä.
Koko viisikko oli hyökkäysalueen pelissä liikkeessä. Puolustajat tukivat, ja vastaliikkeet toimivat. Kiekko liikkui, kulmaväännöistä luikerreltiin liukkaasti kiekon kanssa pois, tempo oli korkea, ja mikä yllättävää pelaajamateriaali huomioiden: Ruotsi ei pysynyt tässä temmossa mukana. Sen kollektiivinen pelinopeus ei pystynyt vastaamaan Suomen vastaavaan.
Ja kun tiedetään, mikä yhteys taktisella osa-alueella on pelaajien henkiseen ja fyysiseen suorittamiseen, tästä seurauksena oli Ruotsin totaalinen väsähtäminen.
Ja kun lisätään siihen vielä Ruotsin hyvin epätasainen peluuttaminen verrattuna Suomeen, ei ollut mitenkään ihmeellistä, että keltapaidat jäivät täysin telineisiin Suomen vyöryessä kerta toisensa jälkeen hyökkäykseen.
Suomella ei ollut yhtäkään kenttäpelaajaa, joka pelasi yli 20 minuuttia, eikä toisaalta yhtäkään pelaajaa, jolla olisi vastuuta ollut alle 10 minuuttia. Sen sijaan Ruotsilla yli 20 minuutin pelaajia oli peräti kuusi ja alle 10 minuutin pelaajiakin kaksi. Suomi jauhoi tasaisesti neljällä kentällisellä.
Ruotsi seilasi ja jäi lopulta yksin
Viivelähtö, viivelähtö, viivelähtö.
Oli kerrassaan mainiota, miten Suomi malttoi päätöserässäkin pysyä pelitapansa ytimessä. Ruotsi tyytyi enää vain seisomaan, odottamaan ja luopumaan kiekosta. Huonommin valmennettu joukkue olisi tuota vastaan voinut helposti suortua puskemiseen ja yliyrittämiseen.
Vaan ei sortunut Jalosen Leijonat. Hyökkäyksiä rytmitettiin siten, että niihin saatiin koko viisikon voima käyttöön.
Suomi oli täysin ylivoimainen päätöserässä. Ruotsilla ei ollut hädän hetkellä enää mitään pelillistä saumaa, johon tukeutua. Se yritti epätoivoisesti kiekkokontrollilla ottaa peliä hieman edes haltuunsa, mutta yrityksiksi jäivät. Homma oli taas päälaellaan: Ruotsi yritti hidastaa pelin tempoa.
Ruotsi päätyi lopulta vaeltamaan kaukalossa yksin vailla päämäärää.
Tähän oikeastaan kulminoitui koko ottelun ratkaisu: Suomi, joka on puolitoista kuukautta parsinut yhteispeliään kasaan uskoi ja luotti siihen, että se myös lopulta tuo tuloksen tässäkin ottelussa.
Ruotsi seilasi alkulohkossa väljällä, hyökkäysvoittoisella pelillä, yrittikin puolivälierässä laittaa liinat kiinni – ja päätyikin lopulta vaeltamaan kaukalossa yksin vailla päämäärää. NHL-pelaajien, joita saapui joukkueeseen vielä kisojen aikanakin, tähdittämä joukkue ei päätöserässä enää edes hyökännyt.
Joka tapauksessa hieman väkinäiseltä Grönborgin pelisuunnitelma lopulta vaikutti. Iloiseen rallattelulätkään alkulohkossa tottuneet ruotsalaiset eivät ehkä ihan täysin ostaneet päävalmentajansa ajatuksia. Kun vastustaja sai pelistä kiinni, Ruotsilla ei ollut enää muuta kuin selviytyminen.
Totuus on kuitenkin, että pelihän olisi lähes yhtä hyvin voinut päättyä Ruotsin voittoon. Suomen 4–4-tasoitus jäi melko viime tinkaan, vaikkakin koko kolmas erä enteili tasoitusta. Yksilötaitoa korostava jatkoaika kolmella kolmea vastaan olisi sekin hyvin voinut kääntyä Ruotsille, mutta toisaalta Suomen kolmannesta erästä saama itseluottamusbuusti siivitti joukkueen lopulta voittoon.
Suomi antoi Ruotsille pari hieman epätyypillistä maalia.
Elias Petterssonin 3–1-osumassa Suomi ajoi myöhässä syvään, taisipa vielä taklata reilusti tilanteen jälkeen, jolloin kenttä avautui Ruotsin hyökkäykselle kahdella kahta vastaan. Suomen tilanteen tunnistaminen petti.
Ruotsin 4–3-osumassa puolustusalueen puolustuspelaaminen falskasi. Harri Pesonen valui omalta vastuualueeltaan liian alas, jolloin siniviiva jäi auki Erik Gustafssonin laukaukselle.
Kyllä Suomella petrattavaa jäi. Puolustaessa oli ajoittaista ylipelaamista, kun peli olisi vaatinut trapiin vetäytymistä. Näin taitavia joukkueita vastaan kehnot tilanteen tunnistamiset kostautuvat.
Neljä maalia omiin on edelleen tuolle joukkueelle keskimäärin liikaa, jos se aikoo mestaruudesta pelata.
